Ensimmäinen kuvaelma.
Valkjärven Kirkonmäellä v. 1837. Vasemmalla näkyy keskentekoinen kirkon
salvos, jonka seinustalla on rakennustelineitä. Aukinaiseen ovenläpeen,
josta näkyy telineitä ja tikapuita, johtaa maasta kolme lankkua. Kirkon
seinustalla ja edustalla on perustuskiviä ja hirsiä. Perällä näkyy
mäntyjen lävitse kaunis järvimaisema. Oikealla on puita ja niiden
lomitse kuumottaa rakennus, kapakka. Tie menee kapakkaan päin, toinen
kirkon kupeitse vasemmalle, jossa on maantie.
Esiripun noustessa seisoo kirkon edustalla vanha, valkeapäinen
kirkkoherra, katsellen keskentekoista kehää.
KIRKKOHERRA. Näin on siis Herra heittänyt alttarinsakin pois, ja
pyhyytensä alttiiksi antanut, ja hyljännyt hänen huoneensa muurit
vihollisen käsiin.
(Istuu kivelle.)
HUKKA (Saapuu ratsastuspuvussa rouvansa seurassa vasemmalta). Olipa
hyvä, että tapasin kirkkoherran täällä. Hyvää iltaa.
KIRKKOHERRA (Kääntyy päin, nousee). Jumala antakoon hyvää iltaa,
(tervehtää rouvaa), Jumala antakoon, armollinen rouva. Kirkon
salvostako hovin herrasväkikin tuli katsomaan?
HUKKA. Vaimollani on täällä kirkolla muutamia köyhiä hoidokkaita, ja
minullakin oli tänne asiaa, olipa kirkkoherrallekin.
KIRKKOHERRA. Vai niin, saanen siis kutsua pappilaan?
HUKKA. Ei kiitos. Olen vain kutsuttanut Veikkolan hovin alustalaisia
täksi illaksi hoviin kontrahdin tekoon, ja koska tapasin kirkkoherran
täällä...
KIRKKOHERRA. Niin, minä kävellä kuupitan joka päivä sauvani varassa
tänne kirkon rakennukselle, edemmäs en enää jaksa, ja murehdin tässä
keskenjääneen kirkkomme kohtaloa.
ROUVA (Huoahtaen). Niin, sehän on niin ikävä asia!
KIRKKOHERRA (Katsahtaen Hukkaan). Eikö totta olekin?
HUKKA. Kuten tiedätte, on rakennustyö keskeytetty senvuoksi, että
kirkonkokous tätä kirkkoa rakennuttaessaan on pahasti poikennut
piirustuksista. Vaan sehän on vanha asia, — toisesta aijoin puhua
tänäpäivänä.
KIRKKOHERRA. Ja minulla on vain joka päivä sama huokaus: koskahan
valmistunee tämä huone!
HUKKA. Tämä huone tässä ei valmistune koskaan. Vaan asiaan. Teillä
on, kirkkoherra, teilläkin, hallussanne tila, joka kuuluu Veikkolan
lahjoitusmaahan. (Rouva istahtaa syrjään.)
KIRKKOHERRA. On konnunpahanen minulla, jonka sain perinnöksi äidiltäni
ja jonka leskelleni asunnoksi aijon jättää.
HUKKA. Sen suhteen teette miten tahdotte. Vaan, kuten tiedätte,
kuuluvat kaikki tilat näissä kylissä Veikkolan lahjoitusmaahan ja
lahjoitusmaita koskeva uusi asetus astuu nyt voimaan.
KIRKKOHERRA. Niin, huomenna on Juhannus!
HUKKA. Tarkoitukseni ei suinkaan ole häätää teitä tilaltanne huomenna,
eikä koskaan, ei, asiat jäävät täällä aivan ennalleen. Vaan koska ne
kymmenen vuotta, jotka olivat määrätyt valmistautumisajaksi uutta
asetusta varten, nyt ovat loppuunkuluneet, on lahjoitustilain haltijain
nyt tehtävä kirjalliset kontrahdit eli liittokirjat lahjoitusherrain
kanssa, jos mieli edelleen asua tilojaan.
KIRKKOHERRA. Edelleen asua, — tuo pieni tila on ollut meidän suvussa jo
parisataa vuotta.
HUKKA. Sen tiedän. Vaan uusi asetus lahjoitusmaista on nyt voimaan
pantava, sitä ei voi yksityistapauksissakaan kiertää, ei parhaalla
tahdollakaan.
KIRKKOHERRA. En pyydä itselleni mitään etuoikeuksia.
HUKKA. Sen ymmärrän, ja itsessäänhän on asia sitäpaitse vähäpätöinen.
Vaan periaatteen kannalta on kumminkin tärkeää, että juuri te,
kirkkoherra, osotatte muille hyvää esimerkkiä, se on tärkeää
lainkuuliaisuuden kannalta. Tiedän, että oppimattomassa väessä
vastustamishalu tässä kohden on suuri, ja voihan sen ehkä ymmärtääkin.
Asetus on heille epäedullinen. Vaan se vastarinta on heille turmioksi.
(Hakee paperin taskustaan.) Kuvernööri kirjoittaa viimeisessäkin
kiertokirjeessään: (Lukee)... "Muutto- ja sopimusajan kuluttua on maa
asetuksen mukaan vuodelta 1826 lahjoitusherrain täydessä vallassa, ja
ken ei tee kontrahtia, se karkotetaan tilaltaan..."
KIRKKOHERRA. Minä uskon. Olen vanha, ei ole minusta asetusten
tulkitsijaksi. Siis ottakaa tuo tila, ehkä tulee leskeni ilmankin
toimeen... jos laki niin määrää.
HUKKA. Te myönnytte siis, no, se on järkevää. Käymme siis kohta
allekirjoittamaan, siitä tulee talonpojille erinomaisen hyvä esimerkki,
kun he tänä iltana hoviin saapuvat, (Ottaa paperin ja kynän esille.)
KIRKKOHERRA. Allekirjoittamaan? Pitäisikö minun vielä allekirjoittaa?
HUKKA. Tietysti, vuokrakontrahti.
KIRKKOHERRA. Mutta minä en voi tehdä kontrahtia siitä, mikä minun
vakaumukseni mukaan on minun omani.
HUKKA. Vaikka asetus nimenomaan määrää...?
KIRKKOHERRA. Jos asetus määrää, että tilani voidaan multa riistää,
niin minä alistun, minä olen liian vanha ruvetakseni niskottelemaan.
Mutta asetus ei voi pakottaa minun kättäni allekirjoittamaan jotakin
sellaista, joka minusta on väärin.
HUKKA. Oletteko te taikka minä oikea mies niissä ratkaisemaan, onko
laki oikea vai väärä? Mutta muistakaa: tämä koskee kaikkia, ei yksin
teitä. Teille on uhka verrattain pieni, jos tilanne peruutetaan
emätaloon, vaan ajatelkaa toki niitä satoja talonpoikia, jotka, jos
esimerkkiänne seuraavat, joutuvat kodeistaan maantielle, mierolle. Te
johdatte heidät turmioon, se on raskas edesvastuu! Ajatelkaa heitä ja
allekirjoittakaa!
KIRKKOHERRA (Nousee). Juuri heitä tässä ajattelenkin. Minä tiedän,
että he ovat perineet maansa, niinkuin minäkin, että ne siis ovat
heidän omat. Minä en voi kehottaa heitä luopumaan isäinsä ja lastensa
omaisuudesta.
HUKKA. Vaan ettekö ymmärrä, te villitsette tätä kansaa?
KIRKKOHERRA. En. Minä olen rauhan mies, en kehota ketään vääryyttä
tekemään. Mutta jos heidän oikeudentuntonsa on sama kuin minun, niin
minä en voi sitä tahallani sokaista. Minä olen kuullut siitä, mikä
tulossa on. Mutta minä en voi käsittää, että valistunut lainlaatija
tekisi sellaisen siveellisen rikoksen, että riistäisi talonpojalta
hänen maansa ja tekisi hänestä lampuodin, — ei, tässä täytyy olla joku
väärinkäsitys, joka vielä korjautuu.
HUKKA. Te käsitätte sen ehkä vasta silloin, kun talonpojat ovat
mierolla! Laki on toimeenpantava, onko se ankara, se ei ole minun
arvosteltava, minun on se vain täytettävä. Vielä kerran: ettekö
allekirjoita?
KIRKKOHERRA. En voi.
HUKKA. Sitä pelkäsin ja siksi sen mahdollisuuden jo olin ottanut
laskuun. Te ette voi villitä kansaa, kirkkoherra, siitä on huolta
pidetty. (Rouvalleen.) Me lähdemme. (Kirkkoherralle.) Hyvästi. Minun
velvollisuuteni on selvittää täällä asiat kaikesta huolimatta, ja minä
sen teen.
KIRKKOHERRA. Hyvästi, hyvästi armollinen rouva. Te menette köyhienne
luokse?
ROUVA. Niin, pieniä almuja vien hovin köyhille alustalaisille.
KIRKKOHERRA. Se on kaunista. Mutta jos nuo alustalaiset voisivat saada
oikeutta, niin he eivät tarvitsisi almujakaan.
HUKKA. Heille tarjotaan nyt juuri lain määräämää oikeutta, sen olette
kerran huomaava. Hyvästi.
(Hukka rouvineen menee.)
KIRKKOHERRA (Yksin). Laki sanoo toista, omatunto toista. Raskaan
edesvastuun vedän päälleni, sanoi hän. Vaan minä en muuta voinut.
(Rukoillen.) Oi, neuvo minua sinä, joka olet korkein oikeus, tee se
tämän sorretun kansan vuoksi. Ilmaise meille tahtosi, elä jätä meitä
epäilykseen uppoamaan. Ilmaise tahtosi tässä temppelissä, anna sen
kohota alennuksestaan sinulle kunniaksi ja meille lohdutukseksi,
silloin tahtosi ymmärrämme ja sitä tottelemme.
(Kyllästinen, Kaija ja Siljo saapuvat rannasta päin
ja pysähtyvät papin
taa.)