Ensimmäinen kuvaelma.
Isännöitsijän konttorihuone Veikkolan hovissa. Muhkeasti kalustettu
huone. Suuri kirjoituspöytä, jossa on papereita ja asetuksia.
Kirjakaappi vieressä. Seinillä aseita ja eläintennahkoja ja
solmuruoskia. Ovi vasemmalla vie sivuhuoneeseen, perällä ulos.
Esiripun noustessa istuu rouva sohvassa käsityötä tehden. Sisään astuu
Loukkola matkatamineissa.
LOUKKOLA. Hyvää päivää, armollinen rouva. Eikö herra olekaan
konttorissaan?
ROUVA. Häntä hierotaan parastaikaa, vaan ehkä hän pian joutuu. Ne
sydämmettömät ihmiset korottivat raakuudessaan kätensä häntäkin vastaan.
LOUKKOLA. Niin, löivät isäntäänsä ja esivallan edustajaa, se tulee
niille raukoille kalliiksi. Palaan juuri tuomasta vangit käräjätaloon,
— se ei ollut mikään huvimatka, armollinen rouva.
ROUVA. Sen arvaan, tuskin olen minäkään saanut nukkua, tuota kaikkea
kauhua ajatellessani. He menettivät mielensä kokonaan, muuttuivat
pedoiksi! Miltä näyttävät he nyt, katuvatko edes?
LOUKKOLA. En tiedä katuvatko, mutta kurjuutta olen tällä matkallani
nähnyt liiaksi. Käsitteeni ovat menneet sekasin, en osaa päätellä, kuka
täällä on suurin rikollinen.
ROUVA. Kuinka niin? Mitä olette nähnyt?
LOUKKOLA. Olen saattanut vankilaan monta kymmentä ihmistä, jotka eivät
olisi muuta sen hartaammin toivoneet, kuin saada rauhassa ja sovinnossa
kodeissaan raataa. Olen saattanut heidät autioiden talojen ohi, jotka
ovat olleet heidän kotinsa, mutta joissa nyt ovi- ja ikkunareijät
ammottavat auki, ja peltojen ohi, joista vilja on puoleksi leikattu.
Näin taipaleella veräjänsuissa lapsia, jotka nyt orvoiksi jäävät, jotka
itkivät ja parkuivat ja paitasillaan juoksivat virstamääriä vankijoukon
jälessä, huutaen vanhempainsa nimiä... Ja sanomatonta tuskaa ja
epätoivoa näin niiden kasvoissa, joita noin vankilaan kuljetin.
ROUVA. Se on hirmuista, sellaisen kurjuuden he itselleen valmistivat,
nuo ihmiset, raukat! Vaan sanokaa, nimismies, tuleeko täällä nyt edes
rauha, kun pahantekijät viedään vankilaan?
LOUKKOLA. Tulee kai, vaikka se on haudan rauhaa. Kalliisti se on
ollut ostettava, — kolmisenkymmentä henkeä, hovin alustalaista, on
lähetettävä Siperiaan!
ROUVA. Onko se välttämätöntä, eikö sitä mitenkään voida ehkäistä...?
Niin, sitä ei voi, he ovat tehneet kapinan, heitä ei voitane armahtaa.
LOUKKOLA. Paljo riippuu teidän miehestänne, siitäkin tahdon hänen
kanssaan puhua. Mitä arvelee hän?
ROUVA. En tiedä, hän on niin suljettu. Eilen, kotiin palatessaan, oli
hän hyvällä mielellä voitosta, vaan sen jälkeen on hän taas ollut niin
umpinainen, hän kai on niin väsynytkin. Käyn katsomassa, joko hän
joutuu. (Menee vasemmalle.)
LOUKKOLA (Yksin, huoahtaa). Väsynyt olen minäkin, — kun pääsisin irti
koko asiasta! Vaan mihinkä siitä pääsen, virkani on leipäni.
KOIRONEN (Hyökkää sisään). Saanko tavata hovin herran, nyt heti?
LOUKKOLA. Koironen! Mistä sinä nyt tulet kuin ammuttuna, etpä ollut
eilen täällä päämiehiäsi neuvomassa.
KOIRONEN. Sano, onko hovin herra kotona, asiani on kiireellinen?
LOUKKOLA. Hän kuuluu tulevan pian. Lähditkö armoa rukoilemaan
talonpojille?
KOIRONEN. En armoa, sitä ei minun tarvitse rukoilla, asiamme on nyt
siksi lujalla kannalla. Mutta sopimukseen olen siltä vielä taipuvainen.
LOUKKOLA. Aikapa nyt sopia, kun on toinen riitapuoli raudoissa!
KOIRONEN. Raudoissa, — mitä höpiset?
LOUKKOLA. Oletko sinä ainoa muukalainen, joka et tiedä, mitä täällä on
tapahtunut. Mistä tulet?
KOIRONEN. Suoraan matkoilta, Viipurista viimeksi. Mitä on täällä sitten
tapahtunut?
LOUKKOLA. Talonpojat, joiden asiaa ajat, ovat tehneet kapina-yrityksen
ja joutuneet vangeiksi.
KOIRONEN. Vangeiksi, — olisivatko onnettomat menneet satimeen! Kerro!
LOUKKOLA. Siinä se on jo kerrottu kaikki. Harsian pellolla eilen
nousivat talonpojat kapinaan, löivät seipäillä ruunun virkamiehiä, — he
ovat nyt tallessa käräjätalossa, sinne toin heidät äsken Nurmjärveltä.
KOIRONEN (Vaipuu istumaan). Rientää koetin, tulinko sittenkin liian
myöhään!
LOUKKOLA. Olisiko sinusta sitten apua ollut?
KOIRONEN. Heidän paperinsa viipyivät, heidän kärsivällisyytensä loppui,
— voi minua, miestä poloista, se on minun vikani! — Kahleissa! Juuri
kun minä tulin niin varmoilla toiveilla voidakseni pelastaa heille
heidän maansa ja oikeutensa ja samalla puhdistaa itseni. Mitä, onko
tämä totta?
LOUKKOLA. Käy katsomassa käräjätalossa. Vaan mikä hätä siinä sinulla
on, ryyppäät harmisi alas, niinkuin tavallisesti, ja rupeat ajamaan
kiitollisempia asioita. Eihän sinun ole tapa juttujasi surra, vaikka
nurin menisivätkin.
KOIRONEN. Tässä on erotus, tässä on ihmisyyteni kysymyksessä. (Nousee,
miettii.) Mitä on minun nyt tehtävä, — selvene toki ajatus! Tavatako
hovin herra? Niin, vaan ensiksi täytyy minun tavata Laihanen, hän ainoa
voi minua auttaa.
LOUKKOLA. Suurta apua et saane häneltä, hän harhailee kuin päättömänä
teitä pitkin eikä puhu mitään.