Tyly oli rangaistus Nelmasta ... liian tyly tällaisesta teosta.
Mikä siinä oli niin pahaa?
Miksi se oli pahaa ... ja häpeällistä?
Käkriäisen Ananiaskin oli Nelman lähtiessä ollut niin välttelevä.
Nelma ei tosiaan voisi enää mennä edes Käkriäisille ... kun täältä
vankilasta pääsisi.
Miksi kohtalo häntä runteli?
Tyttö muisteli äitiään ja hänen teloittamistaan ... inhoten ja kumminkin
hänet salaisesti hyväksyen. Ja suri, että hänen oman elämänsä näytti
täytyvän kulkea samanlaista latua.
Ja jollakin tavoin Nelma turtui.
Istu tässä kesäsi ristikkojen takana ... kaupungissa, josta hän ei
nähnyt muuta kuin kattoja ... ja pihalta tuskin vilahduksen järveä!
Kuinka hän yhä ikävöi kotijärvien rannoille ... kotoisiin lehtoihin!
Mutta nyt oli hänen kirjoissaan varkaan merkki.
Ja millä hän sitten eläisi? Ihmiset kysyivät entisen paikan
todistuksiakin.
Työhuoneessa neuvoi eräs toveri häntä rupeamaan nuorten herrojen pariin,
niin nätti tyttö kun hän oli. Mitenkä? Ne asiat Nelma kyllä tunsi. Mutta
omassa itsessään hän ei ollut niitä kokenut ... joten niissä ei ollut
hänen mielestään mitään pahaa oikeastaan. Kuitenkin: äiti oli joskus
tuntunut hänestä niin iljettävältä...
Neljän kuukauden kuluttua Helsinkiin. Pääsi tarjoilijaksi johonkin
kansanruokalaan Söörnääsin puolelle ... sellaiseen, joita mainitaan
nimellä "Kuppila". Luojan kiitos: omistaja ... sosialisti ... ei
kysynytkään häneltä todistuksia ... sanoi vain ottavansa erikoisen
mielellään maalaistyttöjä.
Ruokalassa oli hirmuinen kalina ja meteli ... paitsi ainaista kiirettä.
Nelman hermot olivat tylsyneet ja ärtyneet. Täällä väsytti ... ja koski
hermoihin.
Entä tämä ilkeä haju ... rasvan käry, ja satojen suoraan tehtaista
taikka rakennuksilta tulevien työläisten vaatteet. Ilma hikeä ja ruokien
löyhkää ... ruokien, joita Nelma tiesi valmistettavan usein
pilaantuneistakin aineista. Äskettäin kuului isäntä ostaneen maalta
itsekuolleen sian, niin juttelivat palvelustoverit. Merkilliset ajat:
ruoka katosi maailmasta ... mihinkähän se joutui? Nelma saattoi tuskin
syödä oman keittiön sotkuja...
Tällaista ei ollut ennen ... siellä maalla! Ei hajua ... eikä likaista
sementtilattiaa. Äitikin piti mökin siistinä. Ja Nelma rakasti
puhtautta... Ja hiljaisuutta!
Täällä paukkuivat ovet auki ja kiinni; niistä kävi märkä ja kylmä
ilma...
Yhtä mittaa jäi Nelma tuijottamaan toimettomana eteensä, kädet helmassa
... nuo sirot ja melkeinpä valkeat kädet. Teki tehtäviään, jos häntä
hoputettiin. Ei kuullut mehevimpiäkään sukkeluuksia. Oli väsynyt ...
vetäytyi levolle heti, kun pääsi palvelijain huoneeseen ... korjaili ja
somisteli vähiä vaatteitaan... Mietiskeli, kuinka saisi edes korinsa
takaisin Käkriäisiltä. Ei voinut sinne kirjoittaa: häpesi. Sillä tavoin
vietti miltei kaikki iltansa. Ani harvoin kävi toveriensa kanssa
huveissa.
Kerran isäntä haukkui hänet pahanpäiväisesti. Uhkasi ajaa hänet pois.
Minne hän nyt täällä ... vieraassa, suuressa kaupungissa? Tovereiltaan
ei hän kysynyt neuvoa; mutta joku heistä oli vihjannut, että Nelman
sopisi ruveta vaikkapa ompelijattareksi, niin hän saisi istua ja tuumia.
Saattoihan sitä nyt ... koettaa. Nelma lähti pois ruokalasta. Löysi
viimein itselleen kamarin kaupungin laitamalla: ikkuna synkälle,
mukulakivillä peitetylle pihalle päin, jonka nurkassa värisi
lehdettömänä yksi ainoa syksyinen syreeni. Huonekaluina pöytä, tuoli ja
sänky.
Jo kotoaan maalta hän tiesi, että ompelukoneen voi saada
vähittäismaksulla... Ja hän sai sen. Paperilappu ovelle, että tässä asui
ompelijatar.
Talonmiehen rouva tilasi ensiksi puseron ... ja hänen tyttärensä hameen.
Sanelma koetti parastaan: hameesta tuli toiselta puolen liian lyhyt,
toiselta liian pitkä. Neiti sanoi, että hänen täytyi nyt lähettää se
talonpoikaisille omaisilleen maalle. Ja rouvan musliini oli muka
pilattu.
Somistaa omat pukunsa ja pukeutua Nelma kyllä osasi: mutta pukujen
tekeminen toisille oli vaikeampaa kuin hän luulikaan. Silti sai hän yhä
hiukan työtä... Kylmä hänellä oli: halkoja myötiin täällä kiloittain.
Eikä rahaa riittänyt edes kunnolliseen ravintoon. Yhtiö korotti vuokria.
Nelma meni valittamaan talonmiehelle ... joka oli usein humalassa ja
raaka ... niin nytkin ... lupasi auttaa Nelmaa vuokranmaksussa, mutta
... sellaisilla ehdoilla. Nelma oli hiukan katkeroitunut, mutta
kuitenkaan hän ei hämmästynyt: sellaisia sanoja hän oli kuullut aina.
Hän lupasi kumminkin maksaa sen vuokran, mitä vaadittiin, ja poistui.
Ehkä hän jostakin saisi rahat...
Ompelukoneesta tultiin perimään maksua, joka oli jäänyt kahdelta
kuukaudelta suorittamatta. Nelman oli nyt hankittava rahat ... taikka
kone vietäisiin pois. Ei ollut rahaa, ei toivoa... Oli ilta. Taivas
musta... Kadulla satoi lumiräntää... Teki mieli keskemmälle kaupunkia,
jossa valot kiiltelivät sakeammassa. Nelma käveli ajatuksissaan ...
pysähtyi jonkin liikkeen ikkunan eteen. Siihen tuli herrasmies, nuori,
miellyttävä ja kohtelias. Hiukan päihtynyt hän oli, mutta ei suinkaan
tungetellut. Puheli Nelmalle iloisesti nauraen. Suuret, avoimet, mustat
silmät. Pyysi saada hiukkasen kävellä Nelman seurassa. Nelma suostui. Se
herra valitteli rumaa ilmaa ... sanoi, että hänen teki niin mieli pitää
jotain hauskaa! Olisi mentävä jonnekin istumaan! He kävelivät melkoisen
kauan. Nelma ei puhellut juuri mitään... Tuli kuitenkin ilmaisseeksi
olevansa ompelijatar. Herra tarjosi hänelle iloisen ja rattoisen illan
erään ystävättärensä luona. Siihen tyttö suostui. He menivät
sivukadulle, sisään korkean kivimuurin porttikäytävästä. Ovea tuli
avaamaan kookas ja komea nainen, jonka helmoissa hääri pieni, lihava
poika. Nainen kaulaili Nelman kävelytoveria. Hän oli Mimmi Byskata ...
eli nykyään Mimmi Rumfelt. Mimmi-rouvaksi herra hänet esitteli. Rouva
kysyi herralta:
-- Mistä sinä olet tuollaisen pienen kaunottaren löytänyt?
Mutta vastausta ei hän odottanut. Mentiin kaikki saliin. Siellä oli
pehmeä sohva, pari tuolia ja pöytä. Ikkunaa peittivät repeytyneet
uutimet ... korkkimatto oli paikkailtu.
Rouva kantoi heti saliin teetä ja muutamia pulloja, joissa sanoi olevan
oikeaa Ruotsin punssia. Itse hän joi sitä ahnaasti. Pikku poika ronkki
leivoksia ja Mimmi hemmotteli häntä. Herra myöskin kulautteli, Mimmin
vieressä sohvalla. Nelma istui hiljaa tuolilla. Mimmi kehotti häntä
pitämään hauskaa ... ja alkoi sitten haukkua herraa siitä, ettei tuo
ilkimys ollut viitsinyt ottaa nimiinsä hänen huonekalujaan, joten
ulosmittaajat olivatkin ne vieneet: tällaista oli nyt täällä salissa!
Herra väitti silloin olevansa ainakin rehellinen: kun hän kerran oli
niin itsekäs, ettei tahtonut Mimmiä auttaa, niin ei hän sitä
salannutkaan! Mimmi myönsi hänet rehelliseksi ... ja kehui häntä
Nelmalle, jonka nimeä hän viimein kysyi... Herra katseli Nelmaa
iloisesti ... ja tiedusteli häneltä yhtä ja toista. Sanoi olevansa muka
jotain sellaista kuin tutkija, itsekäs, jopa hieman venäläiseen
vivahtava luonne: mikään ei ollut hänestä suloisempaa nautintoa kuin
kärsiä esimerkiksi omista hairahduksistaan... Vierushuoneesta kuului
iloisia ääniä ja rymyä...
Nelmasta tuntui kuin olisi hän hieman tätä herraa pelännyt. Mutta ei se
mitään... Juomat loppuivat, herra saatteli Nelmaa kotiin ... ja
tiedusteli yhä edelleen hänen kohtaloitaan. Nelma tuskin vihjaili
puutteeseensa; mutta elämäntarinaansa hän ei kertonut. Nelman porttia
lähestyttäessä antoi herra hänelle rahaa vuokraan ja ompelukonemaksuihin
ja erosi sitten hänestä.
Mutta he tapasivat uudestaan kaupungilla. Ja sitten Nelman kamarissa.
Nelma alkoi enemmänkin kertoa hänelle elämänsä kohtaloita ...
epämääräisin ja katkonaisin sanoin. Tuttava heltyi ja ihmetteli niitä.
Oli tuonut tullessaan juomia, joita Nelma ei juuri maistellut, mutta
herra kyllä: puhuen elämästä ja rakkaudesta ... ja synnillisyyden
ihanuudesta. Nelmasta tuntuivat sellaiset puheet vapauttavilta. Olivatko
synnit sitten ihania? Mitä sellainen ihanuus oli? Ja mitä oli rakastaa?
Ja mikä synti? Jonkinlaista mieltymystä tätä miestä kohtaan Nelma tunsi.
Ystävä auttoi häntä usein rahallakin.
Niin jatkui seurustelua ... kunnes Nelma kirjoitti herrasystävälleen ja
ilmoitti hänelle erään salaisuuden. Ystävä ei ollut käynyt pitkään
aikaan hänen luonaan. Nyt ei hän vastannut kirjeeseen. Ja pakoili häntä
kotonaan.
Jopa karkoitti hän ompelijattaren lopulta jyrkästi luotaan, kysyen
häneltä, eikö hän ollut aina sanonut olevansa itsekäs mies? Itsekäs,
mutta rehellinen. Siitä olisi Nelman pitänyt ymmärtää, että hänen oli
vastattava itse teoistaan.
Nelma ei mennyt sen jälkeen häntä enää tavoittamaan.
Mutta kerran vielä tulivat he vastatusten kadulla, Nelma surkeana,
rasittuneena ja hermostuneena ... toinen hienona, komeana ja iloisena:
kiiltohattu päässä, mustat hansikkaat kädessä. Herra pysähtyi
juttelemaan Nelman kanssa ... puhui haltioissaan, kuinka järisyttävän
liikuttavaa on nähdä maan multaan kätkettävän se turhuus, mitä sanotaan
ihmiseksi. Hän oli näet menossa hautajaisiin. Sitten oli hänellä hyvin
kiire ... hän kätteli, huiskutti mustalla hansikkaallaan ja katosi.
Nelma joutui epätoivoon. Rakastunut ei hän ollut. Tosin joskus, iltoina
ja öinä, kun tuo ystävä oli päihdyttänyt hänet juomilla ja sanoilla, oli
tyttö kuvitellut tätä rakkaudeksi.
Mutta nyt: herra oli hänet pettänyt.
Puute jatkui. Vähän työtä ... eikä hän jaksanutkaan muuta kuin ajatella
kohtaloaan. Kuljeksi kaduilla ... ja ajatteli. Antautui sekä
katkeruudesta petturia kohtaan että rahapulassa hetkellisiin suhteisiin.
Entisestä asunnosta täytyi hänen muuttaa: raaka talonmies vainosi häntä
siellä. Nyt sai hän kamarin jonkin eukon luona ... ilkeän ja ahnaan,
joka vaani häntä aina: salli hänen olla, mutta muisti vuokranmaksut
silmät säkenöiden.
Kesällä, jolloin kadut tuntuivat melkein autioilta ja oli tukehduttavaa
ja kuumaa, huomasi tuo eukko, ettei tyttö liikkunut enää poissa kotoa:
istui vain ikkunan ääressä, kuitenkaan ulos katsomatta ... istui
syömättä ja juomatta. Ja hypisteli yhtämittaa tukkaansa. Nelman huonekin
oli epäsiisti.
Eukko ajatteli Nelmasta voivan koitua aika harmia. Nyt tämä asukki jo
naurahteli joskus kummallisesti.
Tytön vaatteetkin olisivat olleet kelpaavaa tavaraa. Ja hänen
ompelukoneensa.
Eukko meni siis lääkärin luokse ja kuvaili Nelman hulluutta ...
lisäillen omasta päästään kaikenlaisia merkkejä siitä.
Ja sitten vietiin tyttö yhtäkkiä poliisivoimalla hermosairaalaan
maaseudulle ... sellaiseen, jossa pidetään parantumattomia.
Ei Nelma mielestään suinkaan hullu ollut. Mutta sen hän tiesi, että
hänet tahdottiin täällä tehdä hulluksi! Väsynyt hän oli ... kipeä.
Välistä häntä pyörrytti hirveästi... Ja eikö hullujen joukossa ihan
tosiaan voi tulla hulluksi?
Kun hän istui epätoivoissaan ja oli hermostunut siitä, että heikkopäiset
ympärillä puhuivat ja tekivät ihan kauheita ... kun hän istui ja nauroi
ja hypisteli tapansa mukaan hiuksiaan, niin tuli hoitajatar kerran ja
huudahti:
-- Jaha, vieläkö pitää ajatella sellaistakin! Otetaanpas neidiltä nämä
kiharat pois!
Nelmalta kerittiin tukka päästä.
Hulluksi hänet aiottiin tehdä!
Hän pelkäsi...
Ja siinä hän tuli niin kipeäksi, että hän tuskin muistaa, kun hänen
tyttönsä tuli maailmaan. Tyttö se oli: hän kysyi sitä myöhemmin.
Sanottiin ensin, että se oli jossakin tuolla toisella puolella ... ja
että se tuotaisiin hänelle. Ei tuotu. Viimein se ilmoitettiin viedyksi
kunnalliskotiin. Nelma kaipasi sitä... Siinä hän alkoi selvitä. Mietti
keinoja, kuinka hän pääsisi täältä pois.
Parani siinä määrin, että saattoi jo tehdä askareita ... niin kuin
järjissään oleva ainakin.
Kauhea paikka tämä. Joku päivä sitten muudan väkevä hullu tarttui
hoitajattaren tukkaan ... ja toisella kädellään ikkunaristikon ylimpään
tankoon: riiputti siinä tuota isoa naista monta minuuttia ... kunnes
vartijat ehtivät hätään...
Nelma karkasi pois. Oli pimeä ja sateinen syksyiltä. Hoitajattarella
vieraita: istuivat sisällä, joivat kahvia, nauroivat, lauloivat ja
soittivat kitaraa. Nelma kävi kaivolla noutamassa vettä. Ulko-ovi
lukittiin kyllä hänen sieltä palattuaan, mutta Nelma huomasi, että
hoitajatar unohti avaimet keittiön pöydälle ... unohti ja meni jälleen
sisään. Nelma väänsi oven auki. Eteisestä otti hän johtajattaren
päällystakin ... ja katosi pimeyteen. Piileksi halkopinojen takana ...
kun kuuli askeleita. Pääsi ohitse vartijan ... juoksi, juoksi! Pelkäsi,
että hänet saataisiin kiinni. Tuli rautatieasemalle. Aikoi Mimmi
Byskatan luokse Helsinkiin. Mutta hänellä ei ollut rahaa.
Hän päätti kulkea jalkaisin tuon kauhean pitkän matkan. Kulki koko yön.
Saapui aamulla hämärissä perille.
Mimmi kätki hänet, syötti, juotti. Lähetti, varmuuden vuoksi, sairaalan
johtajattaren päällystakin takaisin sen omistajalle. Kävipä vaatimassa
Nelman tavaroitakin siltä akalta, jonka luona Nelma viimeksi asui.
Hävytön akka oli ne jo myönyt ... muka Nelman vuokrasta. Silloin antoi
Mimmi pikku ystävättärelleen omia pukujaan. Mimmillä niitä oli, vaikka
hänen asiansa alkoivatkin jo sekaantua. Hän joi ja remusi ... ja juoksi
katuja.
Saadakseen parempia kavaljeereja oli Mimmi ruvennut käyttämään nimeä
Mimmi Rumfelt. Hänellä oli ollut tuttavana eräs saksalainen upseeri,
jonka nimi oli Strumpffelt ... aatelinen nimi. Saksalaisuus oli nykyään
muodissa. Mutta Strumpffelt oli vaikea lausua ... eikä Mimmi sitä
osannut kirjoittaakaan. Hän muutteli siis vähän tuota nimeä ... ja
esiintyi nyt aatelisen saksalaisen leskenä. Sekin temppu hankki hänelle
muutamia uusia ystäviä.
Mutta silti menivät Mimmin hommat nurin. Poliisi ahdisteli häntä metelin
tähden, jota hänen huoneistossaan pidettiin. Ja talonomistajatar oli
aina kimpussa. Jonkin aikaa Mimmi tuli toimeen: hän sai vuokransa
maksetuksi. Mutta lopulta ei sekään auttanut.
Nelma kuljeksi Mimmin mukana. Muutakaan neuvoa ei hänellä ollut.
Lastaan olisi hänen välistä tehnyt mieli käydä katsomassa. Siitä
varoitti Mimmi häntä: panisivat Nelman kunnalliskodissa työhön lapsen
elatuksesta. Eikä Nelma tahtonut kunnalliskotiin ... niin pelkäsi hän jo
hermosairaalaakin.
Ja kuitenkin joutui hän vielä näiden laitosten tapaiseen paikkaan.
Kun hän ja Mimmi eräänä iltana samosivat yhdessä, suojatti ja suojelija
parittain, rappiolle joutuneitten naisten tavalla, ajelivat poliisit
vimmatusti heitä. Mutta viime tingassa tuli silloin pelastaja:
slummisisar.
Mimmi tarjosi heti hänelle itsensä ja Nelman.
He pääsivät tänne turvakotiin. Kiipelissään oli Mimmi jo aikaisemmin
vienyt Pojun tätinsä luo, eroten hänestä satakin kertaa häntä suudellen.
Mutta niin kuin Mimmi Rumfelt oli kehunut, ei hän aikonut kovinkaan
pitkäksi aikaa tänne jäädä.