KYLLÄSTINEN. Mikähän tästä lopuksi tulee?
ANTTI. Orjuus, niinkuin Inkerissä. Annat sormen pirulle, se vie käden,
vie miehet ja maat.
KYLLÄSTINEN. Voi se viedä puumerkinkin.
KAIJA (Tarttuu mieheensä). Sitä sinä et anna. Minä lähdenkin mukaan
hoviin näkemään, että et tee tyhmyyksiä. (Menevät.)
(Antti ja Koironen jäävät näyttämölle. Tytöt istuvat syrjässä).
ANTTI. No, sinä et lähtenyt hoviin päämiestesi puolesta puhumaan,
vaikka usutit heidät lähtemään.
KOIRONEN. Minä, — en. Minä ajan asioita oikeudessa, en hovissa. Vai
minä hoviin, — jos siellä Hukka suuttuu, niin hän voi turvautua
patukkaansa!
ANTTI. Ja sinun nahkasi on liian hieno sen alla.
KOIRONEN. Minä en aja näitä asioita nahallani, vaan päälläni. Katsos,
siinä se on erotus. Mutta sinä, et mennyt sinäkään?
ANTTI. Minä en ole mikään isäntämies, vaan en lähtisi muutenkaan.
Väärän tien sinä heille neuvoit — he saavat selkäänsä ja sittenkin
menevät maat. Muu peli tästä kumminkin lopuksi tulee, muu rymäkkä.
(Nousee. Voudit tulevat kirkon takaa.) Mitä te siellä meidän
pärekasassa teette?
JAHTIVOUTI. Tulen teimme, niinkuin käskettiin.
ANTTI. Mutta olettehan te järkimiehiä, näettehän, että päreet ovat
ehyet ja hyvät. Ja ne ovat meidän päreitä.
JAHTIVOUTI. Teidän ne voivat olla, vaan polttaa käskettiin.
SILTAVOUTI (Selittää.) Näetkö, tätä kirkkoa ei saa rakentaa, siksi ovat
kattopäreet poltettavat. Ja ne kuuluvatkin olevan hovin päreitä, siksi
ne ovat poltettavat.
ANTTI. Siksi! Vaan jos minä sammutan teidän tulenne?
JAHTIVOUTI. Se ei kuulu meihin. Me olemme tehneet, mitä käskettiin, ja
nyt me lähdemme. (Menevät.)
ANTTI. Tytöt, tulkaa sammuttamaan tuli, muuten syttyy vielä kirkko
palamaan. Joudu, Helena!
(Antti ja Helena menevät.)
KOIRONEN (Itsekseen). Rymäkkä täällä todella on syntymässä, sen näen.
Mutta minä olen läpi katsonut sinut, sinä mahtava mies, minä teen
erehdyksen sinun laskuihisi. Ja sen päälle otetaan ryyppy.
(Koironen kävelee kapakkaan. Siljo jää yksin.
Laihanen hiipii hänen luokseen.)
LAIHANEN. Kuule Siljo, miksi kävi tämä näin? Olihan meidän tuumamme
yhteinen, molemmat siitä olimme innostuneet. Olimme aikoneet
onnellisina elää uudella tilallani. Sinäkin siitä niin riemuitsit miksi
nyt peräydyt, Siljo?
SILJO. Enhän minä... Näithän, isä ja äiti sen päättivät.
LAIHANEN. Mutta miksi? Kaikkihan oli jo valmista.
SILJO. Niin, vaan siihen tulivat sitten nuo jutut väliin.
LAIHANEN. Jutut, mitkä jutut?
SILJO. Liittokirjat ja puumerkit ja muut, — en niitä ymmärrä, vaan
naapuritkin tekivät niistä pilkkaa.
LAIHANEN. Liittokirjat, puumerkit, mitä ne tähän kuuluvat? Ja
sinun tähtesihän minä liittokirjan tein, Siljo, etkä sitä ymmärrä.
Enhän olisi voinut saada taloa, jos en olisi kirjoittanut nimeäni
liittokirjaan, ja talotta taas, enhän minä, köyhä renkimies, olisi
koskaan saanut sinua. Sinun vuoksesi panin puumerkin, — oliko se
sinusta niin paha?
SILJO. Ei minusta, vaan isästä ja äidistä, äidistä varsinkin,
hän ei sinua nyt vävykseen huoli, kaikki muutkin sinua vierovat,
Nurmjärveläisetkin...
LAIHANEN. Mitä sinä heistä huolit, mitä ihmisten pilkasta? He
kadehtivat minua ja siksi muka vierovat... Vai mitä...? Välitätkö sinä
heistä niin paljon? Siellä on Holttisen Antti, hänenkö vuoksi kihlamme
purettiin, sano, Siljo?
SILJO. Hänen? Kuinka niin? Sitä en ymmärrä.
LAIHANEN. Mutta äitisi ymmärtää, — minä asian arvaan! Se on tuo
maankiertäjä, tuo uusi tulokas, joka meidän väliimme on tunkeunut.
Siljo, sano, onko se hän? Onko hän sinut muuttanut?
SILJO. Minä en ole muuttunut.
LAIHANEN. No, hyvä, sitten sinä et välitä kenenkään puheista, vaan
lähdet minun mukanani pappilaan. Otetaan kuulutus.
SILJO. Vastoin äidin lupaa, ei, en uskalla. Ei, ei, siitä ei tule
koskaan mitään, se on lopussa.
LAIHANEN. Lopussa! Minä ymmärrän, se on sittenkin hän. Hän on sinut
hurmannut sievillä puheillaan, kyllä käsitän, sinä toivot pääseväsi
Holttiseen emännäksi, se on suuri ja vauras talo. Mutta elä nuolase,
ennenkuin tipahtaa, et sinä vielä ole Holttisen emäntä.
SILJO. Enkä siksi taida tullakaan.
LAIHANEN. Et tulekaan, vaikka toivot, siitä minä vastaan. Näinhän
äsken, kuinka siellä kuherrettiin, näenhän sen nyt. No, hyvä, nythän
minä sen tiedän. Nyt tiedän minkä teen, ja minä sen teen, nyt sen
teen...
MARKETTA (Tulee maantieltä päin seuloineen). Sinäkö täällä, poikani,
vihoissasi riehut? Se on oikein, siitä näkyy, että sinussa miestä
on. Ja tuoko tuossa, sekö sinun morsiamesi on; hieno on hipeä vaan
surulliset silmät.
LAIHANEN. Täti, hän _oli_ morsiameni. Ei, Siljo, eihän...?
MARKETTA. Vaan hänet menetit nyt, niinkö? Se on sukusi onni; äitisi
menetti myös omansa. Riehu, riehu nyt ja palaa sitten minun kanssani
yksin elämään. Toivosi on lopussa. (Istuu taikomaan).
LAIHANEN (Tulistuu). Ei, se ei saa olla lopussa, sen minä näytän.
(Antti ja Helena tulevat kirkon takaa.) Tuolta tulee se viettelijä. Me
tavataan vielä, Siljo, muist se. (Ryntää pois).
HELENA. Sammui se ainakin tällä kertaa. (Siljolle.) Mitä sinä täällä
yksin istut, Siljo? Hä — suruissasiko muka olet?
ANTTI. Sitäkö suret, kun ei kuuliaisistasi mitään tullut? Ja mokomalle
miehellekö olisit mennyt?
HELENA. Ka miksei? Laihanen on varoissaan oleva mies, komea mies ja
mahtava mies.
ANTTI. Mutta hovin kätyri, heittiö. (Siljolle.) Ei, Siljo, sitä miestä
ei sinun kannata muistella. Sinunlaisella tytöllä on vara valita poikia
parempia ja reilumpia, — sen kun otat vain.
HELENA (Pisteliäästi). Taitaisipa siinäkin olla tarjokas.
ANTTI. Miksikä ei, meillä onkin jo Annin kanssa vanhemmat puheet, eikö
olekin?
HELENA. No, sittenhän se on selvä juttu.
ANTTI. On se. (Heilauttaa Helenaa.) Vai käypikö kateeksi? Olisi teitä
tyttöjä täällä valita asti, kun vaan tänne elämään jäisin, vaan kovin
ovat täällä miehetkin akkamaisia, pehmeitä ja veteliä, orjuuteen
kypsiä. Tämä poika taitaakin lähteä sinne maailmalle takasin, mistä
tuleekin, vapaammille oloille, huonommat miehet täällä ruoskan alla
raatakoot. Ja silloin jäävät tytöt suremaan, niin yksi kuin toinenkin.
(Nousee.) Vaan tulkaa veneelle, täällä ei ole enää mitään tekemistä;
mitättömiin menivät retkemme ja aikeemme ja niin menee täällä kaikki!
Tulkaa! (Menee rantaan päin.)
HELENA (Itsekseen). Luulitko, etten päässyt jälillesi. (Siljolle.) Sinä
itket. Minäpä tiedän, mikä sinua surettaa.
SILJO. Tiedätkö, kun en tiedä itsekään.
HELENA. Et sinä Laihasta sure, älä uskottelekaan. Silmäsi ovat
iltakauden Anttia tähystelleet, hänen rinnallaan olet pyörinyt. Vaan
elä pelkää, ei hän täältä pois lähde, vaikka uhkaa.
SILJO. Anttiko, hän laski kai leikkiä vain.
HELENA. Vai leikkiä! Äitisi kuuluu jo lapsena sinut hänelle luvanneen,
sen sinä kyllä tiedät. Nyt se Antti on kotona.
SILJO. On tainnut olla äidin ja Holttisen välillä piloillaan puhetta,
mutta minä vakuutan...
HELENA. Minä vakuutan myöskin, että häntä et sinä koskaan saa,
kuuletko, et koskaan, vaikka minkä koettaisit!
SILJO. Mutta Helena, enhän ole ajatellutkaan...
HELENA. Olet sinä ajatellut ja ajattelet nytkin. Mutta vaikka minä
olen köyhä huutolaistyttö ja sinä talon tytär, niin häntä sinä et saa.
(Nauraa.) Hei, ollaan iloiset nyt, — tule rantaan. (Menee.)
SILJO (Itsekseen). En ymmärrä häntä enkä muitakaan, en itsenikään
ymmärrä. Kaikki sanovat, että oli parasta purkaa... että ei kannata
sitä surra, mutta suru valtaa sittenkin mieleni. Se on siis lopussa, —
enkä saisi itkeäkään.
MARKETTA (Tulee lähemmäs Siljoa). Itke, itke, se on minulle mieleen. Voi
varpusta, sinustako piti tulla meille emäntä. Näytäppäs, minkälainen
surusi on, se on silmässä, vaan onko se sydämmessäkin, — näytä.
On, sydämmessäkin on suru, sitten olet minun väkeäni. Nojaa pääsi
polvelleni, pulmuseni, koska surullinen olet. Jos ilonen olisit, niin
sinua vihaisin, sillä minä vihaan iloa.
SILJO. Miksi, Marketta, vihaatte iloa?
MARKETTA. Siksi, että se on petollinen ystävä. Kun sen parhaallaan
luulet omistavasi ja siihen toivosi asetat, muuttuu se irvistäväksi
pilaksi. Siksi vihaan minä iloa, siksi vain murheellisten parissa
viihdyn, ja siksi vain suruja ennustan ihmisille. Siksi on surujen
seula tämä — jos iloja toivot, silloin karta minua.
SILJO. Loihtikaa siis tässä suruja, Marketta.
(Aurinko laskee punertavana.)
MARKETTA. Että nekö sinun murhettasi viihdyttäisivät? Sen teen, vaan
iloa et siitä saa. (Ottaa seulansa.) Soi seulani, kilise tiukuni,
loihtu tehoo parhaiten kirkonmäellä. Kas, kun punertaa taivaankin ranta.
SILJO. Se on juhannusaaton aurinko, joka laskee.
MARKETTA. Se tietää tulta ja verta. Vaan mitä tiedät sinä seulani,
niin, se on oikein, heilu mustia vakoja myöten, kilise tiukuni murhetta
ja vihaa.
(Heiluttaa seulaansa, jossa pieni tiuku soipi, ja hyräilee:)
Soi murheen musta kello soi, oi soi,
Soi turmiota, tuskaa ennustellen.
Sun vihan, vainon soittajaksi loi
Mun musta henken' itkein, valitellen.
Soi kolkko kärsimysten ääni, soi!
Soi lohdutus ja armo etähälle.
Nyt kostos koitti, sulle voiman toi,
Vaan kärsimysten ajat maalle tälle.
Soi vihan tiuku, vainon kello, soi!
Ja sydämmiä säre, kosto musta.
Et armahtaa, et surkutella voi;
Soi tänne verta, tuskaa, valitusta!
Toinen kuvaelma.
Hovin kapakka kirkonmäellä. Pöydän ääressä istuu muutamia miehiä
tupakoiden ja viinaa juoden, niiden joukossa Koironen, joka on
humalassa, ja Laihanen, sekä Antti ja Juva. Viinakurri kantelee vähän
väliä suurta pulloaan vasemmalla olevasta sivuhuoneesta ja täyttää
pyydettäessä laseja. Ovi ulos on perällä.
KOIRONEN. Hyvä juttu. Niin, sinähän olit siellä mukana, Juva. Eikä siis
kukaan pannut puumerkkiään, vaikka patistettiin? Ei Kyllästinenkään?
JUVA. Kyllästinen kyllä epäili, kynsi korvallistaan moneen kertaan,
eikä sitä tiedä, minkä se olisi tehnyt, ellei sillä olisi ollut akkansa
mukanaan. Vaan akka piteli hiasta ja sanoi: et mene.
KOIRONEN. Se on mainio se akka, erinomainen akka, nimittäin kun se on
toisen miehen akka, omakseni sitä en tahtoisi — ehei, Jumala meitä
varjelkoon! Vaan Kaijan malja, — Viinakurri, pullosi! (Juvalle) No,
entä Hukka itse ja Posse, mitä ne sanoivat?
JUVA. Posse siinä hääri kuin kärppä, selitti ja uhkaili, kantoi
paperinsa jokaisen nenän eteen, tarjosi hanhensulkaa ja huusi:
kirjotatteko vai maantiellekö lähdette? Ja Hukka itse polki jalkaa ja
komensi: Puumerkki taikka patukka, valitkaa!
KOIRONEN. Ja te valitsitte patukan, se oli järkevää. Juuri siksi en
minä sinne lähtenytkään. Siis selkään tuli?
JUVA. Niin, ne huusivat heitukkansa siihen ja letit otettiin seinältä.
KOIRONEN. Ja annettiin miehille yksitellen, se on niiden vanha temppu,
kyllä tiedän. Lyöden lapset rakkahammat, arvelee Hukka.
ANTTI. Ja te otitte selkäänne, — koko miesjoukko? Sitäkö varten sinne
menittekin?
JUVA. Vaan eipä heilahtanut sittenkään hanhensulka.
ANTTI. Vaan patukka heilui — kymmenkunta karhua ottaa siivosti
selkäänsä! On teissä miehuutta! — vielä te sitten muka vastaan
hankaatte, kun kumminkin ruoskan alle käytte. Ei, niistä ei ole vaikea
orjia tehdä, jotka jo ovat orjia.
KOIRONEN. Sinä et ymmärrä tätä, Antti, sinä katsot asiaa tappelun
kannalta. Ei, viisaasti menettelivät talonpojat, aivan niinkuin minä
neuvoin. Terveeksi — tämä käy kaikki hyvin, niinkuin rasvattuna. Ei
tässä härkäpäisyys auta, mitäs valtioviisautta se olisi että lyötäisiin
pää seinään, — siinä sitä sitten oltaisiin.
JUVA. Ja minkäpä olisit sinä Antti tehnyt, jos olisit hovissa ollut?
ANTTI. Lyökööt minua kerran, niin sanon sitten. Enkö minä ole vapaa
mies? Jos minua ken lyöpi, kuka hitto voi minua kieltää lyömästä
takasin, niin että paukkuu. Te luulette, että kumarrettua kaulaa ei
leikata, vaan siinä se on juuri erehdys: — ensin pieksetään ja sitten
leikataan. Hyi hitto teitä, limannuoliaisia, — tules tänne, Juva, että
annan sulle korvatillikan!
JUVA. Totta on, että minunkin vereni kuohahti, ja moni koura siellä jo
oli nyrkissä. Vaan Harsia varotti, että pysytään alallaan, vedotaan
sitten lakiin.
ANTTI. Miesten laki olkoon isku iskusta ja kaksi parhaasta.
KOIRONEN. Ei, poikaseni, ei sillä tavalla Hukkaa kukisteta; vaan
toisella, liukkaammalla. Viinakurri, kallista puteliasi! Lyödään
viisaudella, se tepsii. Siinä hän on pieni minun rinnalla. Hän oli
virkaheitto luutnantti silloin, kun minä istuin tuomarina ja jaoin
oikeutta. Minulle kävi hullusti sitten, meni virka, meni tavara, no,
mitäpäs siitä, ryypätään pojat, hei! — Niin, se oli juuri hän, joka
minulta viran vei, joka minut tähän sorti. Mutta lopputili ei ole siitä
vielä tehty, ei hetikään, — minä hänet vuorostani vielä nujerran,
oli kuinka mahtava tahansa, (ottaa lompakkonsa), täällä on se pieni
kaatovipu, johon mies keikahtaa kuin höyhen. Ei, älkää te hätäilkö,
miehet, tässä lompakossa juuri ovat teidän maat ja Hukan kujeet, kaikki
tässä, ja minä pidän niistä kristillisen jaon. Kukin on saapa osansa ja
ansionsa mukaan, kunhan ei hätäillä eikä päätä seinään isketä. Kaikki
käy kuin rasvatuilla rattailla, kun minä asianne ajan... sumpparei,
sumpparei...
ANTTI. Sinä ajat sumpparei... sen olet näkönenkin. Siihen, joka
suullaan soittaa, ei ole paljo luottamista. (Viinakurrille, joka taas
kaataa Koiroselle.) Eiköhän sen miehen mitta ole täysi jo?
VIINAKURRI. Minulla ei ole muuta mittaa, kun minkäverran kopeekkoja
kullakin on. Sitä myöten kaadan.
KOIRONEN. Ole huoletta, vielä täällä kilisee. (Selvempänä Antille.)
Sinä luulet Antti, etten minä asioitani hoida, vaikka pienen humalan
otan. Täällä ovat paperit, tänään vien ne Viipuriin ja hankin
talonpojille heidän maansa. Tallella ovat paperit, tallessa on
järki, elä sure sitä, Antti. On tässä oltu jo yhdessä jos toisessa
ennenkin. Olen minä juonut herrainkin pöydässä ja hienossa seurassa
ulkomaan viinejä, vaan minä halveksin niitä hienouksia nyt ja ryyppään
talonpoikain tavalla ja ajan nyt talonpoikain asioita ja ajan ne
perille. Terve sen päälle! Sumpparei... Juo sinäkin Laihanen, niinhän
sinä mökötät siinä happamena, kuin paha omatunto, vai mahaako sinulla
puree? Ota rohtoa!
ANTTI. Sillä taitaa purra sydäntä, kun morsian eilen työnsi
vasikannahat kouraan. Siitä syystä se mahtaneekin nyt lohdutusryyppyjä
ottaa.
KOIRONEN. Niin, helkkarissa, ne kihlajaisryypyt! ne taisivat olla
sinulle kovin karvaat. Mutta (laulaa) "surevaiselle sydämmelle on
paloviina paras lääke." Ei, vaan vakavasti puhuen, mitenkä hiidessä
sinun niin hullusti kävi?
ANTTI. Hullusti kävi, kun lähti mies töhrimään nimensä hovin
papereihin. Siitä meni sillä ensiksikin maa ja sitten meni maine ja
lopuksi meni morsian. Olisit ensiksi kuuluuttanut ja sitten kirjoittanut.
LAIHANEN (Viinakurrille). Kallista leiliäsi, mies. (Ilkkuen toisille.)
Vielä tässä kuuluutetaankin, sinä tässä lopuksikin saat näppiäsi
nuolla! Mutta ne sinun elkeesi minä muistan vielä tuonnempanakin.
ANTTI. Mahtanet muistaa, koska yksin elelet emännättömässä talossa,
joka muuten ei olekaan sinun, vaan hovin.
LAIHANEN. Minulla on talo ja hyvä onkin, vaan te tässä pian jäätte
kulkemaan talotonta taivalta. Elkää luulko, että te sillä eilisellä
selkäsaunalla pääsitte. Taitaa tuntua nahassa nyt voiteen tarvis, vaan
toiselta se tuntuu, kun häätämään tullaan.
JUVA. Onpas hovi rengeilleenkin suuta antanut.
KOIRONEN. Mutta ne suuret sanat eivät suuta halkase. Sinä puhut,
Laihanen, sen, minkä sulle on hovista syötetty. Näet, minulla ne
ovat nyt käsissäni nämä maat, enkä minä niitä hoville anna, ei, ne
herrat saavat jäädä lehdellä soittamaan. Ja sinä, Laihanen, jäät hovin
ainoaksi lampuotiksi, kun liittokirjan teit. Soittelet sitten yksin
herrain pilliä, että sumpparei...
ANTTI. Ja silloin sulle orjan merkki poltetaan otsaan, vai korvatko
kolotaan, niinkuin lampailta. Kumman tekevät?
LAIHANEN. Perästä kuuluu, kummin käy. Kyllä se nähdään.
JUVA. Hovin orja olet nyt jo kaikessa tapauksessa. Vielä rohkenet
sitten tulla vapaitten ja tilallisten tyttöjä kosimaan. (Nauravat.)
LAIHANEN (Suuttuu). Sen tytön minä vielä otan, otan vaikka väkisin,
vaikka pakolla, harmissanikin otan. Sen te näette. Enkä riitarahoja
minä maksa, muut ne maksavat. Vielä tässä nähdään, kuka viimeksi
nauraa. Hei, viinaa, Kurri! Ehkä naurattaa minuakin tässä pian.
ANTTI. Ka, naurattanee, kun omia rukkasiasi juot. Morsiamen malja!
KOIRONEN. Niin, tytön malja, vei tuon kumpi hyvänsä. Sumpparei...
HOLTTINEN (Tulee ulkoa viluisena). Vai täällä ne miehet kirkonaikaansa
viettävät, täällä humussa ja rähinässä. Täällä Juva ja Anttikin!
Siihenkö on teistä tämä juhannuspäivä sopiva? Ei ole pappi;
seurakunnassa, ei kirkkoa, vaan kapakka on kirkonmäellä, hovin kapakka,
joka on rakennettu tähän sitä varten, jotta talonpojat täällä joisivat
rahansa ja miehuutensa, — ja tännepähän keräytyvätkin tämän kylän
miehet ja vielä Nurmjärveläisetkin. Täällä soi ääni kovemmin kuin
kirkossa.
ANTTI. Pois lähdemme, Juva, isä on oikeassa.
JUVA. Lähtöä odoteltaessahan tänne vain pistäydyttiinkin.
KOIRONEN (Yhä enemmän humalassa). Lähtöhommissa pistäysin minäkin.
Eikähän se pieni humala miestä kaada.
HOLTTINEN. Sinusta tuo näkyy. Alasin raudan, viina miehen koettelee, ja
sinä olet jo pehmeä.
KOIRONEN. Mi-minäkö pehmeä, minä, joka olen teidän ainoa turva. Ilman
minua te olisitte kuin taivaan linnut... Mutta minä teidät pelastan,
minä ajan Viipuriin ja juttunne ajan...
HOLTTINEN. Sinä ajat nurin, sen jo arvaan. Vaan me lähtekäämme
kotikylään raatamaan ja maitamme hoitamaan, siten vain me itsemme ja
maamme pelastamme. Täällä rähmikööt juopot ja häntyrit, meidän työmaa
on siellä. (Antti, Juva ja Holttinen menevät.)
KOIRONEN. Se sanoi juopot ja häntyrit. Kuule, juopolla se kai tarkotti
minua.
LAIHANEN. Arvattavasti.
KOIRONEN. Mutta häntyriksi... häntyriksi se sanoi sinua. Mutta mitäs me
siitä, hei...
LAIHANEN (Nousee). Anna sanoa, kyllä se kestetään ja muistetaan myös.
(Ikkunassa.) Tuolta tulee hovin herra, livistivätpä liian aikusin
tiehensä, olisi minua huvittanut kuulla, kun hän heille olisi pari
sanaa sanonut.
KOIRONEN. Kuka tulee, Hu-hu-hukkako? Saakeli, — ploiskis! se olisi
vähän liian mieleistä hänelle, jos hän minut täällä tapaisi. (Toisille
miehille.) Kuulkaa, me pistäydymme Viinakurrin luo lautapeliä
lyömään... Sumpparei, sumpparei... (Menee vasemmalle kahden muun miehen
kanssa.)
LAIHANEN. Hänen kätyrikseen ja orjakseen sanoivat minua, — kolotaanko
korvat, kysyivät. No, oli menneeksi, kunniani multa veivät, morsiameni
veivät, oli menneeksi hänen kätyrikseen.
HUKKA (Tulee ulkoa). Kas, onko kapakka tyhjä keskellä juhlapäivää, mitä
siivoa se on?
LAIHANEN. Juuri läksi täältä joukko Nurmjärveläisiä.
HUKKA. Ähäs! vai jo ne visapäät äyrämöisetkin tänne osaavat. Hyvä,
sitten ne kyllä vähitellen notkistuvat ja taipuvat nekin. — Tiedätkö,
Laihanen, mitä varten olen tämän kapakan perustanut tänne kirkonmäelle,
teiden risteykseen?
LAIHANEN. Taitaa se tuottaa sievät rahat.
HUKKA. Tuottaa se, kun olen kieltänyt lahjoitustalonpoikia itsiään
viinaa polttamasta. Vaan paljo suurempi asia on se, että juuri tämä
kapakka pitää kansan täällä kurissa ja nöyränä, — siksi pistäydyn
silloin tällöin tätä taloani tarkastamassa, ja mieleni menee aina
hyväksi. Kun talonpojat ovat varoissaan, ovat he jäykkäniskaiset ja
vastahankaiset, vaan kun he tässä kapakassa ovat juoneet viimeiset
kopeekkansa ja tuppivyönsä ja hinkalonsa tyhjiksi, silloin ovat he
lakeat kuin lampaat ja taipuisat kuin taikina. Nyt onkin siten suurin
osa pitäjää jo valloissani, nuo Nurmjärven ja Kahkalan metsäiset
äyrämöiset ne vain omillaan elävät ja minua vastaan hankaavat...
Niinkuin tässä liittokirja-asiassa... eilen viimeksi, ei auta enää
patukkakaan. Vaan hyvät on merkit, jos hekin jo tänne osaavat.
LAIHANEN. Tässä olivat nuoremmat miehet, vaan ankarana se Holttisen
ukko komensi heidät täältä pois.
HUKKA. Ne nujuuttavat vastaan, visapäät moukat! Mitä ne eilen puhuivat
vielä aikeestaan valittaa?
LAIHANEN. Siitähän niillä on suuret tuumat tekeillä. Kehuivat äskenkin,
että minä jään hovin ainoaksi lampuodiksi, muut riitelevät itsensä
itsenäisiksi.
HUKKA. Itsenäisiksi, — kuulitko lähemmin, mitä ne oikeastaan aikovat
tehdä, minkälaiset heidän tuumansa ovat?
LAIHANEN. Maansa he aikovat hakea hovin alta pois ruunun alle, paperit
kuuluvat olevan heillä jo menossa Viipuriin.
HUKKA (Hätääntyen). Viipuriin — mitä sanot! Vai sinne suoraan, minun
ohi! Mistä niillä ne tuumat on?
LAIHANEN. Koironen niitä kai on neuvonut, hän niiden asiamiehenä
ainakin on. Ja varmasti hän kehuu jutun voittavansa, hänellä kuuluu
olevan paperit, jotka pitävät. Tänään hän aikoo matkustaa niiden kanssa
Viipuriin.
HUKKA. Tänään, — hän tietää määräajat, se vanha käräjäpukari! Ja
asetuksen hän myös osaa tulkita, — huh, huh! sepä olisi muksaus!
LAIHANEN. Voisivatko ne sitten todellakin saada tilansa omikseen?
HUKKA. Kuka siitä menee takuuseen, — se riippuu siitä, minkälaisia
vanhoja maakirjoja niillä voi olla, Koironen ne kyllä on hakenut. En
sitä kumminkaan usko, se olisi vasten asetuksen henkeä ja tarkotusta.
Mutta sittenkin, jos he kerran valituksen tekisivät, niin se jo
semmoisenaan viivyttäisi meidän asiaa, sotkisi sen, saataisiin täällä
vuosikausia odottaa päätöstä ja hitto tiesi miten lopuksi kävisi. Ei...
LAIHANEN. Hovilta taitaisi mennä tuloja hukkaan?
HUKKA. Sekään tässä vielä ei olisi pahinta. Mutta tämän Veikkolan
hovin asiat ovat sekavammat kuin muitten lahjoitusmaitten senvuoksi,
että sen omistaa lapsi, joka ei itse kykene puoliaan pitämään. Meidän
on nyt velvollisuus säilyttää hänelle hänen tilansa. Jos asia joutuu
riidanalaiseksi, voi nousta kysymys koko omistusoikeudesta ja kuka
tänne sitten lopuksi jää isännäksi: talonpojatko vaiko...? Ei, siitä
tulisi sotkua ja harmia. Nyt on meidän taottava, kun asetus on veres!
Meidän täytyy saada talonpojat täällä alistumaan vaikka millä ilveellä.
LAIHANEN. Vaan ei se Koironen luovu jutustaan.
HUKKA. Koironen, — hän ei siis vielä ole lähtenyt Viipuriin?
LAIHANEN. Vielä se äsken oli juuri täällä kapakassa.
HUKKA. Hän ei saa lähteäkään Viipuriin, ei, siitä ei saa tulla mitään.
— Vai niin, hän oli täällä?
LAIHANEN. Täällä rähmi hyvässä höyryssä.
HUKKA. Se toki on onni. Minä aavistin jotakin sellaista olevan
tekeillä, siksi liikkeelle lähdinkin. Vaan tämä kapakka se sentään
monta kertaa helpottaa minun vaikeaa virkaani. Hän on täällä, hyvä,
meidän on pidettävä huoli, ett'ei hän tänään lähdekään täältä
mihinkään. (Miettii.) Tiedätkö, Laihanen, että minä tänään kirjoitin
sinusta kuvernööriin?
LAIHANEN. Minusta?
HUKKA. Elä säikähdä, hyväksi se sulle on. Kerroin maaherralle, että
sinä täällä olet ensimmäinen ja ainoa, joka olet pannut liittokirjaan
nimesi ja siten ajoissa totellut lakia ja muille hyvää esimerkkiä
näyttänyt, jota ei edes pappi ole tehnyt. Ehdotin senvuoksi, että
sinua siitä julkisesti mainittaisiin — esimerkin vuoksi näet, jotta
toiset huomaisivat, että se on maaherrankin tahto, — ja että sinulle
siitä annettaisiin kunniaraha. Toivon, että sellainen näkyvä osotus
uppiniskaisimpiinkin vaikuttaa.
LAIHANEN. Tekisiköhän sen, — jos eivät yhä äityisi minua vastaan, ne jo
nyt minua vihaavat. Ja heillä ne on perityt maat, minulla...
HUKKA. Kaikki ovat lahjoitusmaita. Eläkä sinä omasta puolestasi pelkää,
sinä olet hovin turvissa ja minä olen täällä mahtava. Näet, minulle on
hallitus antanut täyden menettelyvapauden pannakseni täytäntöön uuden
lain määräykset. Ja sen me teemme, elä epäile voitosta ollenkaan, me
masennamme nuo lakia vastaan niskottelevat äyrämöiset. Ja sitten, kyllä
talttuu heidän vihansa sinuakin kohtaan.
LAIHANEN. Se siis Koironen turhia uhkaili.
HUKKA. Joutavia, — mutta tahtosinpa kumminkin nähdä ne hänen paperinsa,
ne voivat sekottaa asian. Meidän on tässä keksittävä joku keino.
LAIHANEN. Ei se Koironen meille papereitaan näytä, se on liian liukas.
HUKKA. Mutta juoppo. Se oli hyvällä virkauralla aikoinaan, vaan joi
itsensä kumoon. Ja monet jutut hän on senkinjälkeen juonut. Meidän
on koetettava, minkäverran hän tällä kertaa kestää. Olethan sinäkin
Laihanen suulas mies, koeta selittää hänelle, että hän pääsee
vähemmällä, jos jättää hakemuksensa minulle, ruununvoudille, jolle ne
ovat oikeastaan jätettävätkin, — säästää matkan, säästää aikaa.
LAIHANEN. Auttaisivatkohan minun puheeni, hän on vielä humalassakin.
HUKKA. Juuri siksi, sitä helpompi. Ja olethan sinä liukas mies sinäkin,
— jutellessa voisit tarjota hänelle ryyppyjä ja vaikka setelirahankin,
— tuossa, ota taskuusi siltä varalta...
LAIHANEN (Raha kourassa). Ettäkö... miten?
HUKKA. Katsos, minä tunnen Koirosen jo kymmeniä vuosia sitten. Hän
oli hieno herra, vaan joi itsensä rentuksi, kuten kerroin. Hänen
vaelluksensa varrella on sittemmin tapahtunut yhtä ja toista, hyvinkin
kirjavaa; hän ei ole tottumaton siihen, että hänelle näinikään
kahdenkesken pistetään pieni lahja kouraan, josta hän sitten jotakin
tekee tai on tekemättä. Arvelen, että hän nytkin voisi huomata oman
etunsa, — samahan se hänelle on — sinä ymmärrät.
LAIHANEN. Ky-kyllä...
HUKKA. Hyvä, — mutta nyt on toimittava nopeasti. Ryyppyjä elä säästä.
Koeta saada häneltä nuo joutavat valitukset pois, tuodaksesi ne
minulle. Täällä on taas lautamiehen paikkakin auki ja olen usein
ajatellut, että sinä, järkevä, pulska, kirjoitustaitoinen mies olet
kuin luotu lautamieheksi, — ne toiset ovat sellaisia vetelyksiä. Niin,
heittäydy nyt Koirosen ystäväksi.
LAIHANEN. Hän on varovainen mies. Ja hän voisi häväistäkin minut.
HUKKA. Humalassa ei ole kukaan varovainen. Ja tietysti tulee sinun
puhua hänelle ilman vieraitamiehiä — itsesi ja hänenkin vuoksi. Siitä
on siis sovittu, vai miten? Aika rientää.
LAIHANEN. Niin... sovittu... Vaan miten se on niiden paperien laita,
talonpojilla ovat niissä maat kysymyksessä.
HUKKA. Jotka ovat Veikkolan hovin maita, tiedäthän sinä sen. Onhan
asetus selvä, onhan sinun maasikin samanlainen lahjoitusmaa. Tässä on
vain kysymys siitä, pitääkö vielä rettelöidä vai päästäänkö heti noita
kovakorvaisia taltuttamaan — pieni muotoasia vain. — Hyvästi siis, tule
sitten heti hoviin.
LAIHANEN (Verkalleen). Hyvästi.
HUKKA (Menossa. Palaa). Mutta asia on tietysti meidän keskeinen, elä
hiisku siitä kellekään, elä henkesi kaupalla.
LAIHANEN. Eihän siitä saisi julkista tulla.
HUKKA. Ei millään ehdolla, niin, tietysti sinä sen käsität. Hyvästi.
(Menee.)
LAIHANEN (Yksin. Katsoo rahoja, miettii). Tietysti sen käsitän: tässä
on tukku ruplia, Koirosen taskussa ovat paperit, — minä käsitän. Mutta
tämä ei ole rehellistä peliä, konnan työhön hän minua viettelee...
"Tahtoo nähdä ne paperit"... sille tielle ne jäisivät ja talonpojilta
menisi viimeinen toivo saada maansa... Jos pistäsin rahat taskuuni
ja lähtisin kävelemään... Menisi maat, vaan eihän se olisi sen
pahempi juttu kuin oma kohtaloni. Ja miksi heitä oikeastaan säälisin?
Minkäverran he ovat minua säälineet? Huutolaisena ovat potkineet pitkin
pitäjää pienuudestani asti. Ja nyt, kun vihdoin vähän varmistumaan
pääsin, nyt multa kunniani vievät ja morsiameni.. Siljo olisi lähtenyt
minulle eikä Kyllästinen olisi peräytynyt, vaan toiset usuttivat...
Mutta... miten? Menisikö maa Kyllästiseltäkin, Siljokinko joutuisi
mierolle ja minun vuokseni, ostetun miehen, hovin kätyrin...! Mutta
siksi ne jo minua haukkuvat, miksi en sitä olisi... Menkööt maat,
siitäpä heillä ehkä sisu pehmenee... vielä tulee Kyllästinenkin ehkä
tytärtään tarjoamaankin lautamiehelle. (Ovella.) Kuuleppas Viinakurri.
VIINAKURRI (Katsoo arasti ovelta). Joko se meni. Hu—, herra, hovin
herra?
LAIHANEN. Sehän pistäysi vain.
VIINAKURRI. Mikähän sillä taas oli mielessä? Se ei koskaan hyviksi
ilmoiksi liiku.
LAIHANEN. Et tuonut mulle viinaa, vaikka pyysin äsken. Tuo koko pullo
ja parastasi. (Viinakurri menossa.) Ja käske Koironen tänne, en viitsi
yksin juoda. (Viinakurri menee.) Saahan tuota puhutella, koska tuli
luvatuksi, eihän se niin hullu ole, että papereistaan heltiäisi.
(Viinakurri tuo viinaa; Koironen saapuu.)
KOIRONEN. No voi kanan villat kun toista ruplaa nylkivät lautapelillä
ja sitten jalkoihinsa lappelivat. Joka kerran korjasivat puljan.
LAIHANEN. Vaan jos ne sulle vääryyttä tekivät, sinua petkuttivat?
KOIRONEN. Olisiko mulla silmät katsoneet niin kieroon...? (Laskee
rahojaan.) Näet, ei ole enää kuin kymmenen... viisikolmatta kopeekkaa,
illalla oli kolme ruplaa.
LAIHANEN. No, elä ole milläsikään, saat tuosta ryypyn.
KOIRONEN. En minä ryyppyjen vuoksi pahoile. (Katsoo epäillen.) Vaan
sama se. Sinä olet Laihanen, kyllä tunnen, vaan sama se, ryyppy kuin
ryyppy... (Juo.) Mutta nylkivät kehnot multa matkarahani, jalan täytyy
nyt tästä Viipuriin lähteä.
LAIHANEN. On siinä taivalta tarpoa.
KOIRONEN. On, vaan täytyy, asiat vaativat. Olisin hyvin päässyt ajamaan.
LAIHANEN. Ota talonpojilta lisää, heidänhän se on asia.
KOIRONEN. Ei, talonpoikain puheille en mene enää, en. Minun pitäisi
olla jo taipaleella... he luulevat minun olevan, vaan kihahti päähäni
tuossa äsken, se on vielä se öinen humala. No, ei auta. (Katsoo
kukkaroaan.) Karttamerkit täällä on, eväittä on kepeämpi astua, ei nyt
muuta kuin jalat alle ja marssi!
LAIHANEN. No ota toki matkaryyppy. Ja mitä se oikeastaan hyödyttää se
sinun Viipuriin lähtösi, voithan toimittaa asiasi täälläkin.
KOIRONEN. Ettäkö supliikkini Hukalle jättäisin, ei, siitä ei tullut
mitään. Silloin olisi sama, jos viskaisin lompakkoni tuonne uuniin,
vaan nyt se sisältää monen kylän maat.
LAIHANEN. Kun niin lie iso erotus, niin kävele sitten.
KOIRONEN. Niin teenkin. Kyllä minä sinut, Laihanen, tunnen, ei
sitä niinkään miestä petetä. (Haukottelee.) Mutta niin raukasee
ilkeimmilleen, tuli juopotelluksi koko yö. No, kippis, ehkäpä sitä
taipaleella vielä jonkun kärryyn pääsee.
LAIHANEN. Pääsisit minun kärryyni, minulla on illalla lähtö Viipuriin.
KOIRONEN. Mutta sinäpä mies olet, tuohon käteen...!
LAIHANEN. Vaan et taida mahtua vankkureille, kuormaa on paljo.
KOIRONEN. Ota pois, minkä minä painan, näin nätti mies, ota, ei nyt
tunnu tulevan kävelystä mitään.
LAIHANEN. Ei sovi kuormalle, mulla on saviastioita, kaupan vietäviksi,
ei sovi. Mutta ehkä voisin siellä perillä sinun asiasi toimittaa, jos
ne eivät ole kovin vaikeat.
KOIRONEN. On ne vaikeat... Sinäkö, Laihanen... ei, ei menty siihen
satimeen. Tiedätkö, mitä tuossa lompakossa on, — siinä on Holttisen ja
Harsian ja Juvan ja monen muun maat... Kyllä käsitän, ne pistelivät
sinua äsken, nuo pojat, kysyivät, milloin korvasi kolotaan... ehei,
sinä viskaisit järveen heidän paperit ja maat... näetkös, maat...
LAIHANEN. Enpä tungettele asiamieheksesi, vie itse.
KOIRONEN. Niin vienkin. (Nousee.) Nyt sitä lähdetään, missä lakkini,
Viinakurri, lakkini, nyt lähdetään, että sumpparei... (Nojaa seinään.)
Kehnosti tein, kun nyt juomaan ratkesin... olisin juonut muulloin,
nyt vain en. (Puoleksi itkien.) Minä olen heittiö, renttu... olin
aikonut ihmistyä taas ja ruveta mieheksi, mulla on niin suuri asia,
suuri tehtävä, oma ja talonpoikain asia. Nyt sen menetän, menetän
kunnian ja maat... (Terästyy.) E-ei. (Lähtee taas) Tästä täytyy päästä
taipaleelle. (Horjuu, kaatuu istumaan penkille.) Ei nyt kule jalat...
Kuule Laihanen, lähdetkö sinä todella Viipuriin, vai leikkiäkö puhut?
LAIHANEN. Ensi yönä sinne ajan, johan sen sanoin. Siellä siis tavataan
terve!
KOIRONEN. Siellä... Kuule, ota vankkureillesi, maksan minä sitten...
Ei, sinulle niitä en sittenkään usko, en luota sinuun, lähden itse.