KYLLÄSTINEN (Antille). Tapasitko hovissa itse pääherran?
ANTTI. En, mutta pikkuherroja useampia. Ja itse Posse tuli minua
maslakkana puhuttelemaan. "Sinä kun asioita ymmärrät, kun kirjamieskin
olet, sanoi, neuvo sinä noita tuhmia talonpoikia, että tulevat
puumerkin panoon. Häviökseen niskottelevat, sanoi, eivät ymmärrä
asetusta."
HARSIA. Paras ymmärtäjä hänkin! Entä sinä, mitä vastasit?
ANTTI. Minä selitin, että talonpojat kainostelevat sitä puumerkin
panoa, vasta aikovat suostua liittokirjaan, kun oikein nimensä osaavat
kirjoittaa.
JUVA. No aikoiko ruveta sitä odottamaan?
ANTTI. Uhkaamaan vain kävi, hovilla kuuluu nyt olevan julmat tuumat.
Aikovat aseisiin ryhtyä, jos eivät muuten nimiä saa. (Synkemmin.) Ja
sen käsityksen sain minäkin, kun siellä pitempään puhuttiin, ettei
tässä lopuksikaan auta muu kuin tupen rapina.
HARSIA. Siihen taitaa toki vielä kulua kappale aikaa, onhan se maassa
laki ja Koironen se sen ymmärtää.
ANTTI (Reippaammin). No niin, mitäs niistä, nyt on vain käytävä työhön.
Miehet katolle, harjan nostantaan, naiset apumiehiksi, kaikki touhuun
nyt!
(Menee kirkkoon. Miehet perässä.)
JUVA. Ja muut surut vastaseksi, se on oikein!
(Kirkkoon.)
HARSIA (Kyllästiselle, joka viipyy). Entä sinä? Etkö uskalla?
KYLLÄSTINEN. Uskalla... en tuota tiedä. Minussa on sellainen
epätietoisuuden tuska. Tuleeko siitä Koirosen vetoomisesta lakiin
mitään hyvää, saammeko maamme ruununmaiksi, tietääkö tässä ruveta
siihen luottaen elämään?
HARSIA. Ka, mikä siinä auttaa, elettävähän sitä on, ja kuuluuhan
Koirosella olevan selvät paperit ja todistukset, maanantaina sen on
jätettävä ne kuvernööriin; sitten ei auta meidän muuta kuin odottaa ja
kestää.
KYLLÄSTINEN. Kun sen tietäisi! Koironen on kyllä taitava käräjämies,
mutta juoppo, ja herras-sekalia! Kulunkimaksuja se on saanut, mutta
mitään näkyvää ei ole syntynyt.
HARSIA. No eihän nyt vielä ole aikakaan, juoppo hän on, vaan hän on
täällä sittenkin ainoa, joka ne lakimetkut ymmärtää, ja puuhassahan
se on ollut. — Sinä miksi noin tuskittelet, mikäpä se sinulla on sen
suurempi uhka kuin meillä muillakaan?
KYLLÄSTINEN. Minulla ovat asiat nyt sellaiset, että nyt se pitäisi
tietää, minkä tekee, juuri nyt. Tuolla kapakassa vain rähmää se
asiamies, näet, sieltä tulee nytkin. (Koironen ja Laihanen tulevat.)
HARSIA. Niinpä näkyy, Laihasen kanssa. Otetaanpa häneltä tarkka selko
asioista.
KYLLÄSTINEN. Laihanenkin, voi hitto kun nyt tietäisi! (Hätääntyy,
huutaa kirkkoon.) Kaija hoi, nyt se jo tulee, tuleppas tänne.
KAIJA (Tulee). Kuka tulee — vai Laihanen. Jopahan minun apua tarvitsit.
KOIRONEN. Mikäs mökä täältä kuuluu —, miestä on kuin Viron sutta. Ahaa,
kirkkoon kattoa pannaan, kyllä ymmärrän; varokaa vain, että ette sitä
taas purkamaan saa ruveta, — silloin ei työ lopu.
HARSIA. Eihän toki valmista pureta. Tulkaa työhön tekin — vai eikö se
Laihanen uskalla, kun on hovin väkeä?
LAIHANEN. Omia olen miehiäni, vaan olen nyt toisilla asioilla.
Kuuleppas Kyllästinen...
KOIRONEN. Niin, tässä taidetaan nyt saada kuuliaisryypyt. Vai mitä
sanoo appi ja anoppi?
KAIJA. Niistä ryypyistä ei mitään tule, hakekaa muualta ryypättäväänne.
KOIRONEN. Ka, en minä kosiomies ole, en muori kulta, kuokkijaksi
ajattelin vain tulla. Vaan kun ei niin ei, — tule pois Laihanen.
LAIHANEN (Kyllästiselle). Lähdetäänkö nyt pappilaan?
KYLLÄSTINEN. Jos mietittäisiin vielä sitä asiaa.
LAIHANEN. Mitä mietittäisiin, täksi illaksihan se oli sovittu ja johan
te olette täällä kirkolla sitä varten.
ANTTI (Tulee kirkosta Juvan kanssa). Tuleppas Siljo avuksi tuota hirttä
olalleni nostamaan.
SILJO (Juoksee kirkosta). Niin tuotako? (Huomaa Laihasen, pysähtyy.)
Laihanen!
LAIHANEN. Iltaa Siljo! No, nyt on meidän lähdettävä, tule.
ANTTI (Työstään). Siljo ei jouda nyt sinne. Ja kuka se meidän tyttöjä
tulee työstä viettelemään.
LAIHANEN. Se ei ole teidän tyttöjä. Tule Siljo, ilta käy myöhäksi.
ANTTI. Hä, mahtailetko siinä. Tartu hirteen, Siljo, me on ennenkin
yksiä taakkoja kannettu. (Siljo seisoo epävarmana, katsoo äitiinsä.)
LAIHANEN. Mitäs tämä on? Kyllästinen, miksi viivyt? Kaikkihan on
reilassa, pappilassa vain käytävä.
KAIJA. Se on sitä, että minä en ole suostunut enkä suostu. Minä en
lähde pappilaan, eikä Siljo myöskään.
KYLLÄSTINEN. Niin, kun tuo Kaijakin vastaan hankaa. Jos mietittäisiin
vielä vähän, eihän sillä niin kiirettä ole.
KOIRONEN. Tuossa on siis morsian ja tuossa sulhanen.
LAIHANEN. Teettekö te pilkkaa minusta? Mietitty on jo kylliksi. Siljo,
kuule, kävellään me edeltä pois tästä joukosta.
ANTTI (Kyllästiselle). Tuolleko olet aikonut tyttäresi antaa, miehelle,
joka on pannut nimensä hovin papereihin. Oletko hovin miehiä sinäkin?
HARSIA. Onko teillä todellakin naimishommat tekeillä Laihasen kanssa?
KAIJA. Olenhan jo sanonut, ettei siitä mitään tule. Siljo ei lähde
mihinkään.
LAIHANEN. Sepä nähdään.' Vaan minä huomaan, että nämä ovat tuon
maailmankiertäjän vehkeitä (viittaa Anttiin), vaan niistä teen minä
lopun. Suotta en anna itseäni härnätä, en ole niitä miehiä.
KYLLÄSTINEN. No elähän nyt kiivastu, maltahan vielä, harkitaan.
KOIRONEN (Laihaselle). Kuule, eihän sinun kuuliaisistasi näy
tulevankaan mitään, petkutithan minua kihlajaisryypyistä puhuessasi.
LAIHANEN. Kihloista oli jo sovittu. Minä vedän asian käräjiin.
KOIRONEN. Ei tässä taida käräjät auttaa, kun ei kuulutuskirjaa ole.
ANTTI. Siljo, tule pois hirttä nostamaan, ei sinua kumminkaan tuolle
viedä. (Siljo ei liikahda).
ANTTI ja JUVA (vievät nauraen hirren). Tuo mies saa käydä muualta
kosimassa.
LAIHANEN. Elä ilku, se voi omaan nilkkaasi kolahtaa. — Vai näin
minua täällä kohdellaan, rikotaan puheet, häpäistään — vai niin!
Sen minä pistän hampaankoloon! Te nauratte, te olette Kyllästisen
usuttaneet minua vastaan, — naurakaa sitten, kun mailtanne lähdette!
(Kyllästiselle ja Kaijalle.) Hä, todellako aijotte purkaa naimiskaupat?
KYLLÄSTINEN. Niin, suo siellä, vetelä täällä...
KAIJA. Todella me aijomme ne purkaa, — vielähän kysyt, kun tässä uhata
kehtaat. Kyllästilän mainetta ei pilata.
LAIHANEN. Vaan kihlarahat jo otitte, ne olen maksanut.
KYLLÄSTINEN. Tulihan ne otetuksi, vaan eihän se vielä niin varmaa ollut.
KAIJA (Tempaa kukkaron miehensä povelta). Tuossa rahasi, nyt ollaan
kuitit. (Naurua.)
LAIHANEN (Menossa). Tämä maksaa teille vielä enemmänkin.
KOIRONEN. Elä napise, tyydy kohtaloosi. (Saattaa Laihasta.) Et ottanut
minua puhemieheksi, hullusti kävi nyt. (Laihanen pois.)
KYLLÄSTINEN. Hullusti kävi nyt. Se suuttui ja sydäntyi.
HARSIA. Anna suuttua, minkäpä hän sinulle tekee, kissoillaanko sinua
potkittaa!
KYLLÄSTINEN. Elä sano, kun kissa karhuksi rupee, niin silloin katso
karjaasi. Hän on tuittuinen mies.
HARSIA. Mitäs hänen kanssaan kauppoihin kävitkään.
KAIJA. Sitähän minä aina sanoin. Vaan nyt toki ollaan irti siitä
miehestä. (Kirkkoherra astuu esiin takalistolta, kirje kädessään.) No,
meillä ei tullutkaan lähtöä pappilaan, kirkkoherra.
KIRKKOHERRA. Vai niin kävi, Siljo saa odottaa vielä. Eikä teillä muuten
enää pappilaan minulle olekaan asiaa.
KOIRONEN. Kuinka niin?
HARSIA. Te näytätte surulliselta, kirkkoherra. Ja meillä on mieli
iloinen, kun vihdoinkin kirkkoon katto saadaan, — sen alla pian teidän
äänenne kaikuu.
KIRKKOHERRA. Ei minun ääneni, Harsia, ei minun ääneni. Minä en ole enää
teidän pappinne.
KAIJA. Ettekö enää ole pappimme. Miksette?
HARSIA. Onko tuossa kirjeessä jotakin sellaista?
KOIRONEN. Mistä on tuo kirje?
KIRKKOHERRA. Tuomiokapitulista. Se riistää viran minulta. Mutta, mikä
pahempi, se riistää myöskin meidän toiveemme kirkon valmistumisesta.
KOIRONEN. Millä perustuksella tapahtuu tämä kaikki? Kuinka se on
mahdollista?
KIRKKOHERRA. Niin on nyt vain asia ratkaistu, vahvistettuja
piirustuksia on tarkoin noudatettava, sanotaan tässä.
KYLLÄSTINEN. Taitavat joutaa nyt miehet kaikkikin alas katolta.
HOLTTINEN. Eivät jouda. Vesikaton me siihen sittenkin panemme.
HARSIA. Kovin surkeaapa tämä on. Vaan voihan kirkkoherra vielä selittää
piispalle, että kehä jo on valmis...
KIRKKOHERRA. Ei hyvä ystävä, minä en voi enää selittää mitään.
Kuudettakymmentä vuotta olen ollut tämän seurakunnan paimenena. Vaan
nyt on tullut tietyksi, — niin sanotaan tässä kirjeessä, että olen
yllyttänyt kansaa uppiniskaisuuteen tässä kirkon asiassa ja muissakin.
Valituksia on tehty. Ja siksi käsketään minun nyt pysyä erilläni
virastani, kunnes asiani tutkitaan. Ei, pappinanne en enää saa koskaan
olla, siksi olen jo liian vanha.
KOIRONEN. Nämä ovat hovin väen vehkeitä nämäkin. Hukka on tehnyt
valituksen ja kuvernööri häntä kannattaa tässä niinkuin kaikessa.
HARSIA. Mutta jos me emme teitä heitä?
KIRKKOHERRA. Ei, elkäärnme niskotelko, alistukaamme. Vaikeaa se on
minullekin, olisin tahtonut seurakuntaani vielä palvella, varsinkin
nyt, jolloin näen koettelemuksen ajan sille koittavan. Mutta vähät
minusta. Tämän huoneen kohtalo kirvelee sydäntäni. Sen kohtalo on
minusta jo kauvan ollut kuin yhtä talonpoikain, meidän kaikkien,
kohtalon kanssa.
HARSIA. Ja nyt tuomitaan kirkko revittäväksi?
KYLLÄSTINEN. Mutta eihän tuo tuomio toki meitä koske?
KIRKKOHERRA. Ehkä ei koske, minusta vain niin tuntuu. Kun joka päivä
olen kävellyt tänne kehälle yksin miettimään, on mielessäni ollut se
uhka, jonka olen tiennyt tämän seudun kansalla olevan odotettavissa. Ja
minä olen hartaasti rukoillut, että Jumala meitä hyvin auttaisi noiden
vaikeiden aikojen ohi. Olen rukoillut, että hän antaisi tämän temppelin
kohota alennuksestaan merkiksi siitä, että hän meitä auttaa tahtoo.
Luotin niin varmasti tuon hartaan toivoni toteutumiseen, luotin siihen,
että kirkko saadaan rakentaa... Rukoukseni on ollut turha. Mutta minä
alistun nöyryydellä.
KOIRONEN. Se oli kova tuomio. Mutta ehkä ei tässä sentään vielä kaikki
keinot ole ummessa. Nähkääs, laki on hyvin konstikas kapine, siinä on
niin monta mutkaa ja neuvoa, vielä se tässäkin sopukka löytyy. Vielä ei
ole syytä toivottomuuteen.
KIRKKOHERRA. Koettakaa mitä voitte, minä en voi enää mitään. Hyvästi
nyt hyvät ystävät, minä lähden riisumaan pois papillisen pukuni.
Hyvästi Siljo; kun sinut vihitään, on jo toinen vihkimässä. Hyvästi
Harsia, sinä tarmon mies, ja sinä Holttinen, Vanha tervaskanto, te
koettakaa kestää, mitä vain tulleekin, minä pääsen nyt rauhaan. (Menee.)
KYLLÄSTINEN (Hetken äänettömyyden perästä). Hullusti käypi nyt kaikki.
Menee pappi, menee kirkko, kohta taitavat mennä maatkin, kuten
kirkkoherra ennusti.
HARSIA (Koiroselle). Mitä on tässä nyt tehtävä?
KOIRONEN. Valitus tietysti, vedottava on korkeampaan paikkaan, on
niitä vielä piispojakin korkeampia. Tässä on tosin alkujaan virhe
tapahtunut, ei ole noudatettu vahvistettuja piirustuksia. Ja sitten
on asiaa tyhmästi ajettu, seurakunta ei antanut asiaa ajoissa minun
ajettavakseni. Mutta kyllä tässä sittenkin vielä keinot keksitään, —
eihän valmista salvosta auta hyljätä.
HARSIA. Ei mitenkään. Pitää tehdä valitus vielä.
KYLLÄSTINEN. Ja onko siitä sitten hyötyä? Kirkkoherra oli toivoton.
Vieläkö ne rakentaa nuo miehet?
KOIRONEN. Antaa heidän rakentaa. Kirkkoherra katsoi asiaa kovin
juhlalliselta kannalta, — ei tässä taikausko auta. Mutta minä jo
sanoin, vielä on rakoja laissa. Jos tahdotte, niin otan minä tämänkin
asian ajettavakseni.
HARSIA. Ota, ota, hyvä mies. Ja kyllä me koetamme maksaa.
KYLLÄSTINEN. Ja mikä niistä kaikista valituksista sitten syntyy? Kovin
tuntuu kolkolta. Viedään maatkin lopuksi.
HARSIA (Koiroselle). Niin, miten nyt maittemme käypi? Hoviin
ahdistetaan kontrahin tekoon, täällä tulee kireät ajat. Millä kannalla
sinun juttusi on?
KOIRONEN. Hyvällä, yhdellä sanalla hyvällä. Se on vaikea juttu ja
suuri juttu; monta juttua olen aikoinani ajanut, vaan en yhtään näin
suurta enkä mutkikasta, tässä täytyy jututa asetusta vastaan, jossa
ei näytä olevan enää yhtään läpipääsyreikää. Mutta juuri siksi minä
sen jutun ajankin ja ajan perille, — olkaa huoletta! Tässä ei ole nyt
kysymyksessä ainoastaan teidän maat, vaan minunkin nimeni ja maineeni,
siksi minä siitä teen semmoisen asian, että Hukka sappeensa halkeaa.
KYLLÄSTINEN. On sinussa ainakin kehujaa, vaan miten kävi Simppasen
maan, — menetit jutun, ajoit miehen mierolle. Ehkä käy samaten meille.
HARSIA. Niin, ethän vain hutiloi. Suuret asiat ovat meillä tässä
kysymyksessä, mutta laki täytyy olla puolellamme. Maathan ovat meidän,
eihän ruunu ole voinut lahjoittaa pois mitään sellaista, jota sillä ei
ole ollut. Verot se on lahjoittanut; ja ne me hoviin maksamme. Se asia
selviää kyllä lain edessä, kunhan sinä sen huolella ajat.
KOIRONEN. Minä sen teen. Pahimmat vaikeudet olen jo voittanut (lyö
povelleen), täällä ovat ne paperit, jotka pystyvät. Ei tosin asia
toisekseen ole niinkään yksinkertainen kuin Harsia selitti, se on paljo
mutkikkaampi. Lain mukaan ovat todellakin teidän maat lahjoitetut
pois, — te ette olleet valvomassa oikeuksianne silloin, kun sitä
lakia tehtiin. Mutta, kuten sanoin, (lyö rintaansa) täällä ovat
paperit, jotka tepsivät. Sen se laki toki on sallinut, että talonpojat
saavat näyttää toteen vanhan omistusoikeutensa, ja sen olemme me
näyttäneet toteen. Lujissa on ollut minun hankkia kaikki teidän vanhat
perintökirjanne ja muut parinsadan vuoden vanhat maakirjanne Ruotsin
vallan ajoilta talteen, mutta minä olen ne hankkinut. (Ottaa esille
lompakkonsa.) Ne ovat täällä ja ne kestävät.
KYLLÄSTINEN. Vaan etpä ole niitä vielä perille toimittanut. Huomenna on
Juhannus...
KOIRONEN. Huomenna ne viedäänkin Viipuriin.
KYLLÄSTINEN. Eikö niitä tänne voi jättää?
KOIRONEN. Tänne, kenelle? Hukalleko? Ei, niin tyhmiä me ei olla. Sitten
ne eivät nämä paperit olisi kopeekan arvoiset, — ei, ne ovat liian
kalliit joutuakseen huonoille jälille, liian suurella vaivalla ovat ne
saadut!
HARSIA. Tuo puheesi meitä rauhottaa, tuli mikä tuli. Ja sinuun voimme
siis luottaa?
KOIRONEN. Tietysti. Mutta ne tulivat vähän kalliimmiksi nuo todistukset
kuin luulin, nytkin tarvitseisin vähän rahaa karttamerkkeihin ja matkaa
varten...
KYLLÄSTINEN. Rahaa, rahaa, aina vain rahaa ja tuleeko niistä rahoista
sitten koskaan mitään korvausta?
KOIRONEN. Ka, tee tahtosi, anna rupla tahi maasi!
HARSIA. Rahaa täytyy antaa — tuossa on, ota — kunhan vain huolella
asiamme ajat. Tasataan sitten kulungit miesten kesken. Suuriksihan ne
nousevat kulungit, vaan suuret meillä ovat tässä asiatkin kysymyksessä,
täytyy uhrata nyt, jotta sitten saataisiin omalla konnulla elää.
KYLLÄSTINEN. No niin, annetaan viimeiset kopeekat, vähemmin on painoa
sitten, jos tulee mierolle lähtö.
HARSIA. Sitäpä tässä nyt olisi varottava, että ei tulisi mierolle
lähtö, siitä voi vaikka viimeisen kopeekkansa antaa. (Koiroselle.)
Koeta sinä konstisi kaikki, kyllä me koetamme kulusi korvata. Ja
toivottomuuteen me ei heretä, niinkauan kuin on laki maassa. — No, nyt
lähdetään Kyllästinen mekin työhön.
KYLLÄSTINEN (Ovella). Alashan tuolta toisetkin tulevat. (Antti näkyy
ikkunassa.) No, joko sait kyliäsi työstä?
ANTTI. Päreitä lähdin hakemaan. Mutta mitäs väkeä tuolta maantieltä
tulee? Sehän on hovin joukkoa.
KYLLÄSTINEN. Onko hovin roikka tulossa? Niille vei Laihanen sanan. Nyt
ollaan kiikissä, miehet!
HARSIA. Missä kiikissä? Pysytään alallamme vain.
KOIRONEN. Niin, elkää hätäilkö, olkaa varmat, asianne oikeaa vielä,
vaikka ulvoisi Hukka. Mutta minä pistäydyn tuonne sisään; jos he minut
näkevät täällä, niin he arvaavat hankkeeni, ja sitä he eivät saa tehdä.
(Menee kirkkoon.)
ANTTI. Taisivat asiamiehen housut ensiksi vapista. (Vie pärekuorman
ylös.) Vaan me ei hätäillä, nyt ruvetaan kattoa naulaamaan, tuli kuka
tahansa.
(.Näyttämön takaa kuuluu huuto.)
POSSE. Alas sieltä katolta! (Posse, Siltavouti ja Jahtivouti astuvat
näyttämölle.) Kenen luvalla tähän kehään on koskettu? Se on revittävä!
ANTTI (Ikkuna-aukossa). Kunhan me ensiksi siihen vesikaton panemme.
POSSE. Ettekö ymmärrä, — alas! — tuomio on langennut, te rikotte
esivallan käskyn. Kuka täällä on päämiehenä?
ANTTI (Katsoo ylös). Kuka siellä lienee nyt päällimmäisenä.
POSSE. Elä viisastele, tämä ei ole leikin paikka. Kenen tämä on tointa,
vastatkaa?
HARSIA. Se on meidän yhteistä, tahdoimme säilyttää valmiita hirsiä
märkänemästä. Me kuulimme kyllä, että tuomiokapituli jo on antanut
päätöksensä, vaan me aijomme valittaa. Ja sitäpaitsehan ovat hirret
meidän, meille tulee vahinko jos ne märkänevät. Eikä tästä katonpanosta
tule kellekän mitään vahinkoa, kun me emme vaadi keltään korvausta
päreistämme emmekä työpäivistämme.
POSSE. Alas sieltä, nopeammin, sanon minä. Tämä salvos on revittävä,
siinä kaikki. Teidän muka hirret! — teillä ei ole yhtään hirttä, ei
yhtään närettä, metsä on hovin ja te haaskaatte tässä hovin tavaraa.
Ja mitä puhut sinä työpäivistä, teillä ei ole omia työpäiviä, te vain
varastatte hovin aikaa täällä virnailemalla.
SILTAVOUTI (Huutaa kirkon ovelta). Laskeutukaa vikkelämmin alas, hovin
herra tulee. (Väkeä laskeupi alas ja ulos.) Näkyvät olevan Nurmjärven
äyrämöisiä kaikki, kas, vaimojakin joukossa.
POSSE. Nuo metsäkyläläisethän ne ovat täällä itsepäisimmät, niillä ei
ole aavistustakaan laista. (Hukka ja Loukkola saapuvat. Posse ilmoittaa
heille:) Olivat todellakin nämä miehet itsepäisyydessään ruvenneet
kirkkoon kattoa panemaan, mutta minä keskeytin sen työn. Sanovat
olevansa kaikki myötäsyyllisiä.
HUKKA. Hyvä on. (Talonpojille.) Teitä on täksi illaksi kutsuttu
hoviin tekemään emätilan kanssa kirjallista kontrahtia maistanne,
niinkuin asetus määrää. Parempi, kuin että täällä uppiniskaisesti
rikotti tuomiokapitulin kiellon, on, että saavutte hoviin täyttämään
velvollisuutenne, joka muuten on oma etunnekin. Niinkuin teille
on asianomaisessa järjestyksessä ilmoitettu, ovat Veikkolan
lahjoitusmaan alustilat nyt lopullisesti langenneet hovin omiksi, vaan
te saatte kaikki jäädä entisille asuinpaikoillenne, kunhan teette
lampuotikontrahdin. Joku talonpoika onkin jo, järkevästi kyllä, tehnyt
liittokirjan.
POSSE. Kaikkien muiden on se nyt tehtävä jos mieli tiloilleen jäädä,
kontrahti kymmeneksi vuodeksi.
HUKKA. Silloin jäävät olot täällä aivan entiselleen, saatte rauhassa
maitanne asua ja viljellä. (Miehet seisovat liikahtamatta. Kyllästinen
empii.)
KYLLÄSTINEN. Armollinen herra, saisko tuhma talonpoika kysyä, että
kymmenen vuoden perästä miten käy silloin?
POSSE. Silloin se on uusi juttu, vuokra-aika kestää kymmenen vuotta,
jos nyt panette liittokirjaan puumerkin.
HUKKA. Sitten arvattavasti uudistetaan kontrahti.
POSSE. Jos olette hyvin käyttäytyneet, uudistetaan se taas kymmeneksi
vuodeksi, ja saatte senkin ajan konnuillanne elää.
HARSIA. Perityillä, omilla konnuillamme!
POSSE. Ei, ei, etkö käsitä, ne ovat lahjoitusmaita.
SILTAVOUTI. Niin, nähkääs, teidän maat ovat poislahjoitetut, ja kun
joku kerran on lahjan saanut, niin hän sen pitää. Ymmärrättekö, siksi
pitää nyt hovi teidän maat.