Sakris Kukkelman huudahtelee itsekseen:
-- Minun Nelmani ... minun oma kuningattareni... Minun impeni... Minun
kullan-liruni! Minä teen sinulle ... huvilan.
Hän oli ottanut tänä aamuna kylän puodissa puheeksi, kuinka hän haluaisi
itselleen tonttia. Ja silloin oli muudan mies siellä väittänyt ...
kauppiaan päänpudistuksista huolimatta ... että maata alettaisiin
kohdakkoin jakaa kaikille köyhille kymmenestä pennistä neliömetri.
Sellaista maansaantia Kukkelman nyt ajattelee ... yrittäessään veistää
hirttä.
Muori katselee jälleen portailta. Ja hän ärähtelee itsekseen. Onko
Kukkelman sokea? Hänen piilunsa iskee sinne tänne ... milloin syrjään,
milloin puuhun! Haha, mikäs nyt tuli! Veistäjän tukkahan näytti
tarttuvan kiinni hirteen... Sakris oli lyönyt haivenensa kaarnan
repeämään. Siinä hän nyt pyristeli ja tempoi ... kurahteli
harmistuneesti. Viimein väänsi toisella kädellään kirvestä irti puusta
ja kiskoi toisella hiuksiaan. Muori naurahtaa, hohottaa. Yhden
hiustupsunsa oli Kukkelman typistänyt piilulla poikki ... piteli
kourassaan katkennutta tukkua, katseli toiselle olkapäälleen valuneita
hiuksiaan, rypisteli kulmakarvojaan ja huudahti:
-- Äsh, mitäpä nyt Nelma tämän päälle meinaa? Ja ... mitä tällainen
merkitseekään?
Muori kysyi:
-- Minkä päälle?
-- No ... kun minun kaunis tukka on poikkastu, vastasi Sakris.
-- Poikkastu! Ja ... mikä se Nelma sitten on? jatkoi muori ivallisesti
ja uteliaasti.
Sakris Kukkelman oikaisi selkänsä pystyyn, nojautui piiluunsa ja
vastasi:
-- Nelmako? Ette te sitä tiedä! Minun heilini! Minun nuori ja nätti
heilini. Ja hän on minulle rakkaampi ... kuin mikään keisarinna olisi!
Niin, tuhannella markalla minä en antaisi mihinkään sellaista. Häntä
minä olen ... tässä ajatellut.
Ja samassa alkoi Kukkelman jo köntiä pois työstä, turvakodille päin.
Tylsän piilunsa jätti hän hirsikasan viereen. Olikin jo iltapuoli
hyvässä menossa.
Nyt kurkistelee Sakris Kukkelman jälleen turvakodin portilla. Mimmi
Rumfelt on pihalla. Sakris huudahtelee kuiskaten:
-- Mimmi von Rumpfelt!
Mimmi tuli, kysyi portin raosta, lehtevien puiden varjosta,
salaperäisesti:
-- Kuulkaas nyt: onko rakennusmestarissa miestä?
-- Miestä... Minäkö? huudahti Sakris nopeasti.
-- Naisten asioissako?
Ja hän päästi mukulaisesta kurkustaan iloisen naurun ... särähtävän ja
kimeän ja ikään kuin hirnuvan naurun. Ojensi polvensa, joihin hän oli
kämmenillään nojaillut, pisti peukalot liiviensä kainaloihin ja alkoi
kävellä edestakaisin portilla ... poskissa hehku, mikä tulistui sikäli
kuin hän nyt kehui ja kuvaili, kuinka paljon hänellä oli ollut naisia
... niin paljon, ettei hänellä ehkä ole sormiakaan niin monta, että
heitä kaikkia luetella saattaisi... Ja kuinka ne kaikki olivat olleet
rakastuneita häneen, tyytyväisiä häneen: olisivat antaneet vaikka
sydänverensä hänen tähtensä ... syöneet hänet ... elävältä. Mutta
hänelle ei ole kuka tahansa kelvannut. Hänen oli täytynyt heitä hyljätä;
he kyllä itkivät, mutta ei hän sille voinut mitään. Nyt vasta oli
hänelle määrätty nainen löytynyt: Nelma!
Etteikö siis Kukkelmanissa olisi miestä! Hän nauroi itsetietoisesti;
hänen keltaiset hampaansa kaikki näkyivät.
Tätä ei Mimmi Rumfelt kuitenkaan ollut tarkoittanut. Silti hän ällistyi
ja huudahteli:
-- Ah, ah, ihanko totta? Herre min Gud, minä itse melkein tahtoisin
tulla herra Kukkelmanin kanssa. Minä vapisen aina kun ajattelen...
Mutta: tehän olette mieltynyt Nelmaan. Hän onkin niin nuori ja kiltti.
Ah, te olette herkkunasse, rakennusmestari!
-- Jaa, sitä minä olen, vastasi rampa.
Mimmi jatkoi:
-- Mutta, kuulkaas, nyt minä tarkoitin sitä, onko teissä miestä ottamaan
kultasenne täältä?
Mitähän Sakris nyt?
Hän esittää jälleen heti tikapuitaan.
Sellainen ei Mimmille kuitenkaan kelpaa: karkureita ajettaisiin takaa
... ja saataisiin kiinni.
Mutta mitähän, jos rakennusmestari sanoisi olevansa Nelman sukulainen?
Ja pyytäisi häntä ... viisaasti ja viekkaasti ... itselleen
emännöitsijäksi.
-- Ahaa, niinhän se olikin! huudahti Kukkelman. -- Niinhän se oli! Se on
konsti, joka kävelee. Täältä jaetaan huushollerskat monille. Niin ...
turhaa on piinata ihmiset ... tehdä väkivaltaa, jos voi käyttää
rauhallista konstia. Minä ... huomenna sanon täällä ... tulen tänne
puhumaan, että olen Nelmalle sukua. Ja oikeastaan: enkö minä sitten
olekin? Paljon, paljon enempi minä olen hänen puolestaan. Olenhan pian
niin kuin yksi ja sama hänen kanssaan. Mutta ... minkälaisella tavalla
nyt tehtäisiin?
Siitä nyt neuvotellaan. Sakris esittää:
-- Kuinkas, jos sanon, että olen saanut kirjeen hänen äidiltään? Missä
hänen äitinsä on? Niin, olen saanut kirjeen, että pitäisin silmäni hänen
päällänsä. Ja minä pidän ... niin kuin omat silmäni! Missä hän on
syntynyt?
-- Bravo, huudahti Mimmi. -- Mutta Nelma-raukalla ei ole äitiä eikä
isää. Phyi, ne olivat punikkeja, ne tapettiin! Nelma ei toki ole
punikki, ja sen saatte uskoa.
Sakris vastaa:
-- Mitä te puhuitte? Punikki? Minun suojani alla saa hän olla punikki
... niin paljon kuin tahtoo. Hän on Nelma... Ja hän on kuitenkin
ihminen. Mutta kuinka me nyt tekemme? Eikö hänellä sittenkin ole kukaan,
joka on käskenyt minut hakemaan hänet täältä pois?
Mimmillä on sellainen henkilö tiedossa: eräs Sanelma Kinnusen äidin
käly. Huomiseksi sanoo hän ottavansa hänestä tarkemman selvän.
Vielä pitäisi olla kirje, jossa tuo sukulainen pyytäisi Sakrista käymään
ottamassa Sanelman hoitoonsa. Mutta sen kirjeen sanoo Mimmi osaavansa
tehdä.
Vielä selittelee Mimmi Sakrikselle, että tämä johtajatar on sellainen ja
sellainen ... ja kuinka hänen edessään on ovelinta käyttäytyä. Ja ellei
tämä onnistuisikaan, niin se on Mimmistä jännittävää ... ja suututtaa
aika tavalla lohikäärmettä.
-- Miksipä se ei onnistuisi? ihmettelee Sakris.
-- Miksi hän ei päästäisi Nelmaa täältä? Täytyyhän minun saada
huushollerska. Minä en voi muuten olla! Ja ... nyt juuri minä olen
kuullut, että maata pitäisi saada kymmenen pennin edestä neliömetrin.
Ajattelen meille paikkaa tuolta Reckhalsista, Vantaan kosken partaalta.
Ja siellä minä ja Nelma ... siellä me..!
Yhä kiihtyvässä tahdissa alkaa Kukkelman sitten puhua taas omasta
tuvastaan ... ja sikalasta, jonka hän rakentaa ... ja kanalasta, ja
trekoorista, jossa on stikkelperipensaita ja muita marjoja ... niin
paljon, että niiden kauppaamisella eletään. Kuvailee kamaria, jonka
ikkunalla Annansilmät eli Ahkerat-Liisat kukkivat ... ja tyttöä, joka
palvelee häntä ... taikka paremminkin Sakris tyttöään palvelee. Kalpea
on Sakris innostuksesta ... mutta pitkässä ja kärjestä pystyssä nenässä
palaa kaunis hehku.
-- Johtajatar tulee! varoittaa jälleen Mimmi. Sakris vetäytyy aidan
taakse... Hän odottelee siellä... Ja piirtää aikansa kuluksi
lyijykynällään keltaiseen lankkuaitaan ison sydämenkuvan, jonka sisässä
on ankkuri ja kirjaimet S ja K.
Aika ilman hänen omaa impeään on kovin ikävä.
Kummallista: nämä kirjaimet sopisivat heidän molempien nimiin.
Sanelmahan oli Kinnunen ... ja Sakris Kukkelman.
Ihmeellisesti nuo yhteen soveltuvat kirjaimet tulivatkin siihen: aivan
kuin itsestään ... ikään kuin sitoen Sakriksen ja Nelman toisiinsa. Niin
kuin jo uni ja ennustuskin olivat sitoneet.
Kovin merkillistä ... ja uskottavaa!
Lopulta lähti Sakris turvakodin luota tomuista ja lämpöä huuruavaa tietä
pitkin.