KYLLÄSTINEN. Hiljaa, hän rukoilee.
KAIJA. Sinä elä huolehdi, minä asiasta vastaan. (Lähemmäs.) Kirkkoherra
lepää tässä, helle tuleekin kävellessä.
KIRKKOHERRA (Kääntyy päin). Iltaa, ka, Kyllästilän väkeähän siinä on
kulkemassa. Mitäpä nyt teidän kylille kuuluu?
KYLLÄSTINEN. Vähäthän ne ovat salokyläin kuulumiset. Lähdimme täällä
kirkolla käymään, olisi meillä ollut vähän niinkuin erityistäkin asiaa.
KAIJA. Eihän sillä nyt niin kiirettä ole.
KYLLÄSTINEN. No ei niin kiirettä. (Käy vähän neuvottomaksi, katselee
ympärilleen.) Kesken vain on tämä kirkonkin salvos, ei ole tainnut
vieläkään rakennuslupaa tulla?
KIRKKOHERRA. Ei ole lupaa tullut.
KYLLÄSTINEN. Vaikka toistakymmentä vuotta on kirkotta oltu. Siihen nyt
kehä lahoo, — ei ole kattoakaan.
KIRKKOHERRA. Eikä huonetta, missä jumalanpalvelusta pitää.
KYLLÄSTINEN. Ei ainakaan meissä talonpojissa olisi ollut vastusta. Kun
tätä salvosta rakentamaan ruvettiin, niin aivan kilvanhan tähän joka
talosta hirsiä vedätettiin ja ilmaisia työpäiviä tehtiin. Ja väleen se
tätä myöten kohosi.
KIRKKOHERRA. Niin, se oli kaunista innostusta se. Mutta seurakunta
päätti sitten poiketa alkuperäisistä piirustuksista...
KYLLÄSTINEN. Kun siitä muuten olisi tullut liian ahdas. Vaan itsehän me
sen olisimme maksaneet.
KIRKKOHERRA. Siitä sai kumminkin hovin herra aiheen tehdä valituksia ja
siitä pitäin ne riidat ja vaikeudet ovat jatkuneet.
KAIJA. Olisi rakennettu vain!
KIRKKOHERRA. Tuli kielto kuvernööristä: ei saa rakentaa, ennenkuin
tarkastetaan.
KYLLÄSTINEN. Mutta onhan sitä jo tarkastettu.
KIRKKOHERRA. Moneenkin kertaan. Mutta on valitettu uudelleen,
lausuntoja annettu, lykätty... Nyt riippuu asia tuomiokapitulin
ratkaisusta, sinne olen koettanut selittää asian. Ja parasta toivon.
Vaan hovin puolesta on myöskin selitetty, — ei tiedä miten käy.
KYLLÄSTINEN. Hovin herra on mahtava — me olemme hänen käsissään aina
kuin umpimutkassa.
KAIJA. Ja aina sama Hukka mutkana!
KYLLÄSTINEN (Oikasten). Sama hovin herra. (Selittäen kirkkoherralle.)
Kansan kesken häntä näet Hukaksi sanotaan...
KIRKKOHERRA. Niin, kansa ei häntä rakasta. (Nousee.) Mutta toivokaamme
vielä parasta. Oliko teillä jotakin erityistä asiaa minulle?
KAIJA. Eikö mitä! — sen kun vain tätä Juhoa vähän hupsuttaa.
KIRKKOHERRA (Leikkisästi). Mitä — tyttö on mukana —, taidanpa jo
arvata. Onko aikomus tulla kuulutuskirjan ottoon. Ja kenen kanssa?
KAIJA. Höpsistä, ei niistä mitään tule!
KIRKKOHERRA. Vai ollaan eri mieltä. Mitä sanoo Siljo itse, — ahaa,
hän on oikein savakon puvussa, aikoo ehkä mennä jollekin savakolle
emännäksi.
KYLLÄSTINEN (Vakavasti). On oltu vähän epäilevällä kannalla ja siksi
juuri tultiin kirkkoherralta ensiksi ikäänkuin neuvoja kysymään. Nämä
ajatkin kun ovat kaikin puolin niin epävarmat ja yhä uutta uhataan,
— ei tiedä minä päivänä staarostat tulevat talosta häätämään, niillä
kuuluu pian olevan siihen valta.
KIRKKOHERRA. Niin, niin, vaikeat ovat ajat. Mutta mitä tämä nyt Siljon
naimahommiin kuuluu?
KAIJA. Niin, mitä se siihen kuuluu, Juho vain viisastelee!
KYLLÄSTINEN. Kuuluu se vähän. Kosijat kävivät tässä viime viikolla
meillä ja kertoivat samalla, että nyt hoviin vaaditaan liittokirjan
tekoon. Huomenna on Juhannus, — jos tuumista mitään on tullakseen,
olisi kuulutuskirja jo tänä iltana teetettävä.
KIRKKOHERRA. Ja kenen kanssa?
KYLLÄSTINEN. Laihanenhan se meillä kävi, se on käynyt jo ennenkin.
KIRKKOHERRA. Yhyy, minä alan ymmärtää. Laihasella on nyt Lemmityn maa
ja hän on tainnut sen puolesta jo liittokirjan tehdä.
KAIJA. Ainoa kuuluu olevan koko pitäjässä, sellainen häntyri.
KYLLÄSTINEN. Elä sano, hyvin on Laihanen asiansa hoitanut, orpopojasta
ja renkimiehestä on hän noussut isännäksi. Eikä se ole paha mies,
hyvänä se pitää vanhaa heikkomielistä tätiäänkin, hyvänä se Siljonkin
pitäisi. Liittokirjan se on tehnyt, vaan mikäs auttoi, ainoastaan siten
hän sai maan, — oma etunsahan se on kullakin.
KIRKKOHERRA. Vaan Kyllästinen se ei ole vielä puumerkkiään antanut?
KAIJA. No johan nyt vielä, — kuka se sillä tavalla maansa heittäisi!
KYLLÄSTINEN. En ole puumerkkiäni pannut, vaan kovat kuuluvat nyt
tulevan uhat talonpojille. Ja jos silloin olisi suvussa joku, joka
kykenisi puolta pitämään, niin olisipa se onni.
KIRKKOHERRA. Ja Laihanen se on hovin suosiossa?
KYLLÄSTINEN. Niin on.
KIRKKOHERRA. Ja puolittain kuin palveluksessa?
KYLLÄSTINEN (Tuskalla). Vaan henkihän se on meissäkin. Lapsia on pirtti
täynnä, vanhin on tämä tässä, kolkkoa on, jos maantielle joudut. Mitä
arveleisi tästä kirkkoherra?
KIRKKOHERRA. En ole lakimies, en osaa tässä neuvoa. Kun itseäni äsken
vaadittiin liittokirjan tekoon, niin kieltäysin, en voinut muuta, vaan
toisia en ota neuvoakseni. Ja mitä tähän naimiskauppaan tulee, niin se
on vähän eri asia. Mitä sanot sinä Siljo siitä, — vai sinä tässä jo
olet morsiamen kirjoissa! Onko hauskaa?
SILJO. Enhän ole vielä morsian.
KIRKKOHERRA. Vaan toivot pääseväsi, — niin, niin, silmät ne tytössä
vastaavat. No, no, eihän se kummaa ole, Laihanen on pulska, nuori mies.
KAIJA. Ja eihän se lapsi ymmärrä arvostella, mikä se muuten on
miehiään. Kyllästisen suku on täällä ennen ollut kunniassa, nytkö
herettäisiin toisten pilkaksi!
KYLLÄSTINEN. Kukahan se täällä lopuksikin pilkan saanee, sitä ei vielä
tiedä.
KAIJA. Tietysti sinä, jos Laihaselle tyttösi annat. Ja vielä lisäksi
rikot vanhan sopimuksen, Siljohan on jo aikoja sitten luvattu
Holttiseen.
KIRKKOHERRA. Niin, eikö siitä ole ollut puhetta, muistelen kuulleeni.
KYLLÄSTINEN. Kaijan puheita, Holttiseen häntä ei ole vielä pyydettykään.
KAIJA. Vastahan se Antti on kotiin palannut, maltahan nyt vähän.
KYLLÄSTINEN. Eipä olisi aikaa nyt, tänään olisi mentävä pappilaan, jos
mennään. Laihanen sitä vaatii.
KIRKKOHERRA. No niin, pappilaan voitte tulla vielä illemmallakin,
kunhan päätöksen olette tehneet. Vaan mikäs miesjoukko tuolta rannasta
nousee?
(Harsia, Holttinen, Juva ja Mari tulevat
rannasta, työaseita mukanaan.)
KAIJA. Nehän ovat Nurmjärven miehiä, (Kyllästiselle) ne sulle varmemman
neuvon antavat.
HARSIA. Iltaa kirkkoherra.
KIRKKOHERRA. Iltaa Harsia. Lähtivätpä äyrämöiset joukolla kirkolle.
Terve, Holttinen, enpä ole sinua nähnytkään, sittenkuin vaimosi
maahanpanijaisissa. Niin, niin, taitaa olla nyt autiota emännättömässä
talossa?
HOLTTINEN. Onhan sitä meidän taloa nyt koeteltu, — kuoli vanhin poika,
kuoli vaimo. Vaan kestettäväthän ne ovat.
KIRKKOHERRA. Oikein, taittua ei saa. Päivää, Juva ja Mari, teillä
taitaa nyt sitävastoin olla elämä kuin silkkiä näin ensi kesänä häitten
jälkeen. Joko sinne kohta ristiäisiin käsketään, — hä?
MARI (Kainostellen). Eihän toki niin kiirettä ole.
KIRKKOHERRA. No ei vielä, mutta pian. Vaan eikö Juhannuskokkoa tänä
vuonna poltetakaan Nurmjärvellä, kun miehet näin joukolla liikkeelle
läksivät.
KYLLÄSTINEN. Niin, mihin te tällaisella joukolla kuljette?
HARSIA. Ei joudettu nyt kokkoa polttamaan. (Kyllästiselle.) Etkö sinä
tiedä, että täksi illaksi on talonpoikia kutsuttu hoviin liittokirjan
tekoon?
KYLLÄSTINEN (Vilkastuen). Sitäkö varten läksitte? Todellako, panetteko
puumerkkinne siihen?
KAIJA (Miehelleen). Jo taisit uskoa — hölmö!
KIRKKOHERRA. Tunteehan sen veitikan silmänluonnista, Harsia on vanha
leikinlaskija.
HOLTTINEN. Viimeksi ne äyrämöiset maansa luovuttavat, — antanevat ehkä
savakot. Ei me olla hoviin menossa.
HARSIA (Kyllästiselle). Ja omiksemmehan olemme maamme hakeneet,
niinkuin sinäkin, — eläähän se laki. Toimme vain tänne venheellisen
kattopäreitä, niitä tässä tarvitaan.
KIRKKOHERRA. Kirkon kattoa vartenko, minä ymmärrän, te ette ole
arkalaisia te metsäkyläläiset!
HARSIA. Eikö hitto, märkäneväthän siihen hyvät hirret.
KYLLÄSTINEN. Vaan —, vaan eihän kuulu rakennuslupaa vielä tulleen?
JUVA. Vaikkei lie tullut, — miks'emme saisi omia päreitämme tuoda.
Tänä yönä täällä jo kirveet kalskaa ja vasarat naksaa ja katto lähtee
syntymään.
KIRKKOHERRA. Mistä teihin tämä tuuma nyt lensi?
HARSIA. On jo monasti ollut puhetta, että siihen taitaa toiseksi
kesäksi jäädä lahomaan hyvä salvos. Niin päätettiin viime pyhänä täältä
kotiin soudettaessa, että, tuli mikä tuli, vesikaton me siihen panemme
omin uhin ja omin varoin, — kerranhan se kumminkin lupakin joutuu.
KYLLÄSTINEN. Mutta mitä sanoo se vihanen Hukka?
HARSIA. Sanokoon, — saihan tuo itse rakentaa viinapolttimon ja kapakan
tuohon kirkonmäelle, saanemme me katon panna valmiiseen kehään.
KIRKKOHERRA. Kaunis teillä on aije, — koettakaa! (Menee, istuu syrjään
naisten luo.)
KYLLÄSTINEN. Minua epäilyttää... Ja hoviin ette siis aijo mennä, vaikka
käsketty on?
HARSIA. Käsketty kyllä on. Hovin voudit kävivät meilläkin asiasta
tehden haastamassa puumerkin panoon, muuten muka tulee tiukka. Vaan
onhan sitä oltu tiukalla ennenkin.
KYLLÄSTINEN. Vaan nyt ne eivät kuulu siihen heittävän, vakuutti
Laihanen meillä, huomispäivästä heittää meidät laki hovin valtaan.
Pistät puumerkkisi, saat jäädä taloosi, et pistä, astu maantielle.
JUVA. Usko sinä Laihasen uhkauksia, hän on hovin palveluksessa! Minkäpä
ne meille koko kylän väelle tekevät, ajavatko kaikki maantielle?
KYLLÄSTINEN. On niillä keinonsa.
HARSIA. Sinä se aina hätäilet. Onko se kirkkoherrakaan tehnyt
liittokirjaa?
KIRKKOHERRA. En ole tehnyt.
HARSIA. No siinä kuulet, pitäisikö meidän ensiksi antaa maamme!
Ei, — tule katon panoon, eläkä siinä suotta sure. Eihän tässä
jäniksen selässä olla. Mihin se Antti jäi, joka lupasi ruveta tässä
rakennusmestariksi.
JUVA. Antti souti Helenan kanssa hovin kautta, sillehän tulee sinne
postissa se Sananlennättäjä.
HARSIA. Niin, Antti on maailmalla ollut ja oppia saanut, hän lukee
sanomalehtiäkin. Vaan tuoltahan tuo jo tulee. (Antti ja Helena
tulevat.) No, mitä hoviin kuuluu?
ANTTI. Terveisiä laittoivat ja käskivät käydä talossa, vaan minä
kiittelin, että onhan täällä käytykin, mies talosta joka viikko
päivätöissä. (Tervehtii kirkkoherraa.) ja tuomisiakin laittoivat.
(Antaa kirjeen.)
KIRKKOHERRA. Iltaa, Antti, sinustahan on kasvanut pitkä mies,
sittenkuin viimeksi tavattiin. (Sovittaa rillejä nenälleen.) Mitä
tuomisia sinulla minullekin on?
ANTTI. Otin pappilan postin samalla, kun olin tänne kirkolle tulossa.