Holttisen tupa. Tavallinen, karjalaiseen tapaan sisustettu pirtti.
Äyrämöispukuja seinillä.
Esiripun noustessa astuvat tupaan Holttinen ja Antti, jälkimmäisellä
viikate kädessään.
HOLTTINEN. Murkinan aika on, se tuntuu vatsassakin, eikä ole vielä
pataa tulella eikä tultakaan liedessä.
ANTTI (Ruveten viikatteeseen uutta terää panemaan). Sitä se on
emännättömässä talossa, isä. Helenakin jäi vielä luokoja hajottamaan.
HOLTTINEN. Kyllähän se siellä tarvitaankin, tällä säällä heinät
kuivavat ja vähissä on väki talosta, kun nyt jo kaksi henkeä pitää
hovissa olla. Heinät pitäisi saada suovaan, elonkorjuuseen olisi
kiireimmän kautta jouduttava, jotta saataisiin edes leipä talveksi
talteen.
ANTTI. Vähennetään päivätöitä.
HOLTTINEN. Mitä, vähennetään? Vastahan niitä taas on lisätty.
ANTTI. Heretään tekemästä. Ei tässä kohta kumminkaan jakseta hovin
vaatimuksia täyttää. Vuoroin korotetaan aprakkaa, vuoroin lisätään
ropotteja, kuka sen täyttymättömän täyttää?
HOLTTINEN. Ei niin, verot ovat maksettavat, ropotit tehtävät, vaikka
niillä koettaisivatkin meitä näännyttää. Lujilla on oltu ennenkin, vaan
tehty ne on ja tehdään nytkin.
ANTTI. Ka, ollaan sitten murkinatta.
HOLTTINEN. Vaikkapa niinkin, kunhan velvollisuutemme täytämme. Sitähän
se Hukka vain vaanii, että meiltä jäisivät verot suorittamatta, mutta
ei! — Vaan pakkoko on pitää taloa emännättä? (Huutaa ovesta ulos.)
Helena, tule sisään murkinaa laittamaan. (Antille.) Eihän tässä auta
nälkäisenä raataa; nurinpuoliseksi se käypi elämä emännättömässä
talossa.
HELENA (Tulee, ja kuulee viimeiset sanat). Pitäisi isännän mennä uusiin
naimisiin, vielähän se on terve ja roteva.
HOLTTINEN. Ei ole minusta enää, Antin se nyt on tehtävä. Sitävartenhan
minä hänet tänne kotiin kutsuinkin, että hän ottaisi sekä isännyyden
että emännyyden haltuunsa.
ANTTI. Ne virat taitavat tästäkin talosta pian siirtyä pois hoviin.
HOLTTINEN. Ei tullut mitään siitä. Talo on minun enkä siitä lähde, —
jos et sinä sitä kuoltuani hyljänne.
ANTTI. En hovin lampuotiksi rupea. Mutta olisi meidän ehkä sittenkin
tähän jo ajoissa hankittava toinen talonhoitaja.
HOLTTINEN. Toinen — kuinka niin?
ANTTI. Se minun jääminen tänne on vielä hyvin epätietoista. Olen elänyt
toisissa, vapaammissa oloissa, pelkään, ettei taivu minun niskani
siihen komentoon, johon täällä pitäisi ja johon toisten taipuu. En osaa
raukkana herroja kumarrella, mutta kumartamatta täällä ei menesty.
Tänne jos kerta peretyn, olen kiinni niinkuin kaikki muut ja saan
ijestä kantaa, mutta siihen minusta ei ole. Maailmaa on muuallakin,
missä voi mies vapaana elää, tarvitsematta olla toisen lypsykkäänä.
HOLTTINEN. Kevyttä on tuo puheesi ja lyhyttä, Antti. Vai heti, kun
vaikeuksia tulee, heittäisit sinä maan ja pötkisit helpommille
päiville. Miksikähän ei isäni tehnyt samoin, kun täällä pajarit
raastoivat, miksikähän ei minulle tuo viisaus lentänyt päähän? Tyhmiä
taittiin olla, kun tänne jäätiin, täällä peretyttiin, raadettiin ja
taloa pystyssä pidettiin tukalissa oloissa. Sinä kehut olevasi miehevä
mies ja syytät toisia raukoiksi; mutta siltä sitä vasta miehuutta
kysytään, joka ei vaikeuksia pakoon juokse, vaan uskaltaa ruveta
raatamaan ja perhettä elättämään tällaisissakin oloissa. Hae sinä vain
emäntä taloon ja pidä taloa pystössä!
ANTTI (Leikkisästi). Niinhän tuo Helena hyörii siinä kuin paras emäntä,
mitä siihen muuta tarvitaan.
HELENA. Emäntä, hyväkin, kun armosta eläjä huutolaistyttö.
HOLTTINEN. Sitä elä sano. Vaan eihän sitä tiedä, kauanko Helenakaan
talossa pysyy. Emännän kun ottaa, niin se jää taloon.
ANTTI. Aijotko sinä meiltä pois lähteä, Helena?
HELENA. Mikä sen takaa, on sitä minullekin maailmaa muualla, ompa
tarjonakin.
ANTTI. Soo, ehkäpä emännän paikka jossakin?
HOLTTINEN. Voihan se Helenasta tuntua palkkakin meillä pieneltä ja
korotettavahan sitä olisi, kun tässä ajat vähänkään korjautuisivat.
Vaan vaikka hän jäisikin, kuten toivon, tarvitaan taloon emäntä.
HELENA. Niin tarvitaan. Ja onhan niitä saatavissa, — ottaa pois.
ANTTI. Sitäkö soisit, Helena?
HOLTTINEN. Kuka sitä ei soisi, näkeehän tämän. Rupea sinä ajoissa vain
Antti toispuolista katselemaan. Kyllästiseenkin jäi nyt tyttö vapaaksi.
ANTTI. Taisipa jäädä sinnekin.
HOLTTINEN. Niin, tässä on tosi tehtävä. Jos et itse puheisiin rupea,
käyn minä sinun puolestasi puhumassa, — siitä on ollut jo ennenkin
puhetta. Ensi pyhän tienoissa käyn, ei tästä tällä tavalla tule mitään.
ANTTI. Tokko tullenee siitäkään. Eipä nämä ajatkaan ole oikein
naimiskauppoihin sopivat.
HOLTTINEN (Nousee). Kaikki ajat ovat siihen sopivat, — naimaton mies on
kuin hännätön koira, isäntämiehen ei varsinkaan sovi yksin jättäytyä
eikä ahtaina aikoina semminkään. (Kurkistaa pataan.) Noin, ei kiehu
vesikään vielä, lähden tästä siksi ajaksi edes tuota aitaa korjaamaan.
(Menee ulos.)
ANTTI. Todellako sinä Helena meiltä pois aijot? Hä? Naimisiinko? vai
lähdetkö hoviin palvelukseen?
HELENA. En tiedä minne enkä tiedä mihin toimeen. Se nyt on melkein
yhdentekevää, missä minä raadan, mutta näillä kourillani en koskaan
hätään joudu. En minä maailmaa säikähdä.
ANTTI. Olet tainnut suuttua jostakin?
HELENA. Vähätpä minun suuttumisistani. Vaan kun tänne emäntä tulee,
niin eihän sitä tiedä jos se minusta huoliikaan.
ANTTI. Emäntä tulee, — isä uneksii mahdottomia.
HELENA. Elä kainostele, Siljoa sinä mietit itsekin, näkyihän tuo jo
juhannuksena kirkonmäellä.
ANTTI. Laihaselle tein silloin kiusaa. Ei, Helena, en ollut silloin
ainakaan aikonut tänne perettyä.
HELENA. No niin, jos isännät taas talon hylkäävät, eihän tänne silloin
palkollisiakaan tarvita, mitäs teen täällä silloin minäkään. (Tuokion
äänettömyys.)
ANTTI. Vaan entäpä jos ennallaan elettäisiin. Totta tosiaan, pois minun
täältä olisi lähdettävä, onnettomuudekseni tänne jään, jos jään. Vaan
sittenkin...
HELENA. Mitä?
ANTTI. Pelkään, että minulta ei tule täältä lähdetyksi.
HELENA. Isä vanha, talo tarvitsee miestä.
ANTTI. Ja muutenkin. Mitähän jos jäätäisiin taloon molemmat, jos ei
lähdettäisikään maailmalle?
HELENA. Siis kumminkin naimisiin aijot, tiesinhän sen. Mutta minä
katsastan ja päätän sitten. (Käy porstuasta astioita.) Sinunhan ei näy
tarvitsevan lähteä toispuolista hakemaankaan, itse tarjolle tullaan,
oikein juoksujalassa tullaan.
ANTTI. Ketä tulee? (Ikkunassa.) Ka, Kyllästisen väkeä, ja todellakin
melkein juoksujalassa ja kontit seljässä. Mitähän lie tapahtunut,
oikeinpäin eivät ole asiat.
HELENA. Miks'ei, ainahan sitä sattuu asiaa ativotaloon.