Nelma istui yksin ikkunan luona. Hän ei tuijottanut ulos, vaan
itseensä...
Tyttö oli harmistunut itselleen ... ja hermostunut.
Hänelle oli nyt käynyt samoin kuin sen herrasmiehen kanssa.
Eikö hän ollenkaan pääsisi pois häijyn ramman luota?
Kukkelman oli nykyään työssä täällä merenrannalla. Oli joutunut oikeinpa
jonkinlaiseksi pomoksi. Tuonne metsäiseen laaksoon, melkoisen etäälle
Krokelbystä, rakennettiin nimittäin työväenparakkeja asuntopulan
lievittämiseksi. Itse rakennustoimeen ei rampa saattanut pyrkiäkään:
matka laaksoon oli liian pitkä ... ja sinne olikin jo hankittu muut
kirvesmiehet. Mutta täällä merenlahdessa kellui suuri lautta hirsiä,
jotka vedettiin sitten hevosella metsään ja tulevaan kylään. Parvi
naisia oli otettu kiskomaan hirsiä rantaäyräille ... ja Kukkelman
merkitsemään vedestä nostettuja tukkeja kirjaan ... ja muutenkin ikään
kuin johtelemaan työtä.
Sataa hiljalleen, tihruaa...
Kukkelman tahtoo akkoja, jotka värisevät ja juttelevat keskenään,
tarttumaan työhön. Hän heiluttelee pitkiä käsiään ja huudahtaa:
-- No, remmiin nyt. Täytyy koettaa. Kyllä se menee.
Akat eivät ole millänsäkään.
Kukkelmanin on pakko itsensä näyttää esimerkkiä. Hän iskee pakransa
hirren päähän ... ja alkaa vetää. Ärähtelee:
-- Nyt ... tulkaa! Haalatkaa mukana ... tuolta puoshakan päästä. Hii-op!
Muutamia ämmiä tarttuu pakran varteen. Sakris ja he vetävät jonossa.
Vetävät tuokion. Kolme, neljä liukasta tukkia nousee maalle.
Yhtäkkiä irtautuu pakran väkä puusta. Sakris ja akkajono lentävät
seljälleen. Hän kellii maassa.
Siinä naureskellaan, seisotaan.
Ja sitten akat tekevät rammalle oikein kiusaa: jättävät vetämisen
kokonaan hänen varaansa ... ovat itse vetävinään, mutta eivät vedä.
Sakris ähisee ja ähkii... Eipä solukaan limainen petäjä maalle.
Tai pakra irtautuu uudestaan, ja Kukkelman kaatuu taaksepäin, heiluva
pakra käsissään. Siinä hän kellottelee kivien välissä rannalla ...
sattuikin sellaiseen kuoppaan. Naiset nauravat. Joku huutaa:
-- Niin liikuttaa jalkojaan kuin turilas!
Toinen:
-- Nouse pois, kilpikonna!
Sakris harmistuu. Hänen naamansa on kelmeä ja vihreä. Häntä väsyttää.
Jalatkin ovat jälleen sellaiset ... ja hartioissa on särkyä. Hänen
huulensa värisevät ... ja suu vääntyy viistoon. Hän huutaa:
-- Akkat, teidän täytyy tottele! Jos minä suutun ... syön ylös teidät!
Mutta sitten hän on vaiti. Kädet herpoavat ja riippuvat pitkin kupeita.
Hänkin asettuu istumaan. Katselee jörösti eteensä.
Ei hän jaksanut kiskoa näitä raskaita ja märkiä hirsiä. Oli koettanut
olla itse sitä tekemättä ... ja teettää akoilla. Silloin akat
suuttuivat...
Nyt antaa hän heidän laiskotella. Jopa yhtyy itsekin heihin ...
puhuakseen heidän kanssaan politiikkaa. Ja katso: hänet hyväksytään. Hän
saa puhella ja loistaa!
Mutta kun tarkastaja tulee, haukuskelee hän koko laumaa ja Kukkelmania.
Eräänä päivänä kuulee Kukkelman, että nähtävästi otetaan piakkoin uusi
mies hänen paikalleen tänne rannallekin. Siitä hän on hyvin ärtyisä.
Nelma on ostanut sinä päivänä itselleen uudet kengät, käydessään
puodissa asioilla. Ei malttanut olla niitä ostamatta: kauniit ja
uusimuotiset! Vaikka entiset vielä olivatkin kohtalaisessa kunnossa ...
niin nämä keltaiset ja korkeavartiset nauhakengät ... niin kuin on
monilla muillakin naisilla! Siis hän osti ne kengät ... tällaisena
aikana.
Sakris tulee illalla kotiin ja huomaa Nelman uudet jalkineet. Ensin ei
hän virka mitään. Ei hetkeen: kipristelee vain silmiään makuulavalla.
Saa siihen iltakahvia ... ja Nelma riisuu häneltä märät vaatteet. Nyt se
on tehty ... ja rampa kellii peittojen alla. Silloin alkaa Kukkelman
yhtäkkiä puhua Nelmalle pahoistahengistä. Piruista, joita lentelee,
kiertelee ja suhisee kaikkialla ... tuolla ilmassa, siellä ja täällä.
Mitkä pahathenget? Niin niin ... eikö Nelma niitä näe? Niitä on
monenlaisia.
Sakris nousee puoleksi istualleen. Kyyröttää lavan reunalla, väärä jalka
lattialle riipuksissa ... ojentelee ilmaa kohti kättään ja katselee
valkeina pyörähtelevin silmäluomin laipion nurkkauksiin. Silmissä
välähtelee tylysti. Jälleen hän puhuu. Näkeekö hän tosiaan kamarissa
piruja? Sakris selittää asian:
-- Semmoiset pirut vartioivat ilmassa ... tahtovat teketä sinulle
pahaa... Kuule, Nelma!
Kyttyrän etusormi nousee varoittavasti pystyyn. Hän sanoo:
-- Aina, kun ihmisellä on halu antaa vetää itsensä kiusaukseen, silloin
pirut aktaavat päälle... Iskevät itsensä ihmiseen kiinni ... ja
pistelevät häntä ... ja kuiskuttaa hänen korvaansa houkutussanat.
Varsinkin naisen korvaan. Sillä tavalla sinäkin annat houkuttaa
itsesi...
Sakris opettaa:
-- Katso minun päälle: minä olen ilman vaatimuksia! Elän puuron ja
perunain kanssa ... ja saan tehdä työtä. Mutta naiset..! Tiedätkö sinä,
että naiset ovat ... harakat!
Mitä Sakris oikeastaan tarkoitti? Kauan jauhoi hän nyt piruistaan ...
niin että Nelmaa alkoi oikein pelottaa. Todellako tuo kummitus näki
henkiä ilmassa ja kamarin katossa? Niin se nyt yhä vain kuvaili
paholaistensa erilaisia muotoja: toisilla oli häntä ... toisilla ei sitä
ollut, eräillä oli sorkat ja sarvetkin: jokainen sarvi edusti erikoista
pahetta. Ja muutamalla pirulla oli seitsemänkin sarvea: kun se puski
jollakin sarvellaan, tarttui ihmiseen juuri siinä sarvessa piilevä paha.
Näitä sarvia nimitti Sakris pahuuden runsaudensarviksi.
Lopulta sanoi rampa, Nelmaa kiusattuaan, että nyt oli Nelma antanut
turhuuden paholaisen vietellä itsensä:
-- Tuo kenkä tuossa!... Uusi kenkä! Näytelläksesi sellaista ... fiini!
Siinä se nyt oli asia! Mutta Sakriksen jankutus ei silti loppunut... Ja
hänen silmänsä kiiluivat pahasti.
Yöllä tyttö jälleen itki. Nousi joskus istumaan ja heittäytyi takaisin
vaatekasalleen. Voihki kiukuissaankin.
Rampa ei myöskään nukkunut: hän oli huolestunut, mistä saisi jälleen
pientä työtä. Nyt hän tiukkasi:
-- Ei saa itketä!
Yhtäkkiä johtui ramman mieleen jotain sellaista, mitä hän oli jo eräitä
kertoja yksinään ihmetellyt. Sen vuoksi hän kysyi uudestaan:
-- Miksi sinä itket tällä viisiin?... Sano tykö vaan ... sano!
Hän antoi itsensä solua lattialle ... ja kömpi Nelmaa silittelemään...
-- He, he, jos asia on sillä viisiin, naurahti hän, -- niin ei meillä
ole mitään hätää. Ei mitään..! Taikka pannaan poika byggmestarin oppiin
... minulle... Hän saa tulla minun kanssa pykäämään ylös. Sitäkö sinä
itkit? No ... saat sinä kyllä pitää nuo kengät.
Nelma myönsi. Mutta kääpiön leikinlaskulle ja häkättävälle naurulle ei
hän nauranut. Viimein sanoi hän vimmoissaan:
-- Mihin minä joudun! Kun on jo entinen!
Mitä tyttö nyt tarkoitti?
Entinenkö?
Kukkelman kysyi:
-- Mikä se on? Entinen? Vastaa minulle..! Onko jotain... Onko? Vastaa
... poikako?
Tyttö nyyhki.
Rampa tiukkasi jälleen:
-- Mikä? Suuriko? Ja kenen se on? Meidänkö?
Nelma naurahti. Hänellä oli tyttö ... kunnalliskodissa.
Kukkelman istui ällistelevin silmin maassa. Jos sähkö olisi palanut,
olisi Nelma nähnyt hänen katselevan suu auki. Niin, hän oli kuin
pilvistä pudonnut.
Siinä nyt oli ... hänen Nelmansa..!
Se ... viaton tyttö.
Sellaisesta olivat ennustukset hänelle puhuneet. Povarirouva... Ja unet.
Sakriksen päässä vilahti kiukku povarirouvaa kohtaan.
Sitten Sakris palasi vaiti sänkyyn.
Nuorta ja verratonta oli hän keväällä ajatellut. Tirkistellyt tuohon
Julian kuvaan seinällä. Ja nyt: tytöllä oli tyttö. Tyttö ei ollutkaan
tyttö!
Rampa tunsi olevansa petetty.
Jopa kihlatkin oli hän Nelmalle ostanut, nuo hänelle itselleen niin
narrilliset vehkeet. Ja sitten vasta oli Nelma...
Ja kenenkä se tyttö sitten oli?
Ehkäpä jonkun gulashin... Sellaisten herrasmiesten seuraan ryntäsi Nelma
juhannuksenakin Kyläsaarella.
Taikka ... upseerien! Sotilaitten! Niistä ihmistentappajista naiset
pitävät: niillä on harakankoristeita.
Kyttyräselkä oli nukkuvinaan. Nelmakaan ei nukkunut.
Rampa ajatteli, että olisikohan tämä uusikaan hänen...
Ja pitikö Sakriksen tässä ruveta vielä toisen isäksi ... varmasti
vieraan. Jopa tytön isäksi: märkänenäisen naisenalun..?
Niin meni se yö. Rammalla oli tosiaan nyt huolta. Siksi oli hän
seuraavanakin päivänä ärtynyt. Usutti Nelman kimppuun senkin
viisikymmentä erilaatuista paholaista, joilla kaikilla oli omat
paheenpiikkinsä ... ja muutamilla ryntäät koristetut sotamiesten
kiiltävillä poleteilla ja napeilla. Ymmärrettävä epätieto ja huoli
lisäsivät Sakriksen häijyyttä.
Hänen teki jo mieli ottaa Nelmalta kukkaronsakin pois.
Niin, Romeon ja Julian ajat olivat menneet.