LAIHANEN. Vien, vien! Ja oikeaan paikkaan. (Katsoo lompakkoa, miettii.)
Hoviin siis, sainhan niistä maksun. Hyi, tämä on roiston työtä, mies
avuton tuossa, minä varastan hänen tavaransa. (Istuu.) Vaan kuka minua
kiittää, jos jätän lompakon tuohon, — hän nukkuu siinä kumminkin
huomiseen. Ja miksi en sitä Hukalle veisi? Ketä säälin? Minua potkii
maailma. En tunne isääni, äitiäni tuskin muistan, vieraat minua aina
ovat viskelleet. Halusin rehellisenä elää, onnellisena Siljon kanssa...
Siljon, kuinka kehtaisin nyt häntä silmiin katsoa, — ei, minä en tähän
puutu, en. (Huutaa Koiroselle.) Herää mies, ota lompakkosi, en siitä
huoli. (Ravistaa.) Herää, muuten tulee tuho ja turmio, kuuletko, hoida
paperisi, miten voit!
KOIRONEN (Unissaan). Lyö ruoskalla hevosta... aika täperä... Viipuriin.
LAIHANEN. Ei, hän ei herää. Minä olen yksin, yksin tekoni teen, yksin
siitä vastaan. Yksin, kuin luodolla lokki. Eipähän ole mulla ystävää
neuvomassa!... No niin, minä olen, missä olen, eipähän se muuksi muutu.
(Ottaa lompakon.) Tässä se nyt menee. (Pistää taskuunsa.) Tekoni olen
tehnyt, nyt se ei miettimällä parane. (Ovi vasemmalta aukee.) Ja nyt on
myöhästä katua.
VIINAKURRI (Astuu sisään). Joko se vihdoin Koironen nukahti, se onkin
täällä juopotellut koko yön ja valvottanut muita.
LAIHANEN. Ei kestänyt mies enää, siihen uupui. (Huomaa kourassaan Hukan
rahat.) Ja tuossa ovat sen rahat (antaa Viinakurrille Hukalta saamansa
setelit), hän pudotti nekin, pistä hänen taskuunsa. Minä en niitä rupee
säilyttämään, en...
VIINAKURRI. Vai on sillä vielä seteleitä. Vaan poisko se jo Laihanen
lähtee — pullohan on vasta alulla?
LAIHANEN. En huoli enää, juo itse ja juota tuolle, kun herää, minulla
on jo kylliksi. (Poistuu.)
VIINAKURRI (Jää katsomaan). Vähästäpä se sai kyliänsä, oli kalpea jo ja
horjui. Huonoja miehiä! (Kaataa, juo.) No, kyllä minä!