Meni muutamia päiviä. Nelma uskalsi jo itse ostoksille ... nähdäkseen
kylää.
Vikkelästi hän pujahti takaisin kotiin pihaportista ... jonka luona
seisoi naisia häneen tirkistellen ja keskenään supattaen...
Sitten hän meni ostosmatkoillaan pitemmällekin kylässä, jopa vähitellen
aivan Krokelbyn reunamille. Sakris oli tähän asti käynyt kokoamassa
risuja. Nyt lähtivät he metsään yhdessä. Mutta vasta myöhään illalla:
aikaisemmin ei tyttö muka joutanut, oli yhä jotain siivoamatta
kamarissa. Aina Nelma puhdisteli ja putsailikin siellä ... milloin
mitäkin; tuskin riitti hänelle vesi kaivossa...
No niin, tänä iltana suostui Nelma lähtemään metsään. Antoi Kukkelmanin
tallustaa perästään. Sakris oli entistä onnellisempi. Kiireesti yli
louhien kompuroiden ja hengästyneenä koetti hän joutua yhtä nopeasti
kuin Nelma ... tuonne siimeisten norojen kätköön, jossa lemusi
suopursuilta. Kaukaa heidän takaansa kuului kylästä iloisia ihmisääniä
ja sirmakkain soittoa. Sakris halusi kaulailla Nelmaa, mutta nöyrästi
täytyi hänen tyytyä kulkemaan siivolla. Nelma kumartui tuohon ottamaan
polun varrelta kuivia oksia ja risuja ... mutta koskepas häneen! Sakris
naurahti:
-- Katso, mutta älä koske, niin tekee kiltti lapsi.
Kaino impi oli yhä sellainen ... taikauskoa täynnä. Kuitenkin kantoi
Sakris mielellään Nelman keräämät risut kotiin ... pian he näet
palasivat kylään... Kantoi pientä sylystä kovasti läähättäen ja
pihisten... Nelman ei hän toki antanut sälyttää taakkaa selkäänsä. Niin
he kulkivat. Kotona täytyi ramman heti vetäytyä menehtyneenä
kellottamaan makuupaikalleen, kalpeana ja suurin silmin. Permannolla hän
nykyään makasi: Nelman oli hän suostuttanut siirtymään sänkyyn.
Kaikenlaiseen maailmassa tottuu. He tekivät nyt yhdessä toisiakin retkiä
... kun Nelma oli saanut ommelluksi itselleen vaatteita, mihin työhön
päivät ensin kuluivat... Sieviä vaatteita. Ja liinoja, joita levitettiin
Sakriksen pöydälle ja uudelle tarjottimelle, jonka Sakris osti Nelmalle.
Ilo oli niitä koristuksia Sakriksen katsella. Nyt ne olivat valmiit, ja
he kuljeskelivat keskellä päivääkin. Ottivat eväitä mukaan... Kapusivat
jollekin korkealle, vainioiden keskellä olevalle mäelle... Sieltä Nelma
saattoi nähdä kauas: eikö missään olisi järviä. Ei, ihan tosiaan, järveä
ei missään: ainoastaan ojantapaisia, jotka kiemurtelivat heilimöivän
rukiin taikka ruohoa kasvavan alangon halki. Ja tuolta pilkotti vihreä
ja samakka merenlahti.
Sitten Sakris hommasi heille venheen lainaksi. He menivät soutelemaan.
Sakris souti. Ja Nelma istui ajatuksissaan ja ikävöiden perässä.
Ympärillä korkeat kaislikot... Ahdistava ja painostava seutu: jokaisessa
niemessä herrashuvilain aitauksia ja puutarhoja. Joka paikassa vilisi
soutelijoita, purjeita ja sakattavia moottoreita. Ja jälleen tuo vesi:
tahmeaa ja paksua... Rannikolla aina kävelijöitä... Tuuli raisua ja
repivää.
Meri haisi kirpeältä... Nelmasta pahalta.
Iäksi olivat häneltä menneet kirkasvetiset kotijärvet ja niiden
hiekkaiset, rauhalliset rannat!
Mutta Kukkelmanilla oli harmonikka matkassa. Keskellä kesäistä selkää
rupesi hän soittamaan ... ja se oli Nelmasta kaunista.
Niin meni päiviä. Tytöllä oli kumminkin ikävä. Hänen teki mielensä
jonnekin... Edes kaupunkiin, käymätein. Se olikin Kukkelmanista hyvä
ehdotus. Tulevana sunnuntaina he matkustaisivat... Korkeasaarta
katsomaan. Ja he lähtivät. Ensin jalkaisin, sitten raitiovaunulla oli
kuljettava. Kiiruhtivat pölisevää maantietä pitkin, tyttö edeltä,
jättäen ramman sievoisen matkaa taakseen. Automobiilit huristivat siellä
ohitse, työntäen heidät vähän väliä tiepuoleen, kiidättäen hyllyvillä
istuimillaan joko herrasväkeä taikka sällejä, jotka istuivat tyttö
sylissä ja humalassa. Nelma katseli miltei ihastuneena noita sällejä.
Jouduttiin tulliin, siitä ajettiin raitiovaunulla Hermannin läpi ja
Vallilan sivuitse. Nyt istui Nelma Kukkelmanin vieressä: eihän
kaupungissa ollut väliä ... täällä ei tarvinnut arastella oman kylän
asukkaita. Soma oli siinä Sakriksen mielestä Nelma. Rampa levitteli
sieraimiaan ja tunsi tytön vaatteiden hajun ... näki Nelman somuuden.
Nelmalla oli päässä vaaleanpunainen, pitseillä reunustettu hattu. Hän
katseli vilkkaasti katua ja rakennuksia; ne herättivät hänessä entisiä
muistoja, enimmäkseen surullisia. Täälläpäin hän oli asunutkin... Tuossa
vilahtivat ohitse nuo muutamat mustat mökit. Ne vaihtuivat sitten
maalattuihin ... ja kivitaloihin. Tuossa oli yömaja maalaisille ...
hevosenpäät kyltissä. Aurinko paahtoi kuumasti... Nyt tuli punainen
kauppapuodin kyltti ... sitten ampumarata ... ja kaupunkilähetyksen
murukokoelma. Ja vasemmalla tehtaita ... oikealla yhä kiiltävämpiä
kauppojen ikkunoita. Ja sitten alkoi kuulua Helsingin humua.
Korkeasaaressa he kävelivät vieretysten. Kukkelmanilla oli into
jääkarhuja katsomaan. Päivä oli niin kuin ukonilman edellä. Saaren
hietikot tomusivat ... jopa tuntui tukkivan hengitystä suurien puitten
siimeksessäkin. Nelmaa ei haluttanut kiiruhtaa. Eikä täällä sitten
jääkarhuja enää ollutkaan. Sitä Sakris ihmetteli. Sota kai nekin oli
tappanut nälkään. Eikä ollut paljon muitakaan elukoita: ainoastaan
kettuja, hupaisia karhunpoikia ... ja iso pukki ja apinoita. Apinain
häkin edessä Sakris nauroi makeasti ja lasketteli rohkeita
sukkeluuksia... Esitelmöi taitavasti Nelmalle, että ihminen on apinoista
syntynytkin. Kaikenlaista hän oli lukenut noista makarateista. Nelma:
kuuntelihan vain... Mielissään hän ei ollut Sakriksen jutuista, joiden
vuoksi ihmiset heitä töllistelivät ja nauroivat. Mutta ei hän Sakrista
moittinutkaan ... olihan Sakris hänelle hyvä ... oli hankkinut nämä
kauniit vaatteetkin, jotka Nelmalla oli yllään.
Omansa rinnalla kulki Sakris niin ollen, ylpeänä ja suojelevana. Ja
sellaisena seisoi hän sitten laiturilla päättömässä ihmisjonossa,
odottamassa laivaa, joka veisi heidät takaisin Helsinkiin; seisoi
kauniita hapsiaan hiljaa sivellen ... Nelman kupeessa kiinni niin kuin
sammaleinen kanto haapavesan vieressä. Oli yhä kuumaa ja väsyttävää.
Sakris heilahteli jalalta toiselle, mutta pystyssä hän pysyi. Niin,
jaksoipa hän vielä sitten, kun he olivat uupuneina tulleet kotiin,
köntiä makuulavallekin, ellei muuten, niin käsiensä voimalla kiipien.
Kaikenlaiseen ihmis-parka maailmassa tottuu!
Nelma oli Kukkelmanin oma.
Nyt vasta Kukkelman oli oikein mielissään. Hän taputti Nelmaa hyväillen
käsivarteen, kuiskaili hänelle ... ja naureskeli käheällä äänellään.
Ja minkäs hän teki seuraavana päivänä, maanantaina? Parta kelpasi
eilisaamuiselta ajamiselta, mutta tukkansa Sakris kampasi huolellisesti
ja pukeutui jälleen pyhäisiinsä. Lähti kylälle. Sieltä palasi hän tuoden
mukanaan rumaa, likaista ja nuuskaista akkaa. Vieraakseen ja hyväksi
ystäväkseen Sakris sanoi häntä... Pyysi Nelmaa keittämään nyt oikein
väkevää kahvia, sillä tämä rouva oli muka ennustaja. Ehkä olikin. Nelma
keitti kahvit ... järjesti kupit punaisilla lehdillä kirjaamalleen
liinalle. Siinä kahviteltiin. Ja keskellä kahvittelua selitti Kukkelman
sitten, mikä oli tämän vierailun tarkoitus. Nelma ei ensin kuunnellut;
hän katseli rouvan omituista nenää: se oli hänestä vastenmielisen
näköinen. Kunnes hän yhtäkkiä teroitti korviaan: Sakris näet sanoi
tarkoituksena olevan kiittää tätä eukkoa luvatusta ja saadusta
morsiamesta ... niin, enemmästäkin kuin morsiamesta! Sakris oli tuonut
rouvan tänne, koska rouva oli selittänyt unesta ja katsonut
kananmunista, että Nelmasta ... tai jostakin Nelman näköisestä ...
tulisi Sakriksen elämänkumppani. Näin osoitti Sakris pyhää
kiitollisuuttaan ennustajalle. Nelma kummastui... Ja häntä suututti,
että Sakris ilmaisi heidän salaisuutensa vieraalle ihmiselle ... tuolle
nenäänsä nuuskaa työntävälle ja pärskyvälle. Hän ihmetteli mielessään,
mitä Kukkelmanin päähän vielä pistäisikään ... mitä hän kenties rupeaisi
juttelemaan täällä kylällä.
Niin ... kurjana piti Nelma itseään, milloin ajatteli. Tämäkö ... lienee
ollut ... syntiä? Ne, joiden kanssa hän oli ennen seurustellut, olivat
toki ihmisen näköisiä. Mutta tämä..!
Miksi oli Mimmi hänet tänne houkutellut?
Mutta: maailmassa tottuu pitkätukkaiseen rampaankin, jonka silmät
kiiluvat kuin...
Ilkeitä olivat kylän akat. Kuiskailivat keskenään kulkiessaan Nelman
ohitse ... ja osoittivat häntä sormellaan. Niiden kielet olivat kuin
käärmeiden.
Ja sanoopa sitten Sakris, sanoo juuri samana päivänä, jona Nelma huomasi
akkojen häntä osoittelevan, että hän vie kultansa illalla peltimestari
Savolaisen luokse visiitille. Savolainen oli nimittäin ihan äsken
ostanut itselleen huvilan, aikoi muuttaa pois nykyisestä asunnostaan.
Siksi kutsui hän tuttavia ja naapureita luokseen jäähyväisille ...
joukossa myöskin Sakris Kukkelman.
-- Minä en lähde sinne, virkkoi Nelma.
Sakris kysyi kummastellen:
-- Miksikä sinä et lähde?
-- Ihmisten pilkattavaksi ... tällainen, hymähti Nelma.
-- Mikä vika sitten sinussa on? kysyi Sakris jälleen.
Nelman puheesta ilmeni, että hän piti itseään sellaisena ... kuin
mikäkin...
-- Mikä se sitten on? kysyi Sakris. -- Hm... Hm, pullahiirikö? Sakris
nauroi: -- Ettäkö ... kun ei pappi ole meitä vihkinyt? Mitä on ...
sellainen ... vihkiä? Narrit antavat itsensä vihkiä. Taikauskoa...
Pakanallisuutta. Minä vakuutan sinulle, että ... sinä olet minun vaimo
ilman haranki ja harabukti. Kun minä rakastan sinut, niin ... mitä muuta
harabuktia?
Tämä oli Nelmasta kyllä lohduttavaa. Mutta sittenkin hän epäili... Hän
tahtoi jonkinlaisen todisteen ... halusi sitä itsekseen, mutta ei
pyytänyt. Todisteen mistä? Ettäkö hän olisi muka Sakriksen vaimo? Se
olisi ollut vielä hullumpaa.
Mihin hän oli joutunut?
Ei, mutta todisteen hän tahtoi kuitenkin ... ihmisten tähden.
Hän ei suostunut lähtemään Savolaiseen ... ellei hänellä olisi ainakin
sormus sormessaan.
-- Naimissormusko? ilkkui pitkähampainen rampa.
-- Kihlasormus, oikaisi Nelma Kukkelmania ... joka ei osannut edes
suomea.
Siitä tuli nyt kyttyrälle aihe pitkään ja aatteelliseen esitelmään. Hän
selitteli, oikean käden etusormi opettavasti pystyssä, että koska hän ei
antanut mitään merkitystä papeille, jotka eivät ole kristittyjä, vaan
siunaavat tappamista, niin hän ei pitänyt myöskään heidän
kihlaamissormuksistaan ... mitä ne nyt olivatkaan? Onko sellaisista
hyötyä? Jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, niin ... heidän sydämensä
ovat heidän sormuksiaan; jos he jälleen eivät rakasta ... ei ole mitään
messinkistä, hopeista tai kultaista rengasta eikä rautakahleitakaan,
joilla olisi mahtia kytkeä heitä yhteen. Mutta kun he rakastivat
toisiaan, niin...
-- Niin ... mutta akat ovat kuin rakit! sanoi Nelma.
-- Nekö? toisti Sakris pilkallisesti. -- Älä sinä välitä heistä. Ole
tulevan ajan förekongari. Se on sellainen ... jokin edeskäypä. Eikö
sinulle ole kylliksi se, että Kukkelman on sinun? Jospa olisit lukenut
Sara Hustan kirjoittamaa kirjaa ... tiedäthän, minun kirjaani ... niin
olisit niin kuin minä! Älä ole ... niin kuin nainen ... heikko
saviruukku..! Vaan ole niin kuin oppinut ihminen.
-- Konkari sinne, konkari tänne! sanoi Nelma, joka ei ymmärtänyt Sara
Hustasta enempää kuin muistakaan Sakriksen saarnoista. Hän kyllästyi ja
hermostui. Viimein hän sanoi, vierailusta päästäkseen:
-- No ... ehkä tuonne nyt lähtisin ... jos antaisit leikata pitkän
tukkasi. Miehellä pitkä tukka ... niin kuin narrilla! Joko sormus
minulle ... tai tukka pois!
Tukkako pois Kukkelmanilta! Hänen kaunis, erikoinen tukkansa. Tuo
kaikkien huomaama tukka...
-- Jasoo ... jasoo! sanoi Sakris.
Nyt se tahdottiin viedä ... se tukka!
Simsonin tukka. Myöskin Simson ennen sai voimansa juuri tukasta.
Leikkuuttaako pitäisi Sakriksen hapsensa, joita hän monesti
ajatuksissaan siveli ja harasi hellin käsin! Joita hän katseli
kuvastimesta ... hoiteli ja suki aamuin ja illoin kultana kiiltäviksi.
Tulisiko hänen luopua siitäkin ... tämän tytön tähden?
Jos hän hylkäisi tukkansa, saattaisi tulla jokin onnettomuus... Siitä
alkaen, kun hän oli ruvennut kasvattamaan itselleen pitkää tukkaa ...
monta vuotta sitten ... oli hän löytänyt itselleen kaikenlaista tukea
... omista ajatuksistaan... Ja hän oli tullut viisaaksi ... oppinut
varomaan myrkkyjä; tohtorien lääkkeitä ja elukkain lihaa.
Povari oli selittänyt hänen unensa merkitsevän, että hän ikään kuin
antaisi päänsä naiselle ... naisen käänneltäväksi.
Kitkerä närkästys alkoi kaivaa Sakriksen sydäntä.
Nelma naurahteli:
-- Joko tukka tai sormus...
Ei tullut mitään sinä iltana visiitistä.
Mutta kun pari päivää kului, ajeli Kukkelman huolellisesti partansa ...
vaikka oli arki ... ja lähti kaupunkiin. Ja sieltä toi hän Nelmalle
sormuksen ... harakankoristeen, kuten Sakris sanoi. Vaatimattoman, mutta
sormuksen kuitenkin. Mitäpä hän ei tekisi Nelman mieltä hyvittääkseen?
Ja oliko hänen nyt kutsuttava Nelmaa morsiameksi vai rouvakseen?
Nelma pureskeli kynsiään ... eikä vastannut mitään.
Mutta visiitille hänen täytyi sitten lähteä ... ensin Bergmanin
mörskään. Asetti siellä sormuksensa oikein näkyville ... ja akat
antoivatkin hänen olla rauhassa.
Sakris kutsui häntä nyt mammaksi. Sanoi pois lähdettäessä:
-- Täytyy tästä mennä kotiin ... että saa mammaa taputella.
Taikka:
-- No ... meidän frouva!
Bergman nauroi.
Ja Nelma odotti Mimmiä ... järjestämään tätä elämää.
Meni jälleen päiviä.
Sellainen oli Sakriksen, viattoman polseviikin, kuherrusaika ja
avioliitto.