LOUKKOLA (Itsekseen). Enpä ole tuskassa ennen nähnyt sitä hilpeää
miestä. Vaan tämä aika kyllä pöyristyttää kylmimmätkin. (Hukka
rouvineen tulee vasemmalta.)
HUKKA (Istuu yönutussa nojatuoliinsa). Päivää, Loukkola. No, ne ovat
siis tallessa nyt?
LOUKKOLA. Ovat käräjätalossa. Vaan kahleemme eivät riitä kaikille.
HUKKA. Sitokaa nuorilla viimeiset. (Puoleksi hämillään.) Vai eivät
riitä kahleet, teimmekö sellaisen apajan! — Noh, heidän on oma syynsä,
silloinpa heistä olemme päässeet. Huomenna sinä lähdet saattamaan
vankeja Viipuriin.
LOUKKOLA. Tarkotukseni oli juuri ehdottaa, että siitä toimesta
pääsisin, minua se rasittaa.
HUKKA. Kuinka niin?
LOUKKOLA. Minusta tämä toimitus ei ole oikein hauskaa, oikein
ihmisellistä.
HUKKA. Epäiletkö vielä?
LOUKKOLA. Suoraan sanoen, minä epäilen nyt enemmän kuin ennen. En itse
asetusta, tunnenhan minä sen, vaan sen käytäntöönpanoa, sen tarkotusta
— se matkaansaa liian paljo kurjuutta.
HUKKA. Sinä olet väsynyt ja kyllästynyt tähän kaikkeen ja viime
matkaasi varsinkin, sen ymmärrän. (Rouvalleen.) Tuo meille lasi viiniä,
(Loukkolalle) sinä tarvitset jotakin virkistyäksesi, ja melkein tuntuu
siltä, kuin tarvitseisin minäkin, sillä tympeynyt olen minäkin. (Rouva
menee ulos.) Mutta ajatellaan asiaa todellisuuden kannalta: Mitä me
olemme? Lain toimeenpanijoita, ei muuta. Meiltä ei kysytä, mitä me
asetuksesta arvelemme, meidän käsketään se vain panna täytäntöön. Sen
me voimme tehdä hyvin taikka huonosti, — minun käsittääkseni me olemme
sen tässä tapauksessa tehneet hyvin.
LOUKKOLA. Lienee siis koko järjestelmä vinossa, — jotakin tässä nyt
kaikissa tapauksissa vinossa on.
HUKKA. Tässä lahjoitusmaakysymyksessä on aikojen kuluessa ollut paljo
vinoa, hajanaista ja epävarmaa. Ennen Vanhan Suomen yhdistämistä uuteen
oli täällä kymmeniä järjestelmiä, keskenään ristiriitaisia, lakiin
perustumattomia. Piti siis saada oloille oikeudellinen pohja. Oli
luotava varma järjestelmä, lakimiehet ja hallintomiehet sitä olivat
luomassa, selvittivät isäntäin ja talonpoikain väliset oikeudet...
LOUKKOLA. Ja riistivät talonpojilta kaikki oikeudet.
HUKKA. Siitä en väittele. (Rouva tuo viiniä, kaataa laseihin. He
maistavat.) Vastainen tutkimus saa riidellä siitä, eikö asetetussa
lahjoitusmaakomiteassa talonpoikain etuja valvottu yhtä tarkoin kuin
lahjoitusherran. Isännät olivat kai mahtavammat, heillä oli keinonsa
millä vaikuttaa, ehkä tuli monessa yksityistapauksessa kanta-asukkaan,
talonpojan, vanhempi oikeus uhratuksi. Mutta järjestelmä luotiin,
asetus säädettiin, laki tuomitsi maat isännille.
LOUKKOLA. Elleivät talonpojat voineet todistaa omistusoikeuttaan.
HUKKA. Sitä he, kuten tiedät, eivät ole voineet. Me olemme nyt saaneet
tehtäväksemme toteuttaa käytännössä tuon järjestelmän. Se on aina
vaikea tehtävä, tällaisina murroskausina sortuu aina ihmisiä, jotka
eivät tahdo tunnustaa olevia oloja. Talonpojat eivät ole tahtoneet sitä
tehdä.
ROUVA. Niin, senvuoksi siis on täytynyt käyttää kovuutta?
HUKKA. Meille annettiin valta ja käsky panna järjestelmä viipymättä
toimeen, oli se sitten ankara taikka lempeä.
LOUKKOLA (Huoahtaa). Niin se kai on. Ja virkamies ei saa tuntea sääliä
eikä armahtaa, vaikka huomaisi ilmeistä vääryyttä tapahtuvan?
HUKKA. Tuntea saa, vaan ketä se hyödyttää? Ja oletko sinä vai olenko
minä oikea mies arvostelemaan, missä tällaisessa monimutkaisessa
jutussa on oikeuden ja vääryyden raja? Onko meidän ollenkaan mentävä
arvostelemaan noudatettuja oikeusperiaatteita, lain pyhyyttä? Ei,
meidän asia ei ole käsitellä kysymystä miltään yleiseltä kannalta.
Mutta on meille sentään tässä asiassa jätetty yksi yleiseltäkin
kannalta sangen tärkeä tehtävä: Palauttaa järjestys ja lainkuuliaisuus
Karjalaan, tehdä loppu näistä sekavista, metelisistä oloista, jotka
ehkäisevät maakunnan kehitystä. Sinä tiedät, kuinka usein maaherra on
käskenyt meidän ankaruudella palauttaa järjestys. Me olemme täyttäneet
tämän velvollisuuden. Jos ne, jotka eivät ole tahtoneet taipua, lopuksi
ovat joutuneet rikollisiksi, niin se ei voi olla meidän syy.
LOUKKOLA (Vielä epäillen). Me lienemme siis tehneet ainoastaan
velvollisuutemme.
HUKKA. Ainoastaan, jos sitäkään tarpeeksi. Mutta mitä emme vielä ole
tehneet, sen teemme nyt, kun olot tasottuvat. (Maistavat.) Käy sinä
rauhallisella omallatunnolla matkalle valmistautumaan, saattaaksesi
vangit huomenna Viipuriin, käy täyttämään virkasi!
LOUKKOLA. Ja yksityinen oikeudentuntoni saa vaijeta.
HUKKA (Ottaa asetuksen pöydältä). Tuossa on meidän oikeudentuntomme, —
vahvistettu asetus, muuta ei meiltä kysytä.
LOUKKOLA. No niin, mikäpä olisin minä, joka lakia epäileisin. Minä siis
lähden hyvällä omallatunnolla, — hyvästi armollinen rouva. (Menee.)
HUKKA. Hyvästi. (Juo viiniä verkalleen, nauraa.) Mene nyt raudoittamaan
vangit, mene hyvällä omallatunnolla!
ROUVA. Niin, sanasi vakuuttivat hänet, sinä esititkin asian niin
selvästi ja todistavasti.
HUKKA. Oh, tämä väsyttää minua, tämä on kaikki niin tyhmää!
ROUVA. Kuinka niin? Minäkin oikein rauhoituin teidän keskustelustanne,
sillä todellakin tuo ankaruus talonpoikia kohtaan oli säälittänyt
minuakin. Nyt vasta pääsin oikein asian perille.
HUKKA. Perille, — voi, mikä harakka olet sinäkin!
ROUVA. Kuinka niin, Ulrik, eikö asia sitten niin olekaan, kuin selitit?
HUKKA. Tietysti, — onhan se selvää kuin aurinko.
ROUVA. Miksi siis ilkut minun uskolleni?
HUKKA (Nousee). Siksi, että se on tyhmä. Luuletko sinä todellakin, että
minä viitsisin kesäkauden tarpoa täällä pitkin pitäjää ja riidellä
talonpoikain kanssa ja raastaa heitä taloistaan ja saada selkääni
jonkun yleisen järjestelmän vuoksi, jota... jota ei kukaan voi pitää
oikeana? Kuka voisi minut sellaiseen kauheaan virka-intoon usuttaa —
olethan höperö!
ROUVA. Vaan sinä olet samalla hovin hoitaja ja valvot isäntäsi
oikeutta, ymmärrän minä senkin.
HUKKA (Viskaupi sohvalle). Kenen oikeutta? Kuka on isäntäni? Tuoko
kymmenvuotias äpäräpoika, joka sairastaa siellä jossakin Venäjällä
ja jolla tuskin on Veikkolan lahjoitusmaahan mitään oikeuksia. Jos
talonpojat tekevät valituksen hänen perintöoikeuttaan vastaan, on hän
hyvin kaukana isännyydestä. Olisipa se hyvin hämärän isännyyden sokeaa
puolustamista!
ROUVA. Mutta mitä varten olet sitten, Ulrik, tahtonut masentaa
talonpojat ja antautua noihin ikävyyksiin?
HUKKA (Nauraa). Huvikseni ehkä, saadakseni liikettä! — (Vakavammin.)
Ei, jos minulla ei olisi omia kiinnityksiä tähän tilaan, niin olisinpa
tässä rauhallisna kesäni maannut ja antanut asiain kehittyä.
ROUVA. Ne kiinnitykset tiedän kyllä, vaan eihän ne ole vaarassa,
saammehan me ne.
HUKKA. Keneltä? Tuoltako kymmenvuotiselta pojalta, jonka perintö
on velkoina? Vaiko talonpojilta, jos he saisivat maat omikseen
riidellyiksi? Ei, maasta on minun pidettävä kiinni. (Nousee.) Omastaan
täytyy jokaisen olla arka ja tämä maa on minun, ymmärrätkö, minun.
Siksi täytyy talonpoikain taipua.
ROUVA (Pettyneenä). Ja senvuoksi siis kaikki tämä julmuus, häätämiset
ja kahleet! No, nyt olet siis saavuttanut, mitä olet tahtonut, nyt ovat
siis maat varmasti käsissäsi!
HUKKA (Tuskastuu). Ei, sehän tässä juuri onkin kirottua! Etkö ymmärrä?
Talonpojat ovat masennetut, vaan mitä se oikeastaan hyödyttää minua?
Minulle ei ole niin tärkeää saada heidät kahleisiin, kuin saada
heidän kätensä piirtämään puumerkin liittokirjan alle. Silloin vasta
olen tarkotukseni saavuttanut. Mutta he eivät vielä ole suostuneet
liittokirjaan, he ovat itsepäiset, — sehän minut hurjistaa! Vaan sitä
sinä et tietysti ymmärrä. Heidän puumerkkinsä minä tarvitsen!
ROUVA. Voi Ulrik, eikö me olisi selvitty tästä vähemmällä, kaksi vanhaa
ihmistä?
HUKKA. Ei, minä tahdon Veikkolan lahjoitusmaan omakseni, minun täytyy
saada talonpojat kontrahtiin. Ja ole varma, minä ne puumerkit vielä
hankin. Joko kirjoittavat talonpojat liittokirjaan nimensä, taikka
pyyhkäistään heidän nimensä näiltä mailta pois.
ROUVA. Vieläkin uhkaat noita raukkoja! Mutta kenen hyväksi sinä noin
reuhdot, kidutat itseäsi ja kansaa? Joskin vihdoin saat heidän nimensä,
saat tämän tilan omaksesi, mitä sinulla on siitä iloa, kenen hyväksi
tämän vaikean taistelun käyt?
HUKKA (Nolostuu). Kenen hyväksi, niin, sanoppas se! Mitä varten
ponnistelen? Et antanut minulle poikaa, jonka hyväksi ponnistella,
jolle tilani perintönä jättäisin, joka täällä jälestäni mahtavana
isännöisi ja isäänsä kiittäisi.
ROUVA. Ei ole suotu meille lasta. Mutta juuri senvuoksi voisimme
rauhallisemmin elää. (Marketta tulee vasemmalta.)
HUKKA. Mitäpä hyötyä tästä elämästä? Se on totta. Ponnistukseni olivat
turhat, et antanut mulle lasta, teit turhiksi kaikki työni. Voi, jos
olisi minulla poika...! (Rouva tulee häntä hyväilemään.) Ei, mene,
olit edeltäpäin rangaistukseni, työni kirous! (Työntää.) Mene! (Rouva
poistuu nyyhkien). Oih, kuinka tämä kaikki minua ilettää, niin autiota
ja toivotonta on kaikki. (Sohvalle.)
MARKETTA. Siksikö on armollisesta herrasta autiota, kun ei ole poikaa,
joka sukua jatkaisi.
HUKKA (Kääntyy). Mitä se sinuun kuuluu? Etkö saanut maksoa
hieromisesta? (Antaa hänelle rahan.) Tuossa, ota ja mene!
MARKETTA. Eihän se minuun kuulu, vaan kun kuulin herran sitä
valittavan... ja kun tiedän, että armollisella herralla on poika.
HUKKA. Mene, sinä olet höperö!
MARKETTA. Niin sanovat ihmiset, vaan vielä minä siltä omista
sukulaisistani jaksan selon pitää.
HUKKA. Sukulaisistasi — houkkio! Jospa olisikin minulla poika. — Mitä
viivyt? Saithan hierontapalkkasi.
MARKETTA (Kuiskaa). Se kaunis Elina-neiti, joka palveli hovissa siihen
aikaan kuin armollinen herra tänne muutti, se oli minun sisareni.
HUKKA (Nousee istumaan). Elina, — mitä puhut lähes kolmenkymmenen
vuoden vanhoista asioista. Vai hä... tarkotatko... eipä ole hullumpaa!
MARKETTA (Kuiskaa). Elinalla oli poika, jonka isästä ei moni tiennyt,
vaan minä tiesin.
HUKKA (Nauraa.) On sulla sukkela keino kerjätä! Tuossa saat vielä
kolikan. (Laskee rahan pöydälle). — Tuo ihminen, josta puhut, vaikka
liekin ollut sisaresi, on ollut kuollut jo parikymmentä vuotta, ei hän
enää apua tarvitse.
MARKETTA (Kiivaammin.) Ei hän tarvitse, ei hän sitä saanutkaan koskaan,
mierolle hän kuoli ulkopitäjiin. Eikä apua tarvitse hänen poikansakaan,
joka häneltä jäi.
HUKKA (Vilkastuu.) Jäi! Nehän hävisivät molemmat, ei ole heistä
senjälkeen hiiskahdustakaan kuulunut. Sinä puhut juttuja.
MARKETTA. Pojan elätin minä, kunnes hän joutui ruodulle. Ja nyt elättää
hän minua, tätiään.
HUKKA. Kuka? Kuka sinua elättää? Akka, onko puheissasi mitään perää?
Jäikö Elinalta poika?
MARKETTA. Jäi, ja pulska jäikin.
HUKKA. Hupsit kai — kenen luona sinä elät nyt?
MARKETTA. Laihasen, tunnethan hänet, hän on sisareni poika ja...
HUKKA (Nauraa). Et sinä niin tyhmästi kokoonpane juttuja. Vaan luuletko
minun niitä uskovan? Höpsistä! Miksei olisi Laihanen siitä ennen
ilmoittanut, miksi olisit sen sinä näihin asti salannut. Olet höperö!
MARKETTA. Poika ei tiedä isästään vieläkään, vaan nyt saakoon isä sen
tietää, nyt hänen poikansa on mies, nyt on koston aika käsissä.
HUKKA. Koston — puhut sekasin, siitä näkyy, minkäverran on puheissasi
perää. Mene täältä höpisemästä. Jos Elinalta olisikin jäänyt poika,
kuka sen takaa, että se olisi minun?
MARKETTA. Se on armollisen herran, eikö se ole ilosanoma? Mutta minä
menen, kun käsketään.
HUKKA. Malta, aijotko tuota juttua muillekin levittää...? (Miettii.)
Minulla olisi poika, terve ja vankka, jonka voisin omakseni ottaa, joka
saisi työni tulokset... Ei, se on hulluutta... Mene, levitä juttuasi,
jos tahdot, hullun juttua, ei sitä kukaan usko... mitä viivyttelet,
mene!