KYLLÄSTINEN. Mutta minun maani, Kyllästilä, on minun omani, puolet
siitä perin, toiset ostin.
SILTAVOUTI. Niin, se oli sinun omasi, oli, vaan sitten se lahjoitettiin
pois.
POSSE. Elä selittele, et ymmärrä asiaa itsekään. Eikä heidän muuten
tarvitse tietää, miksi se niin on, emme sitä tarvitse tietää mekään,
mutta asia on nyt niin ja siksi täytyy kaikkien totella.
HARSIA. Kyllä me ymmärrämme, että nämä ovat lahjoitusmaita, emme siitä
kiistä. Mutta eihän ruunu ole voinut lahjoittaa pois muuta, kuin mitä
sillä on ollut. Se on lahjoittanut pois verot, ja ne me koetamme
eteenkinpäin hoviin maksaa niinkuin voimme, ei me siitä niskotella,
mutta itse maat ovat meidän.
HUKKA. Se elää siis teissä vielä tuo vanha harhaluulo. Mutta siitä
on teidän nyt kerrassaan luovuttava, kuten sanoin, oman etunne
vuoksi. Olettehan lukeneet asetuksen, se on naulattu käräjätalon
seinälle. Maat ovat lahjoitusherrain omat. Tätä omistusoikeutta on
tutkinut valiokunta, jossa on ollut viisaita miehiä ja korkeita
herroja, ja selville on saatu, että ruunu on näiden kylien maat
todellakin lahjoittanut pois täydellä omistusoikeudella Veikkolan
hovin omistajalle, joka on ylhäinen herra Blandoff. Asetus on selvä,
me emme voi sitä muuttaa. Meidät on määrätty tänne tätä asetusta
toimeenpanemaan ja meidän täytyy ankaruudella vaatia, että sitä
totellaan.
KYLLÄSTINEN. Mitä on tässä tehtävä?
HOLTTINEN. Maat ovat meidän, sen vaan tiedän, sanoipa asetus mitä
hyvänsä. Kuka voi lahjoittaa pois minun maani?
POSSE. Aijotteko niskoitella selvää lakia vastaan? Silloin te olette
kapinoitsijoita ja tiedättekö, miten niille käy?
HARSIA. Vaan me valitamme, vetoomme juuri lakiin.
HUKKA. Tässä ei ole enää tilaisuutta valittaa. Minä käsken esivallan
nimessä teidät hoviin ja te tiedätte, että minä en puhu leikkiä.
(Loukkolalle.) Tämä juttu on tehtävä lyhyeksi. Sinä pidät huolta, että
nämä kaikki saapuvat tänä iltana hoviin; toivon, että he tekevät sen
mielisuosiolla, muuten... (Talonpojille.) Niin, te tiedätte sen nyt.
Tänä iltana! (Menee).
KYLLÄSTINEN (Posselle.) Saisiko vielä kysyä, että onhan se laki
semmoinen, että kuka tahtoo, saa tehdä liittokirjan, kuka ei...
POSSE. Ei, se on pakosta kaikille. Joka niskottelee; se rikkoo lain, ja
rangaistaan.
KYLLÄSTINEN. Vaan tätä en ymmärrä, onhan sopimus kahdenpuolinen.
POSSE. Kyllä on keinoja olemassa, jotka opettavat ymmärtämään. Tuotamme
tänne osaston sotaväkeä.
ANTTI. Ja alotamme sodan, no, se on selvää peliä! Ei tästä kumminkaan
tule lopuksi muu kuin tupen rapina.
SILTAVOUTI. Sillä äänellä elä puhu, Antti...
POSSE. Eläkä sinä siinä jaarittele, tee tehtäväsi vain! Nuo päreet
ovat ensiksi tuosta hävitettävät, polttakaa ne pois. Ja sitten teette
velvollisuutenne.
(Menossa. Loukkola ja voudit kirkon taa).
KYLLÄSTINEN. Minä vielä kysyisin, saammeko mekin puolestamme määrätä
ehtoja liittokirjaan?
POSSE. Teillä ei ole muita ehtoja kuin totella.
KYLLÄSTINEN. Mutta se on vääryys, sellainen ei voi laki olla.
POSSE (Huiskuttaa ratsupiiskaansa). Tuossa on lakinne! Tulkaa kuulemaan
sitä hoviin. (Menee).
ANTTI (Kyllästiselle). Pääsitkö käsitykseen asiasta nyt? Tunsitko lain?
Eikö totta, Harsia, luottakaamme siihen!
HARSIA. Siihen luotan minä sittenkin. Mutta mihin se meni Koironen?
Laki ei ole mikään ratsupiiska, sen me näytämme.
ANTTI. Ei, se on Koirosen keppihevonen, ajakaa sillä.
KOIRONEN (Tulee kirkosta). Erehdytte. Minä sanon, mikä laki on. Se on
tuhman kädessä joutava paperi, mutta taitavan kädessä se on noitakone,
jolla voi tehdä ihmeitä. Kuulitteko, Hukka vakuutti, että asetus on
selvä, että nyt ei enää saa valittaa. Vaan siinä hän pahasti pettyy.
Minä näytän, että sen asetuksen nojalla voi tehdä vielä paljo.
KYLLÄSTINEN. Mutta mitä pitää meidän tehdä? Tässä on kiire edessä.
Hoviinko pitää lähteä liittokirjan tekoon vaiko lähteä taipaleelle?
HARSIA. Niin, siitä on nyt todellakin neuvoteltava. Ankaran uhan meille
hovin herra pani. Mitä arvelet sinä Koironen, joka lain metkut tunnet?
KOIRONEN. Hän uhkailee, hän tahtoo pakottaa talonpojat tekemään pian
kontrahdin, jotta sitten kaikki olisi selvää ja valitustenkin teko
tehotonta, viekkaat ovat hänen aikeensa. Mutta ei niin. Tässä on nyt
oltava notkeita kuin vesa, ettei hän pääse pakotuskeinoja käyttämään,
mutta samalla viekkaita kuin käärmeet.
KYLLÄSTINEN. Lyhyeksi taitaa meidän viekkaus käydä Hukan viekkauden ja
vallan rinnalla. Eikö liene sittenkin tästä paras lähteä hoviin?
KOIRONEN. Niin, hoviin teidän on mentäväkin, tottelevasti niinkuin
ainakin. Te olette hovin alustalaisia nyt vielä, hovin herra on
isäntänne; jos hän korottaa veroja ja päivätöitä, niin on teidän
alistuttava ja kestettävä, — peräydyttävä on joka paikassa, ettei hän
teihin pääse kiinni ennen aikojaan. Sitten, kun minun tehtäväni on
päättynyt, olette te yhtäläisiä isäntiä kuin hänkin.
HARSIA. Hoviin siis on mentävä.
KYLLÄSTINEN. Vaan kun siellä pannaan liittokirja eteen: Kirjota!
Mihinkä sinä siitä luovit? Maantiellekö?
MARI (Miehelleen). Ei, Matti, sinä elä ainakaan siellä rupea
niskottelemaan. Mitäs se haittaa, jos liittokirjan teet, kunhan sitten
saamme rauhassa tilallamme elää, ja mitä tässä vastarinta auttaa, se
vain meidän onnemme särkisi?
JUVA. Mutta pitäähän minun toki olla miesten mukana.
KYLLÄSTINEN. Vaan mitä tässä todellakaan vastarinta auttaa. Koirosen
valitukset joutuvat, milloin joutuvat, siihen kurki kuolee kuin suo
sulaa. Taisi olla meidän sittenkin liittokirja tehtävä.
HOLTTINEN. Mitä puhetta kuulen tässä miesjoukossa? Pelkäättekö? Onko
hätä tämän näköinen? Ensi kertaako tässä ollaan hovin kanssa riidassa?
Eikö täällä ole kärsitty ennenkin ja koettu sitä kaikkein pahinta,
kun pajarit ovat täällä mellastaneet? Vaan ovatko meidän isät panneet
puumerkkinsä hovin papereihin, ovatko he luovuttaneet hetken rauhan
vuoksi perillisiltään pois omistusoikeuden maihinsa? Miehiä olette
olevinanne te ruikuttajat, vaan kohta kun uhkaus kuuluu, mietitte te
väistyä ja luovuttaa maat ja mannut käsistänne, antaa pois hoville,
ennenkuin niitä tullaan ottamaankaan. Mutta muistakaa, maa myöpi
myöjänsä, huonon rauhan te sillä hinnalla ostaisitte. Meitä voidaan
uhata, meitä voidaan kiusata, vaan oikeuttamme ei meiltä voida riistää,
ellemme itse siitä luovu. Ja oikeudestaan luopuu se, joka puumerkkinsä
antaa.
KYLLÄSTINEN. Kyllähän se on totta tuokin, mutta...
HOLTTINEN. Mutta mitä? Heitä talosi, rupea kymmeneksi vuodeksi
viljelemään omalla maallasi vierasta peltoa, pane puumerkkisi
liittokirjaan, minä ainakaan en sitä tee.
KAIJA (Miehelleen.) Sinä et vedä piiruakaan hovin papereihin, siitä
minä vastaan.
JUVA. En vedä piirua minäkään, Mari.
HARSIA. Holttinen on oikeassa, oikeudestamme emme saa luopua,
liittokirjaa emme saa tehdä. Eikähän tämä vielä niin toivotonta ole,
pahempaa oli silloin pajarien aikana, nyt on toki maassa Suomen
laki, josta täytyy löytyä oikeus. Koironen ajaa huolella asiamme,
luottakaamme lakiin.
ANTTI. Jota Hukka ja Posse täällä kehuivat valvovansa!
HOLTTINEN. En luota liikoja minä lakiin, se voi olla kiero sekin, onhan
se nähty. Vaan siitä meidän on pidettävä kiinni, minkä itse oikeaksi
ja oikeudeksemme tunnemme. Ja maat ovat meidän, niistä emme voi mitään
kontrahteja tehdä.
KYLLÄSTINEN. Etteikö sitten hoviin mentäisikään, vaikka käsketty on?
KOIRONEN. Mentävä on, ei se auta. Holttinen puhui kuin järkimies,
liittokirjaa ei saa tehdä kukaan, vaan tyhmää olisi myöskin itse pistää
päänsä silmukkaan, ja sen teette, jos aivan niskottelemaan rupeatte.
Ei, tässä on taidolla luovittava. Teidän on hoviin mentävä, selitettävä
kantanne, suostuttava mihin voitte, — liittokirjaan vain ei.
HARSIA. Se tuntuu minustakin viisaalta. Peräydytään pikkuasioissa, ei
ärsytetä herroja, mutta maita ei hellitetä, ne me kyllä lain voimalla
pidämme.
ANTTI. Peräytykää, kunnes umpimutkassa olette, sinne sitä kumminkin
joudutaan, sen jo näen.
HOLTTINEN. Ei, poikani, umpimutkassa ei olla koskaan, ellei vain
oikeudestamme luovuta. Koettakaa te, Koironen ja Harsia, minkä
laki tehoo, menkäämme hoviin puhumaan, sama se, kunhan vain ei
liittokirjoihin ruveta.
HARSIA. (Loukkola tulee kirkon takaa). Se olkoon päätöksemme. Muutahan
emme voikaan tehdä, tuossa ovat ruunun miehet.
LOUKKOLA. Teitä käskettiin hoviin. On jo aika lähteä.