Minkälainen on Nelma?
Hän on tiedoton niin kuin linnunpoika, joka joutuu yksinään maailmaan...
Avuton ja typerä pikku lintu kummastuu, hätääntyy ... ja on kuolla
kauhusta, jos ihmisen koura sitä tavoittelee: sellaista vaaraa ei se ole
voinut aavistaa; koko maailmasta se ei tiedä mitään.
Onko Nelma hyvä vai paha? Vaiko molempia? Tahi ei kumpaakaan..?
Kaukaa täältä on hän kotoisin. Köyhästä pitäjästä ... pikkukaupungin
etukylästä, joka on huonossa huudossa: sen asukkaat ovat rikollisia ja
tietämättömiä.
Toista kuukautta on hän ollut täällä turvakodissa. Tuijottanut
avuttomana eteensä...
Ei edes ompelemisesta, vaikka se on hänen mielityötään, ole tullut juuri
mitään...
Väsynyt on Nelma. Keskellä päivääkin pyrkivät hänen luomensa, nuo
melkein läpikuultavat luomet, painumaan umpeen. Ja välistä hehkuvat
hänen poskensa kuumeisesti.
Harvoin hän nauraa: silloin hermostuneesti ja kimakasti.
Näin istuu hän ikkunansa ääressä, turvakodin sininen puuvillamekko
yllään...
Hiljainen, siivo ja siisti hän on... Ja hänen yksinkertaiset, miltei
viattomat silmänsä katselevat sillä tavoin, että johtajatar luulee
saavansa piankin hänestä kelpo naisen... Saavansa nimenomaan hyvyydellä:
siksi laski hän tuon parantumattoman Mimmi Byskatan, joka kuitenkin on
Nelman vanha tuttava, joskus juttelemaan hänen kanssaan. Nelmahan on
niin synkkä ... eikä tahtoisi puhella kenenkään kanssa.
Nelman äiti oli kauhea ihminen, hurja irtolaisnainen Pertta Kinnunen,
joka ei pysynyt työssä erämaan torpassa, vaan alkoi villin ja
kevytmielisen verensä vetämänä seikkailla pikkukaupungissa. Syytteli
sitten kaupungin herroja pilaajikseen. Alkoi elää milloin minkinlaisten
kanssa ... hylkäsi miehiään, joihin hän ei edes ollut vihitty ... sai
lapsia ja jätti ne köyhäintaloon. Ainoastaan Sanelman piti luonansa. Yhä
hurjemmaksi muuttui Pertta sikäli kuin ikää lisääntyi; kaikkea, mikä on
säädyllistä ja siistiä, hän uhmasi. Puheet julkeat, laulut vielä
julkeammat. Punainen vihaisinta ja järjettömintä lajia!
Nelma ei tiedä isästään oikein mitään. Ei ole tullut sitä
ajatelleeksikaan, vaikkapa Pertta lienee joskus sen miehensä nimen
maininnut; mutta Nelma oli unohtanut tuon nimen: mitäpä siitä.
Ajatukseton kuin jokin kasvi on Nelma.
Siellä kotona Pertta eli erään Mauno Kypenäisen kanssa, joka kalasteli,
rokasi viinaa ... ja kävi joskus töissä tilallisilla. Äiti makasi
sängyssä ... tappeli välistä Maunon kanssa ... ja alistui joskus hänkin
työhön. Ainoakaan karkea sana, luvaton asia taikka teko ei Nelmalle
lapsesta asti ole ollut tuntematon. Valehtelu taikka varkaus, joita
Maunon töllissä tehtiin yhtä huolettomasti ja helposti kuin hengitettiin
koko moisen etukylän unteloa ja velttoa ilmaa, eivät ole olleet Nelmalle
koskaan mitään ihmeellistä. Ja sitten alkoi Pertta tyrkyttää
tyttärelleen omia tapojaankin niin intohimoisesti kuin muut ihmiset
opettavat lapsilleen jotain pyhää elämänkatsomusta. Kumminkaan hän ei
ennättänyt Nelmaa siinä määrin pilata, että tyttö olisi tehnyt omasta
aloitteestaan pahaa. Tuli kapina, vallankumous ... ja vapaussota. Tuli
Pertan loppu.
Myöhemmin on Nelma kyllä tehnyt sellaista, mitä ihmiset sanovat pahaksi.
Mutta tietääkö hän vieläkään, mikä on paha? Hän on henkisesti syönyt
hyvän- ja pahantiedon puusta ennen aikaansa: sen hedelmillä ei ole
häneen tavallista vaikutusta, hän ei niistä huumaudu. Ehkäpä ne
heikontavat, riuduttavat häntä ... tekevät hänet kärsiväksi. Mutta silti
hän ei ymmärrä, miksi se ja se olisi pahaa ... ja miksi jokin toinen
hyvää. Nelman veressä on paha ja hyvä sekaisin.
Tuli tuo kapina. Pertta houkutteli Maunon Varkauden tehtaalle, johon
työväki oli keskittynyt. Sanelma jätettiin erään Käkriäisen mökkiin,
viisaan mökinemännän, Maunon sisaren, pyynnöstä; eikä ovela Juutas
Käkriäinen itsekään olisi pistänyt nenäänsä siihen leikkiin ... johan
nyt! Hän saattoi Pertan ja Maunon tammallaan lähelle tehdasta. Perttaan
eivät varoitukset pystyneet...
Pertta Kinnunen riehui punakaartilaisten kanssa talonpoikaistaloissa.
Kävi ryöstämässä niistä elintarpeita. Talonpoikahan rikastui ja nylki
tehtaalaista, jonka täytyi näinä kalliina aikoina elää kädestä suuhun ja
jota ei maailmassa kiinnittänyt paljoa mikään muu kuin raha ja palkka.
Työläinen vihasi talonpoikaa ja talonpoika pelkäsi häntä; toisiaan eivät
he ymmärtäneet yhtään, tuo maasta elävä ja tuo maaton, uusiin ajatuksiin
kasvatettu.
Hurja Pertta oli miltei punikkien johtaja. Mieluimmin olisi hän tappanut
kaikki tilalliset venäläisellä kiväärillään ... niin suuret kuin
pienemmätkin ... puhkaistuaan ensin heiltä silmät, poltettuaan päät
roviossa... Taikka haudannut elävältä heidät, kaulaa myöten maahan. Sitä
eivät toki toiset täällä sallineet ... eivät ainakaan vielä. Ja sitten
se oli myöhäistä.
Mutta kuitenkin sai Pertta tuntea jonkinlaista suloista veren tuoksua.
Hän näki muutamia ammuttuja porvareita, niiden veriset rinnat ja
halkaistut kallot. Ja siinä iski hän ruumiita piiskalla.
Ja kirkossa sai Pertta tanssia! Rosvottu karja teurastettiin näet
kirkossa. Pertta asetteli lehmien päät alttarinkehyksen reunalle...
Jotkut kirkonviinistä juopuneet sällit jakoivat verisille päille
ehtoollista ... ja Pertta Kinnunen hyppi lattialla prissakkaa, ryssiltä
oppimaansa.
Mutta vielä hurjemmankin tanssin hän suoritti, kun valkeat valloittivat
tehtaan. Hän vaati piiritettyjä vastarintaan. Veripunaisina värisivät
hänen sieraimensa, kun hän huiski kivääri kädessä ... ampui pihalle,
lauloi vallankumouslauluja, pilkkasi halveksumista leiskuvin povin niitä
pelkureita, jotka tahtoivat antautua ... ja antautuivatkin. Pertta
näytti ikkunasta valkeaa riepua, muka antautumislippua; mutta kun
porvariupseeri ilmestyi näkyville, ampui Pertta hänet. Niin keskellä
kuulien vihellystä, kranaattien räjähtelyä, tulipalon loimua,
hätääntyneitten huohotusta, haavoittuvien voihkinaa, naisten ja lasten
itkua...
Tuli lyhyt tuomio. Talonpojilla ja varsinkin ilman maata elävillä
työläisillä ei ole nykyään mitään yhteistä: he ovat kaksi toisilleen
vihamielistä maailmaa. Armeija, talonpojista nopeasti luotu, oli
törkeästi ärsytetty vihaan; ainoastaan siinä se oli yhtä vastustajansa
kanssa, että se iski armotta ... se oli samaa rotua kuin lyötykin.
Kuulustelut ... miltei joutavia. Laukaukset rämähtelivät monta päivää
... ja monet teloittajat nauroivat sydäntä keventävästä ilosta: olihan
taas päästy sadasta näitä kiusanhenkiä! Veri punersi hankea
hiekkahaudassa. Ammuttujen kasassa makasi paitsi Maunoa myöskin Pertta.
Kolme päivää hän makasi hautaamatta, potkittuna, alastomana.
Mutta ... sitten hänestä vasta tuli punaisten sankaritar!
Sinne joukkohaudalle erämaassa on nyt ilmestynyt ristejä taikka keppejä
punaisine nauhoineen... Ja varsinkin Pertalle tuodaan sinne salaa
kukkia. Jokainen tiesi hänen eläessään, ettei hänen kanssaan juuri
voinut tulla toimeen; nyt on se mielettömyys unohdettu: hän on
marttyyri.
Onko hän Nelmastakin marttyyri ja sankaritar? Sitä ei Nelma ole liioin
ajatellut. Kun Pertta ammuttiin, tunsi hän kyllä ihailevansa hänen
hurjuuttaan; mutta samalla aavisteli hän, varsinkin eräiden porvarien
puheiden johdosta, että äiti oli jollakin tavoin kohtalonsa ansainnut.
Inhottava oli äiti ollut hänestä joskus, eleineen ja lauluineen.
Kumminkin sai ikään kuin kätketty vaisto Nelman usein tuntemaan, ei
ajattelemaan, että äiti oli ollut sellainen kuin hänen pitikin olla.
Kenellekään ei hän sitä tunnetta koskaan ilmaissut. Sen verran hän oli
hyvä.
Sinä kesänä, jonka edellisenä keväänä Nelma jäi yksin maailmaan, täytyi
hänen käydä tilallisten luona etsimässä ruokaa ja työtä. Siellä tehtiin
hänelle sääliviä ja pilkallisia kysymyksiä, minkälainen hänen äitinsä
oikeastaan oli ollut ... ja häntä itseään varoitettiin. Silloin painoi
Nelma kasvonsa alas ... ja samalla hän sekä hyväksyi että hylkäsi
sielussaan äitinsä. Tunteillaan hyväksyi ... enemmän kuin ajatuksillaan
hylkäsi. Pertta Kinnusen häpeä kohdistui häneen. Äitinsä kuolemaa ei hän
itkenyt.
Hän tunsi siihen aikaan, asuessaan toistaiseksi Käkriäisten mökissä,
että hänen pitäisi päästä tältä seudulta pois... Jonnekin. Ikään kuin
häväisty hän täällä oli. Ja hänen täytyisi elättää itse itsensä. Se
ajatus heräsi Käkriäistenkin vaikutuksesta. Mökissä oli nyt kurjan
köyhää, sinä kesänä; syötiin jäkälää ja pettua ... ja joskin Juutas
olisi pitänyt Nelman luonaan, niin emäntä ajatteli toki ennen kaikkea
omia lapsiaan. Hän neuvoi Sanelmaa lähtemään etemmäksi... Kotipitäjän
rikkaille ei hän hennonut yllyttää palvelukseen veljensä ystävättären
lasta, näille tutuille rikkaille, joita hän vihasi enimmäkseen niin kuin
kateudesta vihataan... Mutta ehkäpä Helsingissä olisikin parempi, siellä
Ruotsin puolella? No, saatiin kuulla olevan Helsingissä toimistoja,
jotka hankkivat työttömille paikkoja. Tiedusteltiin asiaa
pikkukaupungissa poliiseilta. Ne kehottivat kääntymään Helsingin kunnan
välitystoimiston puoleen ... antoivat osoitteenkin. Passia varten oli
Nelmalla valokuvia; oli toki kahtakin lajia ... nimikorttien ja
kuvapostikorttien joukossa. Ja ne kortit, valokuvat ja vähän vaatetta ja
evästä mukanaan lähetettiin Nelma Helsinkiin. Saikin palveluspaikan
pienessä ja arvokkaassa perheessä. Herra oli tuomari. Kuului olevan
tärkeä ruununhenkilökin: kaulassa kiilteli hänellä jokin tähti ... ja
hän kävi kokouksissa ja piti juhlia kotonaan. Taikka oli illat
teatterissa rouvansa ja tyttärensä kanssa ... hermostuneen rouvan ... ja
tyttären, joka oli ylpeä ja kuhisi kauniissa vaatteissa.
Nelmaa neuvoili näihin hänen nykyisiin tehtäviinsä, joihin hän vielä oli
tottumaton, toinen palvelija, vanha nainen. Ja Nelma oli taipuisa. Vanha
ei käynyt koskaan missään muualla kuin kirkossa: joka toinen sunnuntai
siellä. Muuten teki vain työtä... Ja Nelma myöskin; hän oppi nopeasti.
Mutta hänellä oli täällä ikävä. Vanhus ei puhunut hänen kanssaan paljon
muusta kuin töistä, joita heidän oli tehtävä. Illat täytyi Nelman valvoa
ja odottaa kotiin herrasväkeä, jolla ei ollut hänelle muuta sanomista
kuin kehotella häntä olemaan ahkera.
Nelma tutustui saman kivimuurin toisiin palvelijoihin; ne kertoivat
hänelle ammattiyhdistyksestä ... ja kehottivat lähtemään kanssaan
iltamiin. Nelma ilmoitti rouvalle aikeensa, ja sai torat: hänen olisi
sopinut paremmin käydä kirkossa. Hän ei siis mennyt iltamiin ... ja
lähti vanhan palvelijan kanssa kirkkoon. Mitä pappi puhui? Ei Nelma
sellaista jaksanut kuunnella ... ja vielä ikävämpi hänellä oli kotona.
Joutoaikoina teki hän itselleen vaatteita. Niitä hän näpräili
intohimoisesti ... käytti niihin koko palkkansa. Koetti sommitella
itselleen sellaisia kauniita nauhoja kuin neidinkin leningeissä. Toinen
palvelija varoitti häntä turhista koreuksista. Silloin ompeli Nelma
niitä salaa, keittiössä, odotellessaan herrasväkeä iltaisin.
Kerran koetteli Nelma ullakolla rouvan ja neidin kesäpukuja... Ne olivat
vielä hauskemman näköisiä kuin hänen omansa ... ja sopivat hänelle
hyvin. Yhden hamosen ja yhden paidan pisti hän sitten omien
kapineittensa joukkoon, pärekoppaansa. Niitä sopisi hänen näyttää maalla
kesällä. Sillä lomaa aikoi hän toki pyytää ... ja viettää sen
Käkriäisten mökillä. Neljä kuukautta oli hän nyt ollut täällä ...
ikävässä, outojen ihmisten parissa. Teki mieli jo kuunnella toisenlaisia
puheitakin ... ja oleskella järven rannalla...
Joskus hän kyhäsi kirjeen, jossa valitti Käkriäisille ikäväänsä.
Mutta hän lähtikin maalle jo aikaisemmin. Niin sietämätöntä oli täällä
... niin hän ikävöi. Olkoonpa kotipitäjä hänelle millainen tahansa,
ovathan hänellä edes Käkriäiset!
Eräänä iltana, kun vanha palvelijakin oli kaupungilla jonkin tuttavansa
luona, meni Nelma ullakolle ja otti koppansa ... siinä myöskin nuo
herrasnaisten vaatteet. Pisti myöskin takaisin tavaroittensa joukkoon
rakkaat kuvakorttinsa, joita hän oli kiinnitellyt palvelijain huoneen
seinään. Olihan niissä korteissa Ananias Käkriäisenkin lähettämiä...
Jo kauan sitten oli Nelma tiennyt, mihin aikaan juna lähti kotipuoleen.
Matkarahoista puuttui häneltä vielä muutama markka. Hän meni rouvan
kamariin ... ja katseli lipaston päällystää. Löysi jonkin rasian alta
muutaman kymmenmarkkasen. Ne rahat sukaisi hän nyt taskuunsa ... ja
lähti talosta. Pudotti porraskäytävässä avaimet isäntäväen kirjeluukusta
sisään.
Namusia vei hän Käkriäisten lapsille tuomisiksi. Pienokaiset katselivat
ihastellen Nelman koreita vaatteita...
Kysyttiin, kauanko hänellä oli lomaa. Nelma ei sanonut menevänsä enää
entiseen paikkaansa ... hänellä oli jo toinen tiedossa.
Viikon kuluttua tulivat Käkriäisten mökille poliisit. Kuulustelivat
Sanelmaa, joka itki ja tunnusti. Vaatteet olivat hänestä niin kauniit
... ja rahoja matkaa varten hän oli tarvinnut: ne olivat olleet
piirongin päällä ... herrasväellä oli kyllä rahaa.
Se herra, jonka kodissa Nelma Helsingissä palveli, tiesi erinomaisesti,
että rehellisyys on yhteiskunnallisen järjestyksen perusta. Aika oli
villiintynyttä; kiihotuksella oli kansan käsitteet väännetty sekaisin.
Sellainen oli vienyt kapinaankin. Nyt erikoisesti täytyi sivistyneiden
opettaa ankaralla kädellä kansa jälleen kulkemaan sitä ojennusnuoraa
myöten, jonka nimi on laki.
Poliisit veivät Nelman mukaansa Helsinkiin. Siellä tuomittiin hänet
neljäksi kuukaudeksi vankeuteen.