HELENA (Yksin.) Niin, kiirehdi nyt sinne, eipähän sinua huutolaistyttö
pidätelle. (Ikkunassa.) Ja oleppas nyt Siljo siinä punakkana ja
maslakkana, vaan häntä et sinä kumminkaan saa, et saa, minussa on tulta
ja voimaa, minä en häntä käsistäni päästä!
KAIJA (Tulee Siljon kanssa sisään. Puhuu poltteissaan.) No nyt se
ratkesi, nyt ei ole enää maailmanloppu kaukana!
HELENA. Päivää muori. Vai jo on sellaiset enteet?
KAIJA. On ne nyt, vielä sekin piti nähdä ennen kuolemaansa.
SILJO. Kun omasta pirtistä ajetaan ulos.
KAIJA. Ei muuta kuin maantielle, kiireen kautta pois koko konnulta.
Tulevat voudit ja voutirengit ja särkevät uunit ja ikkunat pirtistä,
ovet saranoilta vääntävät, maidot kaadetaan pihalle ja astiat puhutaan;
ja piikkimiehet seisovat veräjällä valmiina pistämään, jos et muuten
talostasi lähde. Se se oli siivoa! — en ehtinyt vaatteitanikaan korjata
ja sinne jäivät piirakkaatkin, vasta leivotut, uuniin — sehän minua
pahimmin kaivelee.
HELENA. Te olette siis pakomatkalla.
SILJO. Poikkimaisin juostiin tänne Nurmjärville pakoon.
KAIJA. Vaan uskalletaanko sitä jäädä edes tännekään, osaavat ne
raastajat tännekin. Ne ovat Antikristuksen aikoja nämä, lähdeppäs
salolle pirtistäsi ja piikkimies niskassa! — Vaan mihin se jäi Juho, se
vetelys, nyt pitää päätettämän, mitä tehdään. Hovin roikka on kulussa
näissä kylissä, ei se meitä täälläkään säästä. (Ulos.)
HELENA (Siljolle). Vai pakomatkalla, — ja tänne oli turvallisin paeta.
SILJO. Niin, että täällä toisten kanssa neuvotellaan. Se oli kamala
tapaus.
HELENA. Mutta et sinä Siljo näytä niinkään kauhistuneelta kuin äitisi,
sinä hymyilit tuolla pihalla tullessasi.
SILJO. Ei kulkenut henkeni, kun kodista lähdettiin ja kun voutien
huuto vielä kuului seljän takaa. Vaan sitten korpea käveltäessä vähän
rauhoittui mieleni.
HELENA (Hellänä). Sinä ajattelit jotain iloista, joka sinua lohdutti, —
eikö niin?
SILJO. Ei olleet iloiset ajatukseni, näin vielä nuo miehet, kuinka
riehuivat, Laihanen ylimpänä, vihan kiilto silmässä.
HELENA. Vaan te riensitte tänne, niin, niin, täällähän niitä on
lapsuuden tuttaviakin. (Tuokion kuluttua.) Tiedätkö Siljo, täällä
tuvassa puhuttiin äsken juuri sinusta.
SILJO. Minusta? Kuka? Mitä?
HELENA, Isäntä ja Antti puhuivat. Ne aikovat sinusta emäntää tänne
Holttiseen, — tiennet tuon itse.
SILJO. En tiedä mitään, oi Helena, eihän, sinä lasket leikkiä.
HELENA. Leikkiä laskenkin. Olisinpa minä sinun sijassasi, kylläpä
tietäisin, minkä tekisin. Vaan sinä olet liian hempeä, niin, niin,
Siljo, se on hyvä, että olet niin hempeä.
SILJO. Mitä he puhuivat minusta, sano. Aikoivatko siitä äidille puhua,
— eihän toki nyt?
HELENA. Ähäs, kun tartuit! Vaan kysele heiltä itseltään, jos tietää
tahdot, tuollahan nuo tulevat.
(Kyllästinen, Holttinen ja Kaija tulevat sisään.)
HOLTTINEN. Vai sellaiset hommat — häätämään tulevat! Me emme ole Antin
kanssa niistä tienneet mitään, arvelimme juuri tulla teille muilla
asioilla, vaan saa ne asiat nyt jäädä. Vai sotaväkeäkin! Ja teille ne
ensiksi hyökkäsivät?
KYLLÄSTINEN. Niin, Laihanen on näet roikan etunenässä, hän on lautamies
nyt. Ja meitä se vihaa, naurunalaseksi kun meidän vuoksi joutui, ilkkui
tullessaan, että nyt sitä tullaan appelaan ativoihin.
HOLTTINEN. Kamalastipa kosti, en olisi häntä uskonut sellaiseksi
heittiöksi. Vaan entä hovin herra, millä oikeudella hän sinut omasta
talostasi ajoi? Etkö kysynyt?
KYLLÄSTINEN. Hovin on muka maa ja tupakin muka hovin, hovin hirsistä
tehty, vaikka on omalta salolta salvamani. Ja viljakin on kuulemma
hovin, vaikka omalla siemenelläni olen peltoni kylvänyt.
HOLTTINEN. Viljakin, vaatiko ne viljankin?
KYLLÄSTINEN. Siitähän se suuri riita tuli. Kun viime pyhänä kirkolla
kuulin sotaväen tulosta, ja sieltä kotiin astuessani katselin, että
ruis jo halmeella oli kypsi, niin pisti päähäni, että nyt se on heti
leikattava, vaikkei ole vielä heinäntekokaan lopussa. Tehtiin työtä
pitkät rupeamat ja eilen löin minä kuhilaat venheisiin ja soudin ne
Mäkisaloon.
KAIJA. Viimeisiä oltiin tänä aamuna leikkaamassa, kun Simppasesta tuli
viesti, että sotaväkeä saapuu. Siinäkös hätä tuli. Lapset laitettiin
kiireen vilkkaa metsämökille ja käytiin tavaroita korjaamaan. Vaan
eihän siinä mitä ehditty, ennenkun roikka oli pihalla, — sinne jäivät
piirakkaatkin arinalle.
KYLLÄSTINEN. Posse huusi jo kaukaa, että panetko puumerkkisi
liittokirjaan, vai talostasiko lähdet, ja ennenkuin ehdin paljo
vastaamaankaan, oli Laihanen jo ovia repimässä. Mutta sitten tuli Hukka
itse tiukkaamaan, että mihin on viety vilja pellolta, uhkasi rautoihin
panna, ellen sanoisi.
KAIJA. Ja silloin minä, kun sen silmä vältti, tartuin Juhoa kainalosta
ja Siljoa käsivarresta ja poikki kesannon viiletettiin metsään, —
piikit vain kiilsivät, kun ahon laidassa taakseni katsoin.
HOLTTINEN. Ja tässä te nyt olette kotia vailla.
KYLLÄSTINEN. Tässä. Vaan pian se voi hovin roikka täälläkin olla.
HOLTTINEN. Tulkoon, minä en lähde talostani juoksemaan. Maa on minun,
tupa ja vilja samoin, sen tiedän, enkä hievahdakaan.
KAIJA. Vaan jospa piikkimiehet hievahduttavat.
HOLTTINEN. Tässä istun. Tähän voivat pistää, tappelemaan en rupea,
vaan eläissäni he eivät multa maatani vie. (Harsia, Koironen ja Antti
tulevat tupaan.) Ja oikeuteni säilyy kuoltuanikin, se menee silloin
perintönä pojalleni.
ANTTI. Ei, isä kulta, siitä taida isoa perintöä enää minulle jäädä,
koska tällaisia kuuluu. No, Harsia, sinä luotit lakiin, selitä nyt lain
kannalta tämä kaikki.
HARSIA. Luotan vieläkin. Mutta on tämä merkillistä, kun tulevat
häätämään, vaikka omistusoikeus vielä on ratkaisematta, vaikka asia on
valituksen alainen. (Koiroselle.) Olemmehan todistaneet maat omiksemme?
KOIRONEN. Todistukset olivat ainakin minun käsittääkseni aivan sitovat.
Mutta tiesipä ne heidän käsitykset.
HARSIA. Mikä käsitys siinä enää auttaa, kun lie paperit selvät. Sinä
veithän ne ajoissa oikeaan paikkaan? Olit ollut humalassa silloin...
KOIRONEN. Perille ne on toimitettu, kuinka eivät olisi...? Vielä niistä
Hukka vastata saa.
HOLTTINEN. No kuinka uskaltaa Hukka sitten nyt jo tulla häätämään?
KOIRONEN. Sillä kuuluu olevan nyt sellaiset mahtavat valtuudet, ettei
hän välitä mistään valituksista. Hän on yhtaikaa ruununvouti ja
hovinhoitaja, maaherra uskoo häntä kaikessa, häneen ei pääse kiinni. Ja
ne virastojen kiireet ovat niin hitaat.
KYLLÄSTINEN. Jo kohta kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun hakemus
tehtiin. Ei tainnut olla siitä mitään hyötyä, — sitä jo silloin
pelkäsin. Nyt ollaan häädetyt talosta...
HARSIA. Täytyy olla hyötyä, kun lie maassa oikeus. Mutta todellakin:
siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa.
KOIRONEN. Niin, asia näkyy viipyvän. Mutta siksi olenkin nyt keksinyt
uudet mutkat, päästäkseni nopeammin ja varmemmin Hukkaan käsiksi.
Meidän täytyy pysäyttää hänet, panna hänet lujille. Ja siihen onneksi
löytyy keinoja, itse hän on meille aseet antanut. Minä leikkaan hänen
siipensä.
ANTTI. Ovatko keritsimesi tarpeeksi terävät?
KOIRONEN. Ovat. (Ottaa lompakkonsa esiin.) Täällä ovat keritsimet,
vaikka paperista ovatkin. Niitä varten lähdin nyt liikkeelle, niihin
tarvitaan teidän puumerkit.
ANTTI. Aina sulla on lompakko tiine, mutta hidas se on synnyttämään.
Vaan näytäs, sehän onkin nyt uusi, — ja oikein remelillä takissa kiinni!
KOIRONEN (Hämillään). Niin, sattuneesta syystä, varastivat pirut multa
tuonaan lompakon.
ANTTI. Ja nytkö ne pirut eivät voi viedä koko takkia ja koko miestä! —
Vaan mitä hyvää sulla siellä taas on?
HARSIA. Niin, selitä aikeesi.
KOIRONEN. Nähkääs, minä tulen juuri Viipurista, olen toista kuukautta
taas näillä asioilla matkustellut. Mutta apajan vedinkin. Tässä on
mulla todistus siitä, että Veikkolan hovin nykyinen isäntä ei olekaan
sen laillinen perijä. Hän on äpärä. Mutta koska hän ei ole laillinen
perijä, niin ei hän eikä hänen käskyläisensä tietysti voi täällä
isännöidä, sen vähemmin häätää talonpoikia mailtaan.
KYLLÄSTINEN. Sehän on selvää.
HARSIA. Entä sitten?
KOIRONEN. Sitten ei muuta, kuin me kirjoitamme valituksen, te panette
puumerkit alle ja siitä täytyy tulla tutkimus. Mutta sillaikaa ei Hukka
tietysti voi täällä kansaa rääkätä.
HARSIA. Ja sillävälin ehdimme me saada perintökirjamme. Se on
todellakin viisas mutka.
KOIRONEN (Osottaa päätään). Se on syntynyt täällä, siis se on viisas.
Piirrä puumerkkisi tuohon.
KYLLÄSTINEN. Vaan jos hovin herra ei ole lahjoitusmaan omistaja, niin
kenen se on?
KOIRONEN.' Siinäpä se onkin seuraava mutka. Kenen? Tietysti ruunun,
tietysti teidän. Puumerkkisi, Kyllästinen.
ANTTI. Puumerkit ja puumerkit! Sinä taistelet variksen sakaroilla, kun
toinen pistää piikillä, on sekin ottelua.
HARSIA. Mutta täytyyhän kaikki lailliset keinot koettaa, meillä on
tässä eläminen kysymyksessä.
KOIRONEN. Ja sellainen sakara voi merkitä enemmän kuin sata piikkiä.
(Kaivaa lompakkoaan.) Tässä on toinen supliikki. Me haastamme Hukan
kihlakunnanoikeuteen, kun hän on lyönyt vapaita talonpoikia, niinkuin
juhannusaattona. Hän menettää virkansa.
KYLLÄSTINEN. Sen teemme, — nahkaani kirveli vietävästi. Tuohonko
puumerkki...? (Pysähtyy.) Mutta nyt ei ole mulla rahaa millä maksaa
enää.
KOIRONEN. Ei tarvitakaan, mulla on entisiä, nyt ajan nämä asiat omin
varoini. Enkä enää viinaa juo, — en! (Ottaa paperin lompakosta.) Ja
sitten vielä tämä kirkon asia. Senkin ajan perille.
HARSIA. Mutta Hukka on kuuluttanut pitäjän miehet purkamaan koko
nykysen salvoksen?
KOIRONEN. Niin on tehnyt, mutta ei sitä ole vielä purettu, — ehkä ei
puretakaan, maltetaanhan vähän. Täällä on pyydykset vireillä.
KYLLÄSTINEN (Piirtää). Kyllä sulla näkyy rautoja vireillä olevan,
kiitoksella se on mainittava, mitä heistä sitten syntyneekin.
ANTTI. Ei mitään muuta kuin paperin haaskausta.
HARSIA. Sinä Antti olet nuorin mies joukossa, mutta toivottomin
kaikista. "Paperin haaskausta!" — pitäähän toki koettaa, kun kerta laki
on maassa. Mitäpä sinä sitten tekisit?
ANTTI. Sitä tässä juuri mietin. Kävin äsken Sakkolassa. Siellä ovat
jutut samat kuin meillä, vähän edellä vain ovat meistä. Muutamia
viikkoja sitten pistätti siellä nimismies kuoliaaksi kaksi talonpoikaa,
isän ja pojan, jotka rauhassa raatoivat kaalimaallaan eivätkä pahaa
sanaa sanoneet. Olivat muka niskottelijoita... Naisia siellä hovin
heitukat pieksävät tainnoksiin, purkavat talonpoikain pirttejä... ja
kaiken sen tekevät onnekseen, ei heitä laki hätyytä. Vedottu on kyllä
lakiin sielläkin, vaan turhaan. Täällä on kohta sama peli, — eletään
kuin sodan jaloissa. Minkä tehoovat silloin puumerkit?
KOIRONEN. Se on totta, Antti, hullusti ovat nyt asiat Karjalassa. Vaan
siksipä juuri niitä ei saa semmoisikseen jättää, siksi juuri tarvitaan
puumerkit.
ANTTI. Minkäs niillä teet? Itse kerroit äsken, miten Hukka tänne
sotaväkeä sai. Siltavouti löysi jossakin mökissä naulan ruutia, —
jota on kielletty pitämästä, ja vei sen hoviin. Hukka kirjoittaa
kuvernööriin, että täällä on alustalaisten joukossa kapina tekeillä. Ja
kuvernööri lähettää piikkimiehet ja käskee ruununvoudin, Hukan, auttaa
hovin hoitajaa, samaa Hukkaa, talonpoikia vastaan. Virkavalta polkee
oikeuden minkäs teet silloin?
KYLLÄSTINEN. Tätä menoa jos mennään, on pian Karjala autiona.
KOIRONEN. Niin, se on totta, tämä on virkamiesten luvattu maa. Mutta
siksi he juuri ovat masennettavat, siksi juuri on joka kohdassa kierous
paljastettava.
HARSIA. Ja mikäpä muu olisi meillä neuvona. Sinä Antti kuvaat,
kuinka hullusti ovat asiat, vaan minkä teet sinä, kun sotaväki on
kintereilläsi?
ANTTI. Paljoko on sitä sotaväkeä?
KYLLÄSTINEN. Viisikymmentä kasakkaa.
ANTTI. Ja montako on talonpoikaista miestä Valkjärvellä?
HOLTTINEN. Ei, poikani, sitä elä rupea laskemaan, lyhyemmälle puolelle
jäisit sittenkin lopuksi. Ei ole meidän käytävä vastarintaan, ei
kapinaan, niin ei ennenkään tehty, mutta ei myöskään ole pakoon
juostava eikä maita myötävä. Pysytään alallamme, tehdään työtä, muusta
ei olko puhettakaan.
HARSIA. Ja jos meidän täytyykin ahtaalla raataa nyt jonkun aikaa, niin
onhan meidän alistuttava, luovittava, kunnes maamme omiksemme saamme,
sen Koironen neuvoi ja se on viisas neuvo. Tulee se vielä meidänkin
vuoro, — jos mies väärä on, on laki suora.
KOIRONEN. Ja kerran täyttyy Hukankin mitta, minä sen täytän.
HARSIA. Toivotaan ainakin vielä. Mutta koeta sinä kiirehtiä niitä
maakirjoja, muuten täällä luottamus lakiin ja oikeuteen loppuu.
HOLTTINEN. Niin, koeta parastasi. Ja jos laki pettää, niin ei petä
oikeus. Ne kaksi ovat väliin eri asioita. Virkamiesten laki on venyvä
ja väljä, vaan se oikeus, jonka tunnossani tunnen, on kova. Siksi
talossani pysyn ja työni teen, tuli mikä tuli.
ANTTI. Tuolta taitaa jo jotakin tullakin, vai mitä se Siljo sieltä
kujalta näkee? (Menee Siljon luo ikkunan ääreen.)
SILJO (Hypähtää). Ne samat piikkimiehet ovat nyt tännekin tulossa,
äiti, katso...
KAIJA. Nyt metsään kiireen vilkkaa! Roikka on tulossa taloon, — ota
konttisi Juho ja joudu.
KYLLÄSTINEN (Epäillen). Entä nämä muut?
HOLTTINEN. Minä en paikaltani liikahda.
KAIJA (Tarttuu mieheensä). Mutta me liikumme, muistappa viljaamme! (On
menossa ovella, kun Posse, Laihanen, Loukkola, Silta- ja Jahtivouti
tulevat.)
POSSE. Seis mies, asetu akka!
LAIHANEN. Siinähän ne ovat jyvän varkaatkin. Pysykää tuvassa!
LOUKKOLA (Tyyneesti). Terve taloon!
HOLTTINEN. Terve tuloa, kun oikeilla asioilla kulkenette.
LAIHANEN. Arvannet asiamme.
POSSE. Me olemme lain määräämää toimitusta suorittamassa. Teille
on moneen kertaan ilmotettu: jos liittokirjan teette hovin kanssa
tiloistanne, niin saatte niitä entisillä ehdoilla asua, mutta joka
niskottelee, se häädetään ilman lähtöpäivää. Osasto sotaväkeä on
pihalla.
HOLTTINEN. Te aijotte siis häätää minut pois omasta talostani?
LAIHANEN. Eipä me ensi taloa tyhjennetä. Eikä me pitkään virnailla.
KOIRONEN. Malttakaahan vähän, minäkin tunnen hieman sen asetuksen. Jos
puhuttaisiin asiasta vähän ensiksi.
POSSE. Puheita pitämään tänne ei ole tultu. Ja mitä tämä sinuun kuuluu?
KOIRONEN. Ei kuulu, vaan pyytäisin kumminkin näyttää muutamia asiaan
kuuluvia papereita.
LOUKKOLA. Jos asiaan kuuluvat, niin katsotaan.
(Keskustelevat syrjässä.)
HARSIA (Silta- ja Jahtivoudille). Puuta painakaa sen aikaa. (Tervehtii
Jahtivoutia.) Terve Pekka, vai olet sinä jo palannut Pietarin
matkaltasi. Sultahan oli sillä matkalla viety hevonen; miten sinä
hevosesi menetit?
JAHTIVOUTI. Ryöstivät, katalat. Maantiellä tulee vastaani kolme
miestä; käyvät ohjaksiin käsiksi, minua kärryistä rupeavat tyrkkimään.
Minä hölmistyn, kiellän, huudan, ei apua, vievät hevosen valjaineen,
kärryineen, minut maantielle jättävät, roistot!
HARSIA. Ja se oli sinusta vääryyttä?
JAHTIVOUTI. Hä, — oliko vääryyttä, joka oli ryöväystä!
HARSIA. Ka niin. Vaan jos nuo vielä olisivat taloosi tulleet ja vieneet
maasi ja ajaneet sinut maantielle sieltäkin...
JAHTIVOUTI. Talostanikinko...? Kuule Harsia, sinä viisastelet. Tämähän
on toki toista, kuvernööri kun käskee ajaa talosta pois.
HARSIA. Samalta se maistuu, käskipä kuka tahansa, kun kerran maantielle
joudut. Eikö tämä ole sama juttu?
JAHTIVOUTI. Sama juttu, niin, mutta on se sentään erotus. Näetsen...
SILTAVOUTI (Jahtivoudille). Sinä Pekka elä rupee selittämään, ei se
sulta käy, älyä ei näet puntarilla panna. (Harsialle.) Vaan katsos,
nämä tilat kun ovat poislahjoitetut...
HARSIA. Kuka voi lahjoittaa pois Pekan hevosen taikka minun maani?
SILTAVOUTI. Niin ettäkö hevosen... ja sitten maan...?
LAIHANEN. Elkää selitelkö siinä kumpanenkaan, tässä ei tarvita
selittää, toimia vain. (Menee pöydän luo.) No, tokko se rupee
puumerkkiään panemaan?
KOIRONEN. Tässä ovatkin toiset puumerkit nyt kysymyksessä. Elkää
häätäkö, ennenkuin se juttu on selvä, minä vain varotan. Asetus ei ole
tätä tapausta edellyttänyt.
POSSE. Asetus on kenraalien ja korkeiden herrojen tekemä, se käsittää
kaikki tapaukset.
LOUKKOLA. Mutta jos todellakin omistusoikeus on epäiltävä? Mihin se jäi
hovin herra, annetaan hänen ratkaista asia.
POSSE. Hän jäi ulos sotaväen luo, kutsukaamme hänet sisään. (Posse ja
Loukkola ulos.)
LAIHANEN. Turhaa viivytystä vain! (Koiroselle, joka tarttuu hänen
hihaansa.) Hä, mitä sinä minusta?
KOIRONEN (Syrjässä. Intohimoisesti). Kuule Laihanen, veitkö sinä
Viipuriin sen lompakon...? Elä kieltele, kyllä sinä asian tiedät.
Veitkö?
LAIHANEN. Pidä itse huoli lompakoistasi, en ole vartiasi.
KOIRONEN (Uhkaavasti). Sinä otit sen, minä muistan kyllä, vaikka
humalassa olinkin. Muisteleppas juhannusta kapakassa! Sinä otit
paperit, ja niiden arvon tiesit. Sano mies, minkä olet tehnyt, sano
suoraan!
LAIHANEN. Unia olet humalassa nähnyt.
KOIRONEN. Sinä työnsit rahojakin taskuuni. Miksi? Se on selvä
todistus sinua vastaan. Vaan kerro totuus, niin sinut jätän rauhaan.
(Rukoillen.) Sano, veitkö ne oikeaan paikkaan, muuta en tahdo tietää,
sano hyvä mies se?
LAIHANEN (Ilkkuen). Oikeaan paikkaan tietysti! — Ei, minä en tiedä
mitä sinä ruikutat siinä, mene tiehesi! (Ääneensä.) Tässä alkavat nyt
totisemmat toimet.
KOIRONEN (Raivostuu). Katala mies! Katala!
LAIHANEN. Haukkukaa vain, itseänne se haukku haavoittaa.
HARSIA. Sinä olit, Laihanen, ennen siivo mies, et kellekään pahaa
tehnyt. Miksi nyt noin reuhaat?
ANTTI. Se on lautamies nyt, — siitä on selänpito ja ääni. Mahtava ja
rikas (viittaa Laihasen kunniarahaan), näette, rahoja jo takkinsa
kaulustallakin kantaa.
LAIHANEN. Se on kunniaraha, niitä ei ole joka miehellä.
HARSIA. Niin, löyhässä sinun kunniasi todella on, kun häädät toisia
taloistaan mierolle. Puhuu kunniastaan mies, joka ajaa entisen
morsiamensakin maantielle!
KAIJA. Julmuri hän on, sydämmetön.
LAIHANEN. Vai sydämmetön! Ja kenen on syy, jos niin olen? (Lähemmäs
Siljoa.) Niin, Siljo, tämä olisi voinut olla toisin. Te härnäsitte
minua! Vaan tuon minä sinut maantieltä poiskin, jos itse haluat, jos
pyörrätte silloiset sananne.
KAIJA. Vielä kehtaat vävyksi tarjoutua, hyi!
LAIHANEN. Ka miks'en. Vai yhä on akka sydämmikkö, no, kyllä se siitä
nöyrtyy, tämä on vasta alkua. Vielä tulette lautamiestä vävyksi
rukoilemaan! — Kyllä minä juonenne älysin, te aijoitte tehdä Siljosta
Holttiseen emännän, siksi puritte kihlani. Ehkäpä toivotte sitä vielä?
(Nauraa.) Vaan se on turhaa. Ei tähän taloon nyt enää emäntää tarvita,
siitä nyt juuri huoli pidetään. Tuolta jo tulevat herrat, — nyt sitä
aletaan!
KAIJA. Kehu sinä herrain suosiolla, vaan vielä se sinutkin kaataa.
Sillä ijäti ei konnuus ja koiruus isännöi maailmassa... (Hukka, Posse
ja Loukkola tulevat.)
POSSE (Huutaa). Tukkikaa suu akalta. (Loukkolalle.) Tähän ovelle
asetetaan sotaväkeä. (Holttiselle.) Sinäkö täällä uutta aitaa olet
pannut?
HOLTTINEN. Tottapa aidat ovat korjattavat, etteivät pääse elukat
peltoon.
POSSE. Hovin maalla ei tarvita mitään aitoja. (Hukalle.) Ja hän
niskottelee puumerkin panossa, vetoo tiesi mihin todistuksiin ja
papereihin.
HUKKA. Rauhotu, Posse. (Holttiselle.) Sinä Holttinen olet järkevä mies,
hyvin olet taloutesi hoitanut, elä ajattele nytkään lyhyeen. Asetus
käskee tehdä liittokirjan, mitä auttaa vastarinta?
HOLTTINEN. Eihän se ole pitkä talonpojan ajatus. Mutta se on selvä: jos
panen liittokirjaan nimeni, silloin tunnustan, että taloni ei ole minun.
POSSE. Vaan jos et pane, lähdet heti talosta, — ei se ole sinun
silloinkaan.
HOLTTINEN. Te voitte tehdä väkivaltaa, minä näen piikkejä porstuasta.
Mutta oikeuteni säilyy kumminkin.
HUKKA. Kyllä minä teidät tottelemaan saan, siitä ei ole kysymys, mutta
viimeisiin asti tahtoisin sen rauhallisesti tapahtuvan. Vielä kerran:
(Levittäen paperin.) Kirjotatko tuohon puumerkkisi?
LAIHANEN. Ei se kirjoita, turhaa on tässä vätystää.
HOLTTINEN. Ei se kirjoitakaan. (Työntää paperin pois.) Ei!
HUKKA (Miehilleen kylmästi). Siis te teette velvollisuutenne.
POSSE. Teette velvollisuutenne. Ovi irti, arina puhki, johan te sen
tiedätte!
LOUKKOLA (Lukee). Talosta häädetyt saavat viedä mukanaan: vaatteensa,
kenkänsä, ruoka-astiat, värttinät ja mitä muuta on pienempää työkalua.
Muu kaikki jää kartanon omaksi. (Voudit ja Laihanen tyhjentävät pirtin.)
HOLTTINEN (Vihassa Laihaselle, joka ovea repii). Ei niin kiirettä!
Kotonaan on kurjinkin kuningas. Elä koske siihen oveen.
POSSE. Hä, niskotteletko esivaltaa vastaan?
HARSIA. Tämä on laitonta häätämistä. Koironen, esitä paperisi.
KOIRONEN. Niin, tässä on meillä virallinen todistus, että Veikkolan
hovin omistaja, nuori Blandoff, ei ole sen laillinen perillinen.
HARSIA. Siis on ruunun tila ja maat ovat meidän.
HUKKA (Kylmäverisesti). Näytäppäs sitä paperia. (Silmäilee, repäsee.)
Tuossa on sinun virallinen todistuksesi. Viitsit puijata täällä tuhmia
talonpoikia! Herkeä jo pois siitä ajoissa!
KOIRONEN. Katsokaa vieraatmiehet päältä, hän repi viraston sinetin.
HUKKA (Repäsee ja viskaa paperit pois). Katsokaa! (Miehilleen, jotka
ovat pysähtyneet.) Tehkää velvollisuutenne!
POSSE (Kiirehtii Laihasta). No, arina puhki, liiku liukkaammin.
LAIHANEN (Touhussa). Entä tuo pata, — se on ruokaa täysi?
POSSE. Viskaa pihalle!
HELENA (Pitää padan sangasta). Elä koske, siinä on perheen murkina.
LAIHANEN (Tempaa padan, vie ulos). Tässä pirtissä ei ole enää perhettä.
(Viskaa ulos.) Siinä murkina!
KAIJA. Jumalanviljaa pihalle viskataan, eikö ole mitään ihmisyyttä enää
jälellä. Nämä ovat Antikristuksen aikoja.
ANTTI. Se tapahtuu kaikki lain nimessä, muori, — Ja me sen kärsimme!
POSSE. Kaikki tapahtuu säädetyssä järjestyksessä, — syyttäkää itseänne!
HUKKA. Eikö ruveta jo tästä talosta selviämään? Vikkelämmin!
LAIHANEN. Väki ulos tuvasta nyt, sitten se on valmista. (Nykii
Holttista.)
HOLTTINEN. Tämä on isännän paikka, minä en tästä liikahda.
POSSE. Kyllä täällä on auttajia. (Hukalle.) Komennetaanko nämäkin
miehet kirkonsalvosta purkamaan?
HUKKA. Niinhän oli päätetty. Elkää kyselkö, toimikaa!
LAIHANEN (Yhä nykien Holttista). No, ala joutua taipaleelle,
kirkonkylään.
ANTTI (Viskaa Laihasen isänsä kimpusta). Elä koske siihen vanhukseen.
(Tulistuu.) Ja eikö täällä enää ole yhtään miestä talonpoikain
joukossa? Kärsimmekö tätä, eikö ole vankeus ja kuolema parempi? Onko
sellaista heittiötä Nurmjärven miehissä, joka lähtee kirkon salvosta
purkamaan.
HARSIA. Ei ole. Päivätyömme teemme, mutta ilkitöihin ei meitä velvoita
laki. (Koiroselle.) Me valitamme, Koironen...
POSSE (Hukalle.) Ne tekevät vastarintaa, eivät lähde tuvasta.
HUKKA (Viittaa Loukkolalle Anttia.) Tuo mies kiinni ja kaksikymmentä
lettiä selkään.
KOIRONEN. Minä pyydän huomauttaa, että pieksäminen ilman lain
tuomiota...
HUKKA. Kaksikymmentä lettiä sanon minä. Ja heti! (Laihanen ja
Siltavouti taluttavat Anttia porstuaan.)
KOIRONEN. Tästä on tehtävä uusi juttu. Me valitamme...
ANTTI. Valitatte! (Seuraa taluttajia.) Minä tulen, koska sen sietävät
oman kylän miehet.
SILJO (Rynnäten Laihasen käsivarteen). Elä ole julma, ethän ollut ennen.
LAIHANEN. Hä, koskeeko sinuun niin kipeästi, kun Antti saa lettiä? Vai
se sinua säälittää, Siljo!
SILJO. Elä ole peto, mikä sinut noin muutti, en tunne sinua enää.
LAIHANEN. Mikä! Kysyppäs itseltäsi. (Pysähtyy, miettii.) Mutta oli
menneeksi (Kuiskaa), pääsköön Antti, jos sanot, mihin isäsi on elonsa
vienyt pelloltaan.
SILJO (Tuskissaan). Mutta ne ovat meidän elot.
LAIHANEN. Sanotko? (Silta- ja Jahtivouti vievät Antin.) Nyt tulee
patukkaa.
SILJO. Oi... Mäkisaloon se vei. Laske nyt Antti, muuten tulee tuho.
LAIHANEN. Vai sinne, hyvä! Antin selkä sietää siltä kyllä saatavansa.
(Menee, kuiskaa Posselle.)
POSSE. No, nyt tupa tyhjäksi. Nimismies vie sotaväen avulla nämä miehet
kirkkoa purkamaan. Me muut jatkamme toimitustamme, mutta ensiksi käymme
korjaamassa hovin viljat Mäkisalosta.
KYLLÄSTINEN (Hypähtäen). Mäkisalosta, ne on meidän elot, meidän leipä!
Kuka niille sanoi?
LAIHANEN (Ilkkuen). Tyttäresi, — sulholleen kertoi.