HUKKA (Yksin). Elinan lapsi eläisi... minulla olisi poika, joka
Veikkolan perisi, — tämä on kuin unta. — Ei, tämä on juttua, satua,
kaikki hassutuksetpa nyt yhteen sattuvat. (Menee kirjoituspöytänsä
luo.) Ei, todellisuuteen käsiksi nyt! Nämä paperit eivät ole satua.
Nyt kirje kuvernöörille valmiiksi. (Rupee kirjoittamaan ja sanelee.)
"Talonpoikain keskuudessa syntyneen vaarallisen kapinan olen nyt,
joskaan en vaivatta, saanut asettumaan..." (Koironen ryntää sisälle.)
Kuka sieltä sellaisella ryskeellä uskaltaa tulla?
KOIRONEN. Minun täytyy nyt heti saada puhua kanssasi eräästä hyvin
tärkeästä asiasta.
HUKKA. Sinun täytyy! Minä varotin sinua ajoissa kiihottamasta kansaa
tyhmyyksiin, vaan sinä et totellut. Vastaa nyt teoistasi!
KOIRONEN. Talonpoikain hairahduksesta olen kuullut, vaan en tullut
siitä puhumaan. Minulla on tehtävänä eräs käytännöllinen ehdotus, jolla
vielä voidaan muuttaa kaikki, mitä on tapahtunut, ja joka on sekä
sinulle että talonpojille edullisin. Tulen juuri suoraan matkoilta.
HUKKA. Mies parka, turhaan sinä touhuat ja matkustat.
KOIRONEN. Tällä kertaa ei ollut matkani turha.
HUKKA. Aivan turha, minä sen vakuutan. Sinä olet nyt kerran joutunut
huonommalle puolelle maailmassa, ja siinä pysyt. Oma syysi! Olit
hyvällä virka-uralla, pääsi ei ollut huono, sinusta olisi voinut
tulla jotakin, vaan iskit aina harhaan, sitten menetit luontosi ja
joit! Harhateille olet nytkin joutunut, kun antausit talonpoikain
asiamieheksi selvää asetusta vastaan. Heittäisit sen ajoissa pois,
rupeaisit käyttämään jälellä olevan kykysi kiitollisempiin asioihin,
ehkä sinusta vielä jotakin tulisi. Nyt potkit tutkainta vastaan.
KOIRONEN. Tutkain voi taittua, kaiken "jälelläolevan kykyni" käytän sen
taittamiseen, ole siitä varma. Vähät se merkitsee, mikä minusta tulee,
vaan vielä minusta voi jotakin tullakin, jos tämän lahjoitusmaa-asian
saan sen kierolta uralta oikealle. Ulrik, me ollaan tutut vanhastaan,
monasti me on vastakkain seisty, vaan tällä kertaa me pelaamme korkeaa
peliä molemmat, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä.
HUKKA. Viitsit pettää itsesi ja vielä talonpojatkin! Et tahdo ottaa
huomioon tosi-asioita. Laskeppas, kuinka monet hyökkäykset sinä jo olet
minua vastaan tehnyt, vaan kaikki ne ovat kilpistyneet takasin, — näet,
järjestelmä ei muutu. No niin, taistele vain, jos se sinua huvittaa, —
mutta minkä siitä voitat?
KOIRONEN. Minulla on tässä paljo voitettavaa, — kunniani, tunnon
rauhan, vanhojen rikosten sovituksen, sinä tiedät sen. Tämä ei ole
minulle pelkkä ansiojuttu, tässä ovat korkeammat tarkotusperät
kysymyksessä, siksi sitä niin intohimoisesti ajan.
HUKKA (Nauraa). Puhu oudommille, — kyllä minä sinun tarkoitusperäsi
tiedän. — - No, no, ei puhuta siitä sen enempää. Sinä arvattavasti
koetat pakottaa minua joihinkin myönnytyksiin, vaan käsitäthän, että se
ainakin nyt on myöhää.
KOIRONEN. Niin, myöhään palasin, onnettomuus ennätti tapahtua. Vaan
kenties ei se ole sittenkään aivan liian myöhää. Oma etusi edellyttää,
ettei se ole liian myöhää.
HUKKA. Minun etuni, elä veikkonen siitä viitsi huolehtia. Ja jos tässä
ylimalkaan edusta voisi olla puhe, niin olisi kai se valtion tai
lahjoitusherran.
KOIRONEN. Elä koeta pimittää minua, — minä tunnen sinun pohjimmaiset
vaikuttimesi, olen sinut läpikatsonut.
HUKKA. Ka, kun tunnet, niin näytä ne toteen.
KOIRONEN. Se on ehkä tarpeetonta. Puhukaamme suoraan: Sinulla on suuret
kiinnitykset Veikkolan hoviin, — miten ne olet saanut, se ei kuulu
asiaan.
HUKKA. Ei niinkään suuret.
KOIRONEN. Ei toki liiaksi, se siinä onkin hyvä puoli. Toivosi on,
sittenkuin talonpojat ovat menettäneet oikeutensa ja isäntäsi tehnyt
vararikon, saada tämä lahjoitusmaa omaksesi... ei, elä sitä kieltele,
eihän se tuhman tuumia ole. Mutta saatavasi tulee moneen kertaan
korvatuksi, jos saat emätilan ilman lahjoitustalonpoikain tiloja.
HUKKA. Ja jos niinkin olisi, luuletko minua nyt niin tyhmäksi, että
tyytyisin osaan, kun olen nähnyt vaivaa hankkiakseni itselleni
sen kokonaan. Tuumasi älyän: tarkotat, että minun pitäisi päästää
talonpojat ruunun alle, — se on todellakin lapsellista!
KOIRONEN. Heidän tilansa eivät ole vielä sinun käsissäsi, he eivät
ole tehneet lampuotikontrahtia. Enkä pyydä sinua heille lahjoittamaan
tilojaan, ehdotan ainoastaan, että annat asian mennä laillista menoaan,
annat oikeuden ratkaista, kenen tilat ovat.
HUKKA. Oikeuden — etkö tunne asetusta?
KOIRONEN. Tunnen, se juuri myöntää talonpojille tilaisuuden todistaa
vanhemman omistusoikeutensa.
HUKKA. Jota he eivät määräaikana ole tehneet.
KOIRONEN. Jonka he ovat määräaikana tehneet, — niin, sinä naurat,
sinä tunnet asian, minä olen sen tehnyt heidän puolestaan kaikesta
huolimatta. Käytin vuosia, kerätäkseni noita vanhoja perintökirjoja
ja todistuskappaleita ja minä sain ne kokoon. Ne ovat ajoissa jätetyt
kihlakunnan ruununvoudille.
HUKKA. Ka, jos niin on, niin tottapa sinulla on jättämistodistus.
KOIRONEN (Uhaten). Se tapaus, jonka kautta paperit sinun haltuusi
joutuivat, voi tulla todistetuksi. Vaan se on ehkä tarpeetonta, ehkä
hauskempaakin meidän molempainkin puolesta, — kunhan sinä vain nyt
viipymättä lähetät paperit edelleen ja annat oikeuden ratkaista, mihin
ne tehoovat.
HUKKA. Miksi sen tekisin, jos nuo paperit hallussani olisivatkin?
Miksi, jos niillä olisi sellainen merkitys kuin luulet?
KOIRONEN. Siksi, että olet pakotettu sen tekemään!
HUKKA. Pakotettu? Sinäkö pakotat? (Nauraa).
KOIRONEN. Niin, — minä en ole suotta matkoilla ollut. Sinä tunnet
Veikkolan tilan omistajan perintö-oikeuden, siitä voin tehdä lopun minä
päivänä tahansa.
HUKKA. Se olisi minulle mieluista, minulla on kiinnitykseni vanhalta
omistajalta.
KOIRONEN. Mutta jos se asia ratkaistaan ennenkuin talonpoikain maat
ovat käsissäsi, voit jäädä niistä ijäksi kuitiksi. Sitäpaitse on
taipaleesi varrelle jäänyt yhtä ja toista sellaista, joka voi tehdä
laskusi tyhjäksi. On todistettavissa, miten olet laittomasti vapaita
talonpoikia pieksättänyt ja haavoittanut, miten heidän maakirjat olet
vääryydellä vienyt...
HUKKA. Ahaa, sinun on tarkotus kiristää minulta joku hyväntekijäinen.
Uhkauksesi eivät tosin merkitse mitään; olethan nähnyt, minkäverran
arvoa on pantu tähänastisiin valituksiin minua vastaan ja sitäpaitse
et syytöksiäsi voi todistaa. Mutta annas kuulua tarjouksesi ja
vaatimuksesi!
KOIRONEN. Se on lyhyt ja selvä: Minä jätän valitukseni sikseen, sinä
istut alas ja kirjotat todistuksen, että talonpoikain paperit ovat
sinulle ajoissa jätetyt, ja annat ne, ynnä todistuksen, minulle.
HUKKA. Ja mikä hyöty olisi sinulle tai vangituille talonpojille tuosta
kaikesta?
KOIRONEN. Talonpojilla, vaikka nyt ovatkin maltittomuudestaan joutuneet
oikeuden käsiin, olisi kumminkin se lohdutus, että voisivat saada
maansa itselleen tai omaisilleen. Ja sitäpaitse, — kun kerran riidan
syy olisi syrjäytetty, olisi helpompaa lieventää sen seurauksiakin.
HUKKA. Mielikuvitusta! Ja mitä hyötyisit siitä itse?
KOIRONEN. Minä korvaisin sen, mitä olen rikkonut, silloin olisin tehnyt
mitä olen voinut hankkiakseni talonpojille heidän isiltä perityt
maansa, silloin olisin oikean asian perille ajanut ja voittaisin
lakasin sen kunnioituksen itseäni kohtaan, jonka olen menettänyt, — se
olisi minulle moninkertainen voitto, ja minun täytyy se voittaa!
HUKKA. Mies parka, huonosti ovat asiasi. Olet sommitellut kokonaisen
pitkän juonen. Se ei olisi ehkä niinkään neroton, ellei se perustuisi
pelkkään mielikuvitukseen. Todista väitteesi ja syytöksesi ja
uhkauksesi, joihin laskusi perustat! Sinä et sitä voi. Miksi rupeaisin
siis sinun kanssasi kauppoihin, ei, aja asiasi, miten voit, pelasta
talonpojat, korjaa kunniasi, miten voit, minuun se ei kuulu.
KOIRONEN. Sinä kieltäydyt siis luovuttamasta minulle noita papereita?
HUKKA. Mitä papereita? Todista, että minä niitä koskaan olen nähnyt,
(Laihanen astuu sisään) että minulle koskaan on jätetty mitään pap...
(Huomaa Laihasen.)
KOIRONEN. Tuossa tulee juuri mies, joka sen todistaa. (Käy Laihasta
vastaan.) Sinua olen hakenut joka paikasta. Onneksi sinut nyt täällä
tapaan. Jos olet rehellinen mies...
LAIHANEN (Vakavana). En ole rehellinen mies, en, Koironen. Vaan nyt
koskee asiani armollista herraa. Pyytäsi n...
HUKKA. Sinäkö se olet, Laihanen, päivää päivää. Mitä nyt sinulle kuuluu?
LAIHANEN. Ei kuulu hyviä, siitä juuri tulin puhumaan. Vasta eilen sen
tulin näkemään...
HUKKA. Istuhan... Niin, sinähän kuulut lähteneen kesken pois eilen
sieltä Harsian pellolta. Taisi ruveta ilettämään sinua se toimitus, —
totta puhuakseni ei se ollut hauskaa minullekaan, vaan minkäpä siinä
tekee, kun laki käskee.
LAIHANEN. Kova oli se laki eilen. Mutta eräästä erityisestä asiasta
lähdin nyt puhumaan. Tuntoni ei saa rauhaa enää...
HUKKA (Katsoo Laihasta tutkivasti). Istuhan, — niin, minä katson
sinua pitkään, sinä olet muuttunut eilisestä asti... (Itsekseen.)
Se olisi siis hän! (Ääneen.) No niin, jos tuntosi ei salli sinun
lautamiehenvirkaasi toimittaa, niin voinhan minä vapauttaakin sinut
siitä, voit vetäytyä syrjään, kotona rauhassa elämään.
LAIHANEN. En saa enää rauhaa. Vasta eilen pääsin oikein ymmärtämään,
mitä olin tehnyt...
HUKKA. Mitä sinä nyt turhia jaarittelet, Laihanen, puhutaan niistä
sitten kahdenkesken, ehdimmehän me vielä, mulla olisi vähän muutakin
puhuttavaa sinulle.
LAIHANEN. Minä tähtösin saada heti varmuutta. Ja saatan minä sen asian
puhua Koirosenkin kuullen, se koskee häntäkin.
KOIRONEN (Hukalle). Siinä näet, eikö ole todistajaa. (Laihaselle.) Sinä
aijot puhua niistä talonpoikain maakirjoista, eikö niin?
LAIHANEN. Niistä juuri. Tahdon vain kysyä armolliselta herralta...
HUKKA. Ole hupsimatta, Laihanen. (Katsoo.) Sinä olet suorastaan
kiittämätön. Minun avullani talosi sait, minä sinusta lautamiehen
tein ja sulle kunniarahan hankin... Hm, se on oikeastaan ihmeellistä!
Vaan minä voin ehkä vieläkin tehdä jotakin sinun hyväksesi, jos
järkikannalle asetut.
KOIRONEN. Mitä tuntosi siitä sanoo?
HUKKA. Sinun asiasi, Koironen, ei ole tähän sekaantua. (Laihasen luo,
hellästi.) Siitä, mitä on tapahtunut, ei edesvastuu kohtaa sinua.
LAIHANEN. Raskaasti se kohtaa. Ei sillä hyvä, että olen ollut mukana
raastamassa talonpoikia heidän taloistaan, vaan pahinta on se, että
olen heiltä heidän kirjansa riistänyt.
KOIRONEN. Siinä kuulet todistuksen!
HUKKA (Laihaselle.) Kirjansa! Kuule, minä voin ajaa sinut täältä ulos
ruikuttamasta. (Talttuu.) Ei, en voi sulle nyt suuttua, tule toisen
kerran puhumaan asiasta, nyt mene kotiisi nukkumaan.
LAIHANEN. Sitä en voi, ennenkuin saan tietää niiden paperien kohtalon.
Minä ne otin Koiroselta, se on totta, ja toin ne tänne, ne talonpoikain
perintökirjat.
HUKKA (Ankarana.) Minä kiellän sinua sillä tavoin puhumasta,
sekottamasta minua juttuihinne.
KOIRONEN. Nyt ne jutut selviää, onhan sinun sitä turhaa koettaa kieltää
tai peitellä. Laihanen otti paperit multa ja toi ne tänne. Ne ovat siis
täällä.
LAIHANEN. Tänne ne toin. Niiden kohtaloa nyt kyselisin.
KOIRONEN. Meitä on nyt kaksi tilin vaatijaa, ja me emme jätä sitä
vähälle. Etkö vieläkään suostu ehdotukseeni, etkö jo etuasi huomaa?
HUKKA (Itsekseen.) Se olisi siis hän, poikani, tuo. Ei, se on lorua.
Ja vaikka olisi tottakin ei auta! (Ääneen.) Teillä on olevinaan joku
salajuoni minua vastaan. Mutta minä varotan teitä, elkää ärsyttäkö
minua liian kauan.
LAIHANEN. En tahdo ärsyttää, en uhata, kauniisti kysyn: Ne paperit,
missä ne ovat? Ovatko ne tallella vielä? Muuta en pyydä, — tahdon vain
varmuutta, rikokseni minua painaa.
HUKKA. Olen pitänyt sinusta, Laihanen, olisin tahtonet sinua
lempeydellä kohdella. Minulla olisi ehkä ollut sinulle puhuttavaa
sellaistakin, joka olisi sinulle tärkeämpää kuin nämä jaaritukset...
LAIHANEN. Varmuutta rukoilen, muu ei ole minulle nyt tärkeää.
KOIRONEN (Hukalle). Nyt on mahdoton koukutella, näethän sen. Meitä on
nyt kaksi asianomaista täällä samalla asialla ja me emme täältä lähde,
ennenkuin tarkotuksemme voitamme. Anna meille ne paperit, niin voimme
kaikki olla tyytyväiset.
HUKKA (On istunut ja katsellut Laihasta. Nousee). No, hyvä, sinun pitää
saada varmuutta. (Avaa lukitun kaapin, selailee sieltä papereita.)
Maltahan hetkinen, hetkinen vain.
LAIHANEN (Innostuu). Ovatko ne siellä — tallessa siis? Siis voin
sittenkin vielä tehdä jotakin.
HUKKA (Ottaa papereita). Te koetatte kiristää minua, no! (Menossa
sisähuoneeseen, pysähtyy.) Olisiko se mahdollista, ei, se on houretta,
unta! (Ääneen.) Odota hetkinen! (Menee sisään.)
LAIHANEN. Tuopikohan se sieltä ne talonpoikain paperit? Silloin ehkä
korjautuisi vielä ruma työni...
KOIRONEN. Sitä nyt elkäämme muistelko, nyt on meidän asiamme yhteinen.
Mitä on aikomuksesi tehdä?
LAIHANEN. En ole siitä vielä selvillä. Vaan kun saisin edes varman
tiedon, että talonpoikain paperit vielä ovat tallella, niin tekisin
kaiken mahdollisen. Matkustaisin Viipurit, Helsingit, kävisin
korkeimpain herrojen puheella ja kertoisin heille suoraan, miten asia
on, kertoisin, minkä olen tehnyt, ja vaatisin tutkimista. Eiköhän siitä
siten vielä selvä tulisi, oikeus voittaisi!
KOIRONEN. Tuohon käteen! — me toimimme yhdessä, me pelastamme
talonpojille heidän maansa ja itsellemme kunniamme. Mulla on tuumani
mullakin, me hänet pakotamme taipumaan.
LAIHANEN. Sitä varten olen valmis uhraamaan kaiken omaisuuteni. Kun nyt
vain saisin sen tiedon.
KOIRONEN. Pelkällä tiedolla me emme tule toimeen, me tarvitsemme itse
paperit. Ja ne me saamme... (Säpsähtää.) Kun vain ei, kun vain ei...
Oh, mikä mieletön ajatus iski päähäni.
LAIHANEN. Kun vain ei — mitä? Sano, mitä pelkäät.
KOIRONEN. Minä pelkään, minä pelkään! (Rientää sisähuoneen ovea kohden.
Hukka tulee vastaan.) Mitä teit sinä siellä?
HUKKA (Nauraen). Sehän on minun asiani. No, nyt voitte hakea varmuutta
mistä saatte.
LAIHANEN. Ne paperit, missä ne siis ovat?
HUKKA (Avaa oven. Näkyy uuni ja siinä hiilos). Tuolla, mene, kaiva
tuhasta. (Koiroselle.) Eikö totta, sinä pakotit minut ne luovuttamaan!
KOIRONEN. Sinä poltit ne juuri nyt! Talonpoikain vanhat perintökirjat,
verokirjat, maakirjat, — poltit!
HUKKA. Mitä höpiset, minulla ei ole sellaisia papereita koskaan
ollut. Poltin vain joukon joutavia papereita, tehdäkseni pilaa teidän
uhkauksistanne.
LAIHANEN. Eikö ole koskaan ollut? Enkö tuonut niitä tänne?
KOIRONEN. Se on vaarallista peliä tuo. Meitä on kaksi todistajaa.
HUKKA. Teistä ei kelpaa todistajiksi kumpanenkaan, itse lienette
rikollisia, minulla ei ole kanssanne mitään tekemistä.
LAIHANEN. Poltetutko, ovatko poltetut, hävitetyt?
KOIRONEN. Sinä olet uskaltanut sen tehdä!
HUKKA. Te lapset, — luulitteko, että minä niin vähällä luovun
ohjelmastani, jota olen vuosikausia ajanut? Tässä täytyy vihdoinkin
tulla loppu näistä ikuisista valituksista ja selkkauksista. Minä olen
pitänyt huolen, että te ette voi niitä enää sekottaa. Talonpojat
viedään huomenna Viipuriin, he ovat lain kourissa nyt. Ja olot täällä
rauhotan minä. Muuten en tiedä koko teidän puuhistanne mitään.
LAIHANEN. Minä en siis voinut korjata tekojani, en saada tunnolleni
rauhaa. Oi, raskasta on kantaa sovittamatonta rikosta. (Tekee lähtöä.)
Rauhatonna täytyy minun nyt harhailla ja kantaa tunnollani läpi elämän
mustan työni.
HUKKA. Olethan meltomielinen raukka, Laihanen — heitä se hiiteen...!