Mutta eipä Kukkelmanilla ollut hätää. Ei tällä kertaa.
Kohtalo auttaa toki välistä köyhääkin, vaikkei täytä ihan tarkoin hänen
unelmiaan ... enempää kuin ihmisten yleensä.
Muutamien päivien kuluttua otettiin Sakris rakentamaan isonlaista
heinävajaa erään maatalon niitylle... Helppo siellä oli, kolmen muun
miehen toverina. Siinä tuli nyt työtä, vaikkei kovin pitkäaikaista. Se
työ oli kiireellistä; niittokoneet jo ratisivat heinäpelloilla yötä
päivää. Ruisrääkkä narisutteli. Heinäkuu oli hyvässä menossa.
Kaikki oli Sakriksen mielestä nyt oikein mukavalla tolalla. Ainoastaan
se ikävyys koitui hänelle tästä urakasta, että mamma täytyi jättää koko
päiväksi yksinään kotiin, koska työpaikkaan oli nytkin sievoinen matka.
Nelmalla oli Krokelbyssä ikävä.
Ikävä... Ja kummallista koko elämä...
Kun hän erosi Mimmistä, käänsi hän pienet kasvonsa poispäin ja
itkeskeli. Ystävätär lohdutteli häntä, että pian saattaa Nelma tulla
hänen luokseen kaupunkiin ... kun Mimmi saa lokaalinsa kuntoon.
Mutta nyt ei Mimmi ollut vielä ilmoittanut mitään..!
Nelma on melkein hyvillään, että Kukkelman viipyy kaiket päivät poissa.
Rampa on näet alkanut tulla Nelmalle häijymmäksikin.
Yksin on Nelma asunnossaan... Tuijottelee ikkunasta outoihin
maisemiin... Ruohottuneihin puutarhoihin, joissa korjataan marjoja,
missä niitä on päässyt kasvamaan... Ja tuonne järvettömälle alangolle,
joka alkaa pölyisen maantien takana. Tai tyttö hoitelee kukkaa ... ja
kuluttaa aikansa muuten miten voi: siistii yhtämittaa kamaria ...
koristelee seinät kuvakorteilla ja karamellipapereilla, joita hän
kiinnittää tapettiin neuloilla ja liisterillä. Korjailee vaatteita,
omiaan ja Sakriksen. Sitten nekin tulevat korjatuiksi... Eikä nyt ole
varaa ostaa uusia leninkejä.
Ensin oli Nelma käynyt yksinään vieraisillakin, kivimies Bergmanin
vaimon ja erään toisen, äsken taloon muuttaneen työläisperheen luona.
Mutta kun huomasi, että siellä tehtiin hänestä salaa pilkkaa, moisesta
ramman ja kyttyrän morsiamesta, jopa pisteltiin ja paneteltiinkin häntä,
niin jättäytyi hän aivan yksin. Mokomatkin moittijat: heissä oli naisia
ja miehiä, jotka kuuluivat elävän yhdessä mikä sen tai sen pojan taikka
tytön tahi punakaartilaisen elävän lesken kanssa. Mutta toista oltiin
valmiit parjaamaan. Ja se oli Sakriksen syytä: tietysti oli hän kertonut
noille vieraille heidän keskinäisiä salaisuuksiaan. Yhä enemmän karttoi
Nelma Sakriksen hyväilyjä, kun kääpiö tuli illalla kotiin.
Miten olikaan Nelma tänne joutunut!
Olisipa hän saanut luokseen edes tyttösensä.
Siitä asiasta ei hän vielä hiiskunut Kukkelmanille. Toinen olisi voinut
ajaa hänet pois ... eikä Nelmalla nyt ollut paikkaa, minne mennä.
Mimmikään ei kirjoittanut hänelle mitään.
Entäpä jos Kukkelman olisi ollut edelleen hyvä, vaikkapa olikin
säälittävä ja inhottava! Mutta minkälaiseksi hän olikaan muuttunut! Kun
hän löntysteli läähättäen ja pihisten kamariin ... löyhkäten hieltä ja
lialta: varsinkin löyhki hänen tukkansa, jota hän ei suostunut millään
ehdolla lyhentämään ... eikä jaksanut aina sitä pitää puhtaana, vaikkapa
olikin tuota kuontaloa peilin edessä kampaavinaan ... löyhki ilkeästi
kuin minkä vahtikoiran karva ... niin, kun hän löntysteli kamariin,
alkoi hän kohta, parhaiksi loikomaan ruvettuaan, kiusata Nelmaa pitkillä
saarnoilla, ja opetuksilla. Vuokraa aiottiin taas syksyllä korottaa.
Siksi sanoi rampa, että Nelman piti kovasti säästää. Puita ei saisi enää
kuljettaa kunnan metsästä: sinne oli asetettu vartijoita... Nelman
täytyi säästää risujakin.
Kukkelman vei Ramperille takaisin velkansa. Ja siitä asti, päästen
velanmaksua kootessaan säästämisen makuun, pakotti Sakris heidät,
säästämishalusta ja puutteenkin vuoksi, syömään melkein pelkästään
leipää ja perunoita, joita kasteltiin margariiniin. Tämä uusi voi oli
Nelmasta iljetys ... ja Sakris tyrkytteli sitä hänelle kiusallaan.
Silakoitakaan eivät he ostaneet kuin harvoin: nekin olivat kallistuneet.
Sakris käski säästämään... Ja ruokapöydässä hän puhui, että oli kuullut
porvarillisten väittävän nykyaikaisten työmiesten halveksivan silakoita:
parempia kaloja heille piti muka olla ... aina vain herkkuja... Hm,
pienet herkkupäivät olivat Sakrikselta pian menneet...
Nyt hän koetti kerätä omaa tupaa varten ... ja narisi alinomaa.
Niin meni pari viikkoa. Ja Kukkelmanin työ jälleen loppui: heinävaja
tuli valmiiksi. Nytpä hän nurisi entistä enemmän.
Kerran osti Nelma itselleen vaihteeksi oikein lihaa. Sakris saarnaamaan,
että liha on epäterveellistä ... myrkkyä ihmisruumiille! Ainoastaan
alussa hän oli suvainnut Nelman syödä sellaista ... viattomia elukoita.
Mutta viimein oli muka tullut aika totuttaa Nelma siltä tavalta pois.
Oli aika syödä tästä alkaen kehittyneemmän ihmisen ravintoa. Jopa
pitäisi ruveta paastoamaankin ... Sakriksen nimittäin. Siten sulaisi
hänen kyttyränsä, ja sääret paranisivat lopullisesti. Sen Kukkelman
tiesi: hän uskoi sen..! Eikä parin viikon syömättömyys tekisi
Nelmallekaan pahaa.
Siitä vasta kiusa tarttui, kun rampa oli kaiket päivät kotona ja
joutavana. Puhui ja saarnasi. Eikä käynyt enää edes ostoksilla ... saati
sitten kantoi vettä taikka pienenteli risuja. Ei, Nelman vuoteessa hän
kellotteli ... ja puhui säästämisestä ja paastosta ja margariinista,
mikä oli muka oikeaa kasvisruokaa. Kalaa oli turhuus toivoa: sekin oli
elävä olento, jota oli rikos tappaa. Mutta voi, joka ei lähde eläimestä,
nimittäin margariini, on puhtaasta puunmaidosta valmistettua: jonkin
ulkomaalaisen puun rungosta tihkuu nimittäin sellaista makeaa ja
syötävää maitoa...
Erään kerran hiiskahti Sakris vielä sitten aikeistaan rakentaa heille
tupanen. Muuten saarnasi aina ... kummallisia ja joutavia loruja.
Ja sitten sai hän jälleen työtä. Tosin ainoastaan pienen tällä kertaa.
Mutta hyvä sekin. Siitä voi ottaa sellaiset rahat, että ne riittävät
pahimpiin reikiin. Työ oli näet ilkeä ja vaikeakin. Kukkelmania tultiin
noutamaan erääseen huvilaan hautaamaan kissaa. Kissa oli kuollut huvilan
aidan viereen, ison halkopinon alle, lähelle lehtimajaa, jossa
herrasväellä oli tapana juoda iltakahvinsa. Sakriksen täytyi nyt purkaa
sievoinen osa korkeaa pinoa ... ja kantaa sitten kiusallinen vainaja
lapion terällä jonnekin suohon ja upottaa se sinne.
Kun Sakris niinä kahtena päivänä, joina hän tätä työtä teki, palasi
kotiin, luulotteli Nelma hänen haisevan paitsi jahtikoiralta myöskin
siltä kissalta.
Ja sitten räätälöi Kukkelman housut jollekin kylänpojalle... Ja nikkaroi
kauppiaalle ikkunankehiä...
Näin oli aika mennyt... Oli tullut elokuu. Ja alkoi sataa.
Kukkelman pysytteli mieluimmin sisällä: hän rupesi valittamaan, että
hänen raajoissaan tuntui jäykistystä ... niiden ytimissä muka sahattiin,
porattiin ja jyrsittiin. Keveintä oli nyt maata lavitsalla ... ja syödä
pelkkää puuroa.
Jo ennen oli Nelma kuullut ihmisiltä, että Sakris kulki talvella
nelinkontin!
Miten voisi enää hänen kanssaan näyttäytyä ... jos niin kävisi?
Nyt Kukkelman syytteli huonontumisestaan sitä, että hän oli Nelman ja
Mimmi Byskatan mieliksi syönyt kevät-kesällä makkaroitakin. Narisi ...
vuoteella kellottaen. Nelman täytyi riisua häneltä säärykset ja kengät
jalasta ja peittää hänet ... siihen saarnaamaan ... ja kehumaan olevansa
Rasputiini. Nelma joutui tästä lähtien yöksi permannolle. Yöllä
Kukkelman pihisi ja sihisi. Hänen kurjasta kurkustaan kävi hengitys
vingahdellen kuin pyypilli. Ja miehen pitkästä tukasta tuntui omituinen
haju aina kamarin toiseen nurkkaan asti.
Nelma ei saanut unta. Hän kääntelehti siinä... Ja ajatteli pientä
tyttöään. Joskus tuli sellainen kaipaus, että hän itki.
Illat alkoivat yhä enemmän hämärtyä.
Mimmi ei vastannut vieläkään mitään, vaikka Nelma oli hänelle
kirjoittanut. Pitäisi mennä kaupunkiin tapaamaan Mimmiä. Mutta Kukkelman
tuntui olevan äkäinen sellaisista juoksuista.
Ääneensä itki Nelma yksinään pimeässä.
Kerran heräsi Sakris Nelman itkuun. Hän nosti päätänsä ja kysyi:
-- Etkö sinä ole nukussa?
Nelma nyyhkytti:
-- En.
Sakris kysyi:
-- Miksi vuoksi sinä itket?
Nelma ei vastannut.
Rampa kömpi, käsillään huonekaluihin nojaillen, sitä vaaleampaa paikkaa
kohti, jonka hän huomasi Nelmaksi... Kosketteli isoilla kourillaan
Nelmaa. Ja kysyi uudestaan, vihaisesti:
-- Miksi sinä itket? Miksi et anna minun maata?
Nelma ei vastannut, vaan itki.
Sakris ojenteli kouriaan. Kaikkeen maailmassa tottuu. Nelma oli kuin
sadun tyttö, jota kummallinen ja ilkeä peikko hyväili vankinaan.