Niin, oli täysi kesä.
Miten olikaan Krokelby muuttunut?
Tuolta pilkistelivät huvilat metsistä ... lehvät piilottivat ja
hukuttivat rakennukset kauneuteensa, peittivät ne vihertävillä
verhoillaan. Kuusten ja petäjien havut olivat tulleet tuuheiksi ja
pehmeiksi... Kukkasia kiilui siellä ja täällä.
Jos ken kävelijä Helsingistä osui tänne pohjukkaan, ei hän huomannut
enää tuon suurimman huvilan kypärähuippuista tornia, joka oli niin kuin
uudenaikaisen kirkon ... ja itse huvila kuin kirgiisiteltta. Syreenit
kätkivät nyt tornia ja seiniä esiripullaan.
Ja noin olivat viinimarjapensaat paisuneet ja pöyhistyneet ... nuo,
jotka vielä toista kuukautta sitten näyttivät törkykasoilta mustilla
saroillaan.
Mikä lumous!
Tämä mökki tässä, ikään kuin matkalaukku, jonka kuperasta taitekatosta
puuttuu vain kädensija, josta kaupparatsu voisi kuljetella sitä sinne ja
tänne kaupaksi ... tämä mökki vaahteroiden keskellä on nyt niin kuin
huvimaja somassa yrttitarhassa...
Tuolta mäeltä, huonosti maalatun huvilan seinämältä, kallionlokeroista
hohtelee kävelijän silmään tulppaanien terävä puna..!
Melkein jokaisessa töllissä on toki muutama syreeni ... ellei parempaa,
niin katkottu tynkä. Taikka pari valkoruusupensasta.
Somilta näyttävät työväenkin kyläosan kattoryhmät, sinne tänne metsään
vapaasti kylvettyinä, koivujen ja lehmusten siimeksessä. Kotoisilta ne
näyttävät. Musta saattaa olla asumus talvella: ikään kuin
toivottomuuttaan tuijotteleva. Tuntisiko sitä nyt entiseksi, enää ...
tuota vinoon kallistunutta, jonka ikkunat ovat rikki taikka paikatut?
Nyt kaunistavat sitä tuomet ... tekevät sen runolliseksi. Mökillä on
ympärillään kokonainen tuomitarha: pieni puisto ja metsikkö suuria
tuomia... Ja seinänvieressä kukkii keltaisia narsisseja.
Sitten ... piankin seuraavat kurjenmiekat, valkeat, tummansiniset taikka
keltaiset. Ja keisarinkruunut, joiden tiilenhohtava, pikarimainen
terälehdistö julistaa kuumaa kesää, ikään kuin kohottaen maljan
palavalle auringolle. Ja alkavat kukkia hennosti oksiaan riiputtavat
särjetyt sydämet ... ja kaikenlaiset muut kukat.
On kesä, rikkaiden ilo ... ja köyhille onni. Ei ole nyt enää huolta
haloista ... ikkunoitakin avataan ... ja vaikkapa viemärioja saattaa
kuljettaa naapurien jyrkiltä pihamailta ohitse pesu- ja roskavesiä, niin
koivujen lehdet toki tuoksuvat joukkoon hyviltä. Eikä huolta lasten
jalkineista ja vaatteistakaan ... lasten, jotka nyt kirmailevat
metsissä, kallioilla ja maantiellä.
Lämmintä huuruavina iltoina viheltävät viiriäiset korkealle ... ja rusko
paistaa tulipunaisena lännen soiden takaa etäältä. Silloin soivat
harmonikat tölleissä, töllien pihoilla ja pölisevillä maanteillä ...
tehtaista palanneiden taikka tonttiensa muokkaamisesta levähtävien
työläisten käsissä ... vedettyinä esille talvellisista loukoistaan... Ne
soivat raisuja, kesyttömiä säveleitä, muodottomia, mutta onnellisia.
Yhtä ja samaa enimmäkseen ... yhtä ja samaa. Kylä raikuu ilakoivia
ääniä. Istuskellaan kuisteilla ja kukkalavojen vieressä.
Toiset jälleen ovat metsässä ... aikuisetkin, ainakin illoin ja pyhinä,
jos kuka ei pääse työltä arkena. Saartaahan metsä Krokelbytä läheisenä,
sakeana niin kuin korpi ainakin. Sinnepä nyt työtön mies, mutta ei enää
työttömyyttään niin valittava ... taikka väsynyt ... lämpöisille
kallioille ... vaimonsa kanssa, lapsineen, harmonikka mukana. Tai
kesäheili kainalossa, välistä pirtupullo taskussa. Siellä on hyvä
kelliä, kätkössä maailmalta ... rauhassa.
Kukkelmanin kamarissa Krokelbyssä on Nelma. Ja itse Kukkelman on
onnellinen.
Niin tyytyväinen, ettei hän uskoisi tämän olevan oikein tottakaan. Hän
naurahtelee itsekseen. Ja ajattelee:
Tämä miltei saattaa olla jälleen jotain unennäköä...
Kaikki on nimittäin sellaista hämärää kuin uni ... samanlaista kuin
ilmakin, joka nyt peittää maailmaa. Oli nimittäin se kesä, jolloin koko
Suomen kattoi Venäjältä vyöryvä savu: kertoivat ryssien polttelevan
kotimaassaan metsiä, soita ja talojakin. Polttivat niitä niin paljon,
että meidän maamme ja Ruotsi ja Norjakin oli välistä aivan sauhuun
tukehtua. Kaikki ikään kuin yhtenä usvana, alangot ja merenlahdet ...
niin että tuskin erotti mäkiä tai saaria ollenkaan... Ja huviloita,
latoja, jopa pienempiäkin esineitä voi selvästi nähdä ainoastaan
läheltä. Kuitenkaan ei Kukkelman nyt tuumiskellut tällaisten
mielettömien tulipalojen syitä. Lempeä luonto oli muuttunut hänelle
uneksi, melkein yhtä ihmeelliseksi kuin sekin, joka oli antanut hänelle
omaksi kauniin tytön.
Joskus tunsi Kukkelman olevansa suorastaan jonkinlainen keisari. Olihan
hänellä nyt keisarinnansa.
Mutta Nelma puuhailee hiljaa ja siivona... Odottelee Mimmiä,
seurakseen... Aivan vielä ei Nelma ole aikonut täältä lähteä.
Kamarin Nelma sai kyllä siistiksi, miltei jo ensimmäisenä päivänä ...
oikein mieleisekseen. Annansilmäkin oli valmiina ikkunalla. Sakris oli
täällä käydessään sitä muistanut kastella. Hellästi rampa kyllä vaali
kukkaansa...
Kuitenkin tuntui Nelmasta ilkeältä jäädä Kukkelmanin kanssa tänne kahden
kesken asumaan. Talossahan oli hyvinkin paljon väkeä. Mitä ihmiset
ajattelisivat? Ja ympärillä oli kokonainen kylä. Nelma sattui
ensimmäisenä iltana ilmaisemaan, että hänen olisi hauskempaa asua
jossakin syrjemmällä. Siitä Sakris tuli hyvilleen. Hän huudahti:
-- Aivan yksiksesi minun kanssani? Hva' sa'? Kuinka sinä sanot? Sano,
pois vaan..! Hva' sa: se meinaa samaa kuin jos sanoisi: Kuinka sinä
sanot. Minä opetan sinulle ruotsia... Kaikki minä sinulle opetan! Ja
sanotko sinä minulle: Te? Minä tahdon olla sinulle ... niin kuin
sisarus, niin kuin veli. Ja paljon, paljon muuta! Mutta mitä siihen
asiaan tulee ... niin syrjässä saamme kyllä sitten olla. Minä pykään
talon ... ja moijaamme kuin... Meidän luona voisi olla hyyryläisiäkin.
Nostaisimme hyyryä vaan. Heillä olisi hyvä: milloinkaan en minä nostaisi
heille hyyryä... Ja huoneet minä remonteeraisin... Niin, katsos, minä en
ole paha mies. Se johtuu siitä, että olen lukenut... Kirjat ... ja
sanomalehdet ... ja kaikki. En pelkää sanoa, että minä olen
kehittyneempi ihminen. Mutta ... no, vielä ei minulla ole tomttiakaan.
Mutta ... talo raketaan ... tomtti ostetaan. Nyt niitä saadaan
huokealla. Pian menemme käveleen ja katselemaan paikkoja ... tuolla
Reckhalsissa. Kymmenen penniä neliömetri. Se on vallankumouksen ansio:
jos ei kapina olisi peljättänyt rikkaita, eivät he koskaan olisi
antaneet maata köyhemmille. Nyt ... oli pakko antaa...
Sitten jutteli Sakris edelleen Nelmalle tuosta tulevasta huvilasta.
Lupasi antaa Nelman syödä siellä sianlihaakin, vaikkei isäntä itse
tahtonut sellaista, koska se oli hänelle pahaksi. Oikeastaan oli se
kaikille ihmisille pahaksi: sitten lupasi Sakris selittää Nelmalle,
miksi se oli pahaksi. Mutta sianlihasta tehtyä kastia sanoi hän itsekin
syövänsä kernaasti. Nelma valmistaisi hänelle sitä. Ja kananmunia he
söisivät molemmat yhdessä...
-- Tämä meidän liitto tulee niin kuin se vanha testamentin liitto. Jos
sinä olet uskollinen minulle ... ja et unhoita, mitä minä sinulle käsken
... niin... Taikka et unhoita sitä, mitä minä sinulta rakkaudessa
pyydän...
Nelma hämmästyi.
Mitä Kukkelman puhui?
Mistä liitosta?
Syntyi pieni keskustelu, jossa Kukkelman otti itselleen valtavasti
enimmät suunvuorot. Nelma kyseli vain:
-- Mitä?
Nelmahan ajatteli, että hän oli tullut tänne taloutta hoitamaan. Niinhän
Mimmi oli sanonut hänelle.
Tarkoittiko nyt Kukkelman, että..?
Kukkelman..! Tuo ... niin kuin metsänelukka..! Vastenmielinen...
Ja silti rammassa Nelmaa miellytti jokin. Se hellä huolenpitoko, joka
vivahteli hänen äänessään ... vaikka hän saarnasikin yhtämittaa?
Saarnasi rumalla puhetavallaan... Vai Kukkelmanin kiihkeä haluko
rakentaa huvila ... juuri Nelmaa varten. Huvila! Nelma saisi siellä olla
rauhassa. Millä ehdoilla, sitä ei hän tullut miettineeksi, kun ajatteli
itse huvilaa.
Kävelylle ei Nelma kuitenkaan halunnut Kukkelmanin kanssa. Jo
tulomatkalla olivat ihmiset katselleet heitä. Yksinään olisi Nelma kyllä
lähtenyt näkemään seutua ... joskus, muutaman päivän kuluttua. Nyt hän
oli väsynyt ja halusi pysytellä kotona.
Olisikohan täällä järviä? Kukkelman sanoi, ettei ollut. Ihanko oli
totta, ettei missä olisi järviä?
Näin he keskustelivat sinä ensimmäisenä iltana.
Tunnin keinutuolissa nyykyteltyään Kukkelman sanoi lähtevänsä ostamaan
ruokatarpeita. Siitä oli Nelma hyvillään: hän arasteli kylää ... koska
oli tullut sinne Kukkelmanin seurassa ja asui nyt yhdessä hänen
kanssaan... Eikä Nelma olisi vielä löytänytkään kauppoihin! Mutta
Kukkelman lähti nyt asioille itse... Ja toi vihdoin tullessaan oikein
kantamuksensa tavaraa: leipää, voita, juustoa, paperituohisen
puutarhamansikoita ... ja makkaraa Nelmalle; sitä paitsi kahvia, sokeria
ja muutamia leivoksia. Kovasti, kovasti meni rahaa ... mutta Kukkelman
nauroi, että raha on luotu pyöreäksi ja pyörimään pois..! Tyytyväisenä
katseli siinä Nelma tuomisia, joita rampa kurotteli pöydälle. Ja pian
seuraili Sakris onnellisin silmin, kuinka Nelma alkoi paketteja availla
tai järjestää minkä minnekin. Oikean hyllyn, jopa kaapin, sanoi mestari
pian Nelmalle nikkaroivansa. Tyttö oli ryhtynyt keittämään kahvia. Ja
sitten kömpi Kukkelman jälleen alas keinutuolista: sanoi tästä menevänsä
ottamaan sisään vettä. Risuja oli vielä entistä varastoa ... täksi
illaksi. Kukkelman tallusteli pihalle.
Ja siellä pihakaivolla tapasi hän pari akkaa, saman vuokrahuvilan väkeä.
He olivat nähneet Sakriksen vievän asuntoonsa nuorta tyttöä ... ja
kyselivät nyt, joko mestari toi itselleen rouvan. Heille vastaili Sakris
ylpeänä ja salaperäisenä, että se vieras oli hänen morsiamensa... Uusi
morsian! Hän iski ovelasti silmää ja palasi kamariinsa.
Ovellakos hän vasta nauraa hekotteli! Sillä Nelma ... nuori ja näppärä
Nelma ... hommasi tällä kertaa alushameisillaan: pelkäsi vaalean
kesäleninkinsä likaantuvan nokisen uunin ääressä, jota hän ei ollut
vielä ehtinyt puhdistaa. Sakris katseli tyttöä ja naureskeli itsekseen.
Sitten he joivat kahvia...
Ja asettuivat lopulta illalliselle. Kukkelman pöydän toiseen päähän ...
painuen niin matalalle, että ainoastaan hartiat näkyivät ... hartiat,
joista pitkät kädet koukistuivat esille ja lappoivat verkalleen suuhun
ruokaa ... ikään kuin hyllyltä. Nelmaa säälitti. Hän ei puhunut mitään.
Kukkelman sitä vastoin puhui; sanoi silloin tällöin, tyytyväisenä
syöntinsä lomassa:
-- Kyllä tämmöistä syö ennen kuin selkäänsä ottaa!
Taikka, vetäen suunsa vielä leveämpään nauruun ja päästellen auki
liiviensä nappeja, joiden raosta näkyi kuopalle painunut rinta:
-- Kyllä tavallinen keuhkotautinen tämmöistä syö.
Nelma nauroi tälle sutkaukselle makeasti.
Aterian jälkeen tahtoi Kukkelman vielä kupin kahvia ... ja sitten tuli
hänelle kiire nukkumaan. Hän laski leikkiä:
-- Täytyy ruveta selkänsä päällä istumaan.
Nelma järjesti hänen lavansa... Ja teki itselleen vuoteen kamarin
perimmäiseen nurkkaan, säkeistä ja vaatemytyistä. Tätä viimemainittua
hommaa katseli kyttyrä kummastellen. Kysyi viimein, kuinka Nelma oli
nukkumisen aikonut. Sakrisko olisi antanut Nelman, joka oli hänen
suojattinsa ... niin, enemmänkin ... antanut hänen asettua lattialle!
Ei, jos niin oli oleva ... niin Sakris se makaisi maassa, ja Nelma
sängyssä. Osasihan Sakris näet nukkua missä tahansa; hän nukkuisi vaikka
aidalla ... ja siitä huolimatta sanoi heräävänsä aamulla aina milloin
ikinä tahtoi. Sellaisia miehiä oli ollut ennenkin maailmassa ...
muutamia. Oli ollut Amerikassa eräs, jonka nimi oli Napoleon, etevä
sotapäällikkö, mutta muuten ilkeä ja hävytön ihminen; hän saattoi nukkua
jyrisevän kanuunankin päällä ... ja heräsi siitä niin monen minuutin
kuluttua kuin tahtoi...
Niin puhellen Kukkelman riisuutui.
Nelma sammutti sähkön ... ja laskeutui sitten permannolle vuoteelleen.
Mutta kesäyön hämärässä, jossa ei sähköä olisi tarvittukaan, näki hän
kuitenkin Kukkelmanin hirveän ja surkeasti kierostuneen hahmon: sääret,
jotka olivat kuten kaksi koukkuun käännettyä talikynttilää ... ja toinen
jalka vielä sivulle vinossa. Näki hänen kellertävän ja punertavan
kyttyränsä: niin kuin mikä pahentunut lihamöhkäle. Nelmaa väristi...
Kamarissa oli kuuma... Ääniä kajahteli vielä vuokrahuvilasta ... akkojen
naurua tai kiistelyä, lasten itkua.
Nelma huomasi, ettei rampa lavallaan nukkunut, vaan kääntelehti ja
huokaili. Ja sitten Kukkelman sanoi, käheästi ja pihisevällä äänellä:
-- Tui, tui.
Nelma ei vastannut. Kukkelman sanoi taas:
-- Tui, tui ... mamma..!
Nelma oli hengittävinään syvästi ja tasaisesti.
Sakris kopautti kädellään alas permantoon. Nukkuiko Nelma tosiaan?
Kuinka hän nukkui? Se oli rammasta kummallista ... mahdotonta.
Sakris kysyi lopulta:
-- Oletko sinä nukussa jo?
Ei vastausta.
Nyt kömpi rampa vuoteeltaan. Meni katsomaan, nukkuiko Nelma. Tyttö kuuli
hänen lähestyvän. Ja näki hänet mielessään. Siksi hän raotti silmiään:
kaksi koukkuista jalkaa kuljetti häntä kohti isoa, karvaista päätä ja
kahta pitkää, suurta kouraa.
Ei suinkaan tuo surkea aikone..?
Nelma kavahti istumaan.
Ja se tuli yhä kohti, laahustaen kieroa jalkaansa. Sakris lähestyi
Nelmaa, puhui helliä sanoja ... liverteli lempinimityksiä. Pyysi häneltä
... pientä muiskua! Nelma torjui. Silloin tuo elukka, jonka käsivarsissa
tuntui olevan voimaa, tarttui Nelman olkapäihin ja työnsi turpeat
huulensa Nelman suuta kohti. Tyttö sysäsi hänet luotaan, Sakris kellahti
permannolle. Siinä hän nyt istui, ojenteli käsiään... Ja pyyteli ja
puhui. Kuinka oli mahdollista, että Nelma oli hänelle näin paha? Nelma,
joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan muu! Mutta eihän Nelma sitä
aikonut aina olla?
Meni hetki.
Viimein Sakris melkein itkeskeli.
Sitten hän kapusi lavalleen. Makasi siinä roikkuvin hiuksin... Hänen
päässään kiehui vimma, joka sai hänet kirskuttamaan hampaitaan ... ja
sydämessään toivo ja rakkaus.
Nelma nukkui.
Mutta seuraavana päivänä oli Nelman arvo kuitenkin noussut ramman
silmissä. Hän ajatteli, että Nelma oli tosiaan niin kaino. Yleensä
naiset eivät olleet kainostelleet Sakrikselle tällä tavoin ... paitsi
jotakin poikkeusta. Totisesti oli Nelma sellainen kuin Sakris halusi.
Hän heräsi kyllä paljon Nelmaa myöhemmin, mutta oli heti valmis
kantamaan kaivosta vettä. Tyttö oli jo pistänyt tulta uuniin. Sitten
lähti Sakris puotiin maitoa ostamaan. Rajattomiin asti palvelevainen hän
oli. Kylältä tultuaan istui hän hiljaa keinutuolissa... ja katseli
rukoilevin ja ihailevin silmin Nelmaa, joka askarteli uunin ääressä. Ne
silmät vartioivat ja seurasivat alinomaa Nelmaa ... jäivät pitkäksi
aikaa tuijottamaan häneen hellinä ja ällistyneinä.
Ja sitten purkausi Kukkelman taas puhumaan, kuinka huokealla nykyään
saisi maata ... ja kuinka onnellinen hän olisi, jos hänellä olisi aina
tällaista! Oi, paljoa ei Sakris toivoisi: ainoastaan sen verran, että he
tulisivat toimeen... Ja he olisivat tyytyväisiä vanhuuteen asti!
Ihmetellen, mutta liikutettuna kohotti Nelma näitä sanoja kuullessaan
päätänsä.
-- Vanhuuteenko? kysyi hän.
-- Jaa, eikö me sitten elettäisi vanhuuteen asti? toisti Sakris. --
Sinun päällesi minä luotan. Sano tykö, mitä tahdot, että saisit kaikkea
iloa? Tahdotko sinä uuden kläningin ... ensin. Mene ja osta se
itsellesi... Ja osta kaikkea ... mitä mielesi tekee!
Sakris kaivoi poveltaan lompakkonsa, vanhan ja kuluneen, ja ojensi sen
Nelmalle.
Sillä hetkellä muisti Nelma jollakin tavoin sen herran, joka oli hänkin
heittänyt joskus hänen syliinsä lompakkonsa ... ja sitten armottomasti
hänet jättänyt.
Mutta eihän Kukkelman ollut oikea herra ... sen näki kaikesta!
Päivemmällä Nelma kysyikin, eikö Sakris ollutkaan rakennusmestari. Hän
koetteli sinutella Kukkelmania.
Sakris ällistyi ... ja tuli hiukan levottomaksi. Sitten hän selitteli,
naurahdellen ja mutkallisesti, että aivan varsinainen rakennusmestari ei
hän ollut, mutta osasi ammattinsa yhtä hyvin ... kuin mikä muu mestari
tahansa! Jopa hän osasi sen paremminkin... Omin käsin hän oli
rakennellut huviloita ... toisten miesten kanssa.
Nelma ajatteli, että ehkä Kukkelman sittenkin pystyisi tekemään tuon
huvilan. Ja hän oli hyvillään, että Sakris oli tavallinen työmies ... ei
mikään ilkeä ja petollinen herra.