XIII

Pankinjohtaja Auer oli saanut sähkösanoman, jossa ilmotettiin

pääkonttorin olevan toistaiseksi suljettuna. Lakko oli siis aivan

yleinen. Harmaa pää painui kumaraan, nyrkki lanteilla ja toinen

käsi pöytään nojaten hän tuijotti eteensä. Talo oli aamupuhteella

kuin kuollut pienen puistikon sisällä ja hiljaisuus vallitsi

yksinäisen miehen ympärillä. Tämä rauha ja äänettömyys oli sitäkin

tuntuvampi, kun melkein yhtäjaksoinen soiton, laulun ja puheiden

pauhina oli soinut nämä päivät viereisellä torilla. Hän kuunteli

kuin hetken hengitystä, ja tuntui siltä, kuin olisi erottunut uusia

ääniä, ennen tuntemattomia. Tuskin tuntuva väristys kävi hänen

ruumiissaan. Voisiko joku odottamaton, hänelle outo todellisuus

nousta raudanlujaa olevaista järjestystä vastaan, irrottaa solmut

nerokkaasti punotusta teräsverkosta, joka säännöllisenä ympäröi

työmarkkinoita? Ehdottomasti kohosi mahtava vartalo ja katse nousi

akkunaan halkaisemaan marraskuun sameutta aivan kuin etsiäkseen

tunnustusta niille ylpeille ajatuksille, jotka asuivat pankinjohtajan

kaarevan otsaluun sisällä. Peukalot painuivat liivin hijanreikiin

ja karvaiset sormet hapuilivat ilmaa kuin olisivat tahtoneet ilkkua

jotakin voimatonta ja turhaa vastaväitettä niille johtoajatuksille

ja sille käskynvallalle, joka tuikki viivaksi siristetyistä silmistä

paksujen luomien alta.

Olkoon se uusi mitä tahansa, sitä perustusta, jonka hän tunsi lujaksi

jalkainsa alla, ei se voisi horjuttaa. Leveän leuan nahka kiristyi

ja kasvot vetääntyivät jäykkään hymyyn, jonka yksinäisen ajattelijan

voitonvarmuus nosti pinnalle. Kädet lensivät liivistä irti ja

oikean käden etusormi siirsi pöydällä paperia, johon suurella,

jäykällä käsialalla oli piirretty hänen nimensä. Tuo nimi merkitsi

enemmän tämän kaupungin kohtalossa kuin kaiken tuon kansanjoukon

vastaväitteet. Tulkoon se uusi vaikka kuinka suurien joukkojen

voimalla, tätä mahtia se ei kaada!

Ovelle koputettiin hiljaa. Se haihdutti mahtimietteet ja arki-ihminen

oli valmis arkielämään.

Virva astui sisään lämpöisenä ja niinkuin näytti hengästyneenä, mikä

myöskin saattoi olla mielenliikutusta.

Isä ja tytär katsoivat toisiinsa, ja pankinjohtajan silmiin ilmestyi

odottava jännitys.

-- No, sanoi hän lieventäen oudoksumistaan, -- mistä sinä tulet?

Virva oli heittäytynyt tähän kohtaukseen kuin paahteen ajamana

raittiiseen veteen. Hänen tapansa ei ollut peitellä eikä käydä

mutkateitä. Eikä hän voinut nyt muistaa niitä sanoja, joilla oli

aikonut asiansa ilmaista. Hän sanoi siis aivan yksinkertaisesti:

-- Tulin kertomaan, että olen mennyt kihloihin!

Isä kääntyi hitaasti ja, niinkuin näytti, rauhallisesti, mutta tytär

tunsi silmäin luonnissa pelonsekaisen jännityksen, jota hän ei voinut

salata, ja isän aavistus muuttui yhä tuskallisemmaksi tyttären

vaietessa. Hän nousi hitaasti ja neuvottomana hiukan nytkähdellen

pelosta kuin olisi nähnyt esikoisensa kuilun partaalla, jonka

syvyyttä hän ei tuntenut. Voimantunne ja varmuus, joka vielä äsken

uhmaili jättiläisvaaroja, oli nyt hävinnyt ja isän sydäntä ahdisti

epätietoisuus lapsen onnesta. Hän tuskin uskalsi puhua peläten oman

äänensä manaavan esiin jotakin outoa. Silmät punottivat ja hitaat

huulet kuiskasivat: -- Kuka...?

-- Maisteri Anttu Pouta, sanoi Virva varmasti, liiankin varmasti

nostaen päätään.

-- Kuka on maisteri Pouta? kysyi isä kääntyen nopeammin tuolillaan

kuin Virva oli tottunut näkemään.

-- Eikö isä ole kuullut hänen nimeään ennen?

-- En, ethän sinä ole hänestä koskaan ennen puhunut.

Tätä ei Virva ollut odottanut, mitä tahansa muuta, mutta tämä

täydellinen tietämättömyys siitä miehestä, jonka nimi oli ollut näinä

päivinä tuhansien huulilla ja Virvalle kaikki kaikessa. Hän katsoi

isäänsä avuttomana ja tunsi etenevänsä hänestä samalla kuin sydän

sykki tuskasta ja kyyneleet nousivat silmiin. Hetkeksi hän unohti

ulkomaailman, kaiken sen tunteiden kuohun ja jännityksen, jonka

pyörteestä hän oli tullut kuin tullaan kovasta aallokosta satamaan,

mahtavien kivikäsivarsien turviin, ja pidättäen henkeään hän lausui:

-- Isä! vaistonsa pakottamalla hellyydellä.

Lujan miehen leuka tärisi, ja Virvan täytyi lähetä häntä ja

heittäytyä itkien isän rinnalle, jossa hän ei ollut levännyt sitten

kun pienenä tyttösenä.

Liikutus oli mahtavana luonnonvoimana yllättänyt nämä kaksi

luonnelujaa, taipumatonta ihmistä, eivätkä sen tunteiden tuottamat

mainingit voineet asettua aivan hetkessä.

-- Kerro nyt, kuka on Anttu Pouta, sanoi isä laskien leveän kätensä

Virvan päälaelle, niin että hänen täytyi katsoa isää silmiin.

-- Hän lukeutuu sosialistipuolueeseen, ja hän on tulevaisuuden mies,

sanoi Virva yrittäen olla levollinen, mutta tunsi voimiensa valuvan

pois jonnekkin pohjattomuuteen.

Isän kädet veltostuivat ja putosivat sivulle, samalla kun katse iski

tyttäreen terävänä.

Taaskin Virva tunsi etääntyvänsä isästään, ja uhka nousi ja palautti

ulkomaailman selvänä tajuntaan ja hän kesti isän tuiman silmäyksen.

-- Kuinka vanha tuttavuutesi on? Kysymys tuli niin äkkiä, ettei Virva

ennättänyt punnita sanojaan.

-- Muutamia päiviä olen -- tuntenut hänet. Isän katse oli nyt

leppeämpi, mutta sanat jyrkät: -- Sinua en olisi otaksunut hupakoksi.

Muutaman päivän tuttavuuksia ei lueta edes tuttaviksi. Luonnollisesti

emme puhu tästä enempää ja sinä voit unohtaa hetken oikkusi. Miten se

on voinut ollenkaan syntyä, en minä sinun isänäsi voi ymmärtää. Sen

vain tiedän, että siitä täytyy tulla täydellinen loppu.

Pelko oli tehnyt jäykän miehen puheliaaksi ja isän tunteet

taivuttivat teräksenlujan luonteen neuvotteluihin.

-- Minä en peruuta kihlaustani, sanoi Virva, -- olemme sen

lopullisesti päättäneet.

-- Jos minä pyydän itsesi vuoksi, isänäsi, viisaampana ja kokeneena!

-- En minä voi!

-- Sinun täytyy voida!

-- Olen tarkoin miettinyt ja teen vakaumukseni mukaan.

Isä hymyili katkerasti. -- Kaksikymmenvuotiaan vakaumus.

-- Kaksikymmentä yksi muutaman päivän kuluttua.

-- Tahdotko sinä ilmottaa olevasi täysi-ikäinen?

Virva ei vastannut.

-- Sinä voit lyödä minua, iskeä niin kipeästi, ettei se haava ikinä

parane!

-- Minun täytyy, isä, sanoi Virva kohtalon kovuudella, jossa ilmeni

lapsen itsekkäisyys ja ylivoimainen luonnon sääntö käydä omia

teitänsä huolimatta alkujuurestaan ja kasvattajastaan.

-- Eikö sinuun mikään -- koske?

-- Koskee, isä!

-- Sinun -- se mies -- on merkattu -- ei voi tulla meidän piiriimme,

ymmärrätkös, kuinka mahdotonta se on?

-- Eikö se ole ennakkoluuloa, isä?

-- Jos sinä siirryt sinne, en minä voi olla -- kosketuksissa sinun --

teidän kanssanne. Oletko ajatellut sitä?

-- Olen.

-- Sinun omaisuutesi...

-- Isä, ei puhuta siitä, sitä en ole ottanut lukuun.

-- Sinä et nyt käsitä, mitä sanot, ja sen vuoksi pyydän sinua

punnitsemaan kauan tätä kysymystä. Jätä minut nyt. Sanoisimme ehkä

asioita, joita emme tahdo. Minä luotan sinun kunniantuntoosi ja

pyydän, älä tapaa häntä nyt toistaiseksi.

-- Sitä minä en voi luvata, kuului hiljainen ja varma vastaus.

Isän mefistomaiset kulmakarvat kohosivat työntäen syvät juovat

korkealle otsalle ja paksut silmäluomet nousivat, samalla kun

silmät avautuivat täydeltä terältä tuijottaen jäykkinä tyttäreen.

Hän tapaili sanoja ja hapuili kädellään tuolinojaa ja leuka tärisi

pidätetystä suuttumuksesta.

Virva pysähtyi säikähtyneenä ovelle aikoessaan poistua, mutta

nähdessään isän horjuvan, hän läheni.

Isä viittasi häntä poistumaan ja vaipui raskaasti tuoliin peittäen

kasvot käsiinsä ja nojaten työpöytäänsä.

Virva astui vapisevana hiljaa ovesta saliin pidättäen nyyhkytyksensä,

joka oli hänet tukehuttaa. Yksin jäätyään hän antoi tuskalle vallan

ja itki katkerasti valaen surunsa kyyneliin. Hän oli jo ennättänyt

saada hiukan tasapainoa ja oma minä nosti yhä varmempana päätään

oltuaan hetken painuksissa, kun ovikello soi ja hän kuuli eteisestä

Valtarin tutun äänen. Mies astui sisään ja sanoi perheen vanhan

tuttavan oikeudella: -- Saanko tavata isääsi, tyttöseni?

Virva viittasi ovelle, joka vielä oli raollaan.

Valtarin kuiva, luinen olemus livahti ohitse ja harppasi kolmessa

askeleessa ovelle kiihkeänä, sieramet ammollaan ja silmät suitsuavina

kuin ajokoiran. Virva ei ihmetellyt, sillä hänen mieleensä palautui

edellisen illan meteli.

-- Hyvää huomenta, sanoi hän lyhyesti melkein huohottaen

herättääkseen Auerin huomion, sillä mies oli niin mietteisiinsä

vaipunut, ettei huomannut Valtarin tuloa. Hän nosti kasvonsa

hajamielisenä ja katsoi vanhaan tuttavaan kuin outoon mieheen. Vaikka

Valtari oli itse äärimmilleen ärtynyt ja kiinni omissa huolissaan,

näki hän kuitenkin Auerin murtuneen muodon ja arvasi, että jotakin

merkillistä oli tapahtunut. Myöskin Virvan itkettyneet kasvot

tiesivät jotakin.

-- Oletko sairas? kysyi hän uskaltamatta udella lähemmin.

-- En, vähän väsynyt. Istu!

-- Tulin vain ilmottamaan eilisistä tapahtumista, alotti Valtari.

Toinen ei vastannut.

-- Yhtiömme on kärsinyt noin viidentoista tuhannen markan tappion.

-- Miten niin, minä en ymmärrä?

-- Ovat laskeneet maahan koko varaston.

-- Kutka?

-- Jaa, kutka? sähähti Valtari ojennellen käsiään ja nykien

olkapäitään. -- Vahtini mainitsevat nimiä, jotka eivät ole mitään

nimiä, ei pennin arvoisia! Johtajat -- hm, ne ketut eivät pistäneet

nenäänsä makasiiniin.

-- Ketä johtajia sinä tarkotat?

-- Maisteri Pouta...

Auer käännähti tuolillaan kuin olisi saanut iskun.

-- Oliko maisteri Pouta johtamassa tuota roskajoukkoa?

-- Johdetaan kyllä, mutta kysy: kuka vastaa? -- "Kansa itse." Ja

johtajat neuvovat, mitä kulloinkin on tehtävä. "Kansan tahto on

todellisuutta, nyt se käskee, totelkaa"! Sitten ryömitään kansan

taakse, kuiskataan käskyjä ja hymyillään meille kaksimielisesti:

"Kansan tahto on pyhä. Me emme tahdo riitaa, ihanaa sopua vain,

mutta ellette suostu, otamme kuitenkin ja olemme kiitolliset, jos

viedessämme pidätte melua!"

-- Miten he pääsivät tehtaaseen?

-- Aseilla ja voimalla, ovet, akkunat murrettu!

-- Voitko sinä todistaa maisteri Poudan yllyttäneen tähän tekoon?

-- Kuka sitä voisi todistaa? Tarvitaan aikaa, pitkä oikeusjuttu. Nyt

ei voi tehdä mitään, siihen huomioon olen tullut.

-- Tunnetko sinä tuon maisteri Poudan? kysyi Auer vilkaisten

Valtariin ja kääntäen samassa kasvonsa pöytään.

-- Tsaa, tuulenpieksäjä, koreita sanoja, korea mies, osaa huiputtaa

vaikka itse pirua. Totta vieköön, enkös minäkin epäillyt tässä eilen

kuunnellessani sen puhetta tuolla kokoushuoneessa, olinko enää vanha

Valtari!

-- Puhujana, niin kyllä, mutta onko hän mies?

-- Kuulin mainittavan varakkaaksi, omistaa Pohjanmaalla metsiä ja

sahoja, lienee koskikin käytettävissä.

Pankinjohtaja kohosi suoraksi ja katsoi kiinteästi Valtariin.

-- Onko tietosi luotettava?

-- On, totta vieköön, sitä kertoi muuan liiketuttavani niiltä mailta.

Hän sattui olemaan pysähtyneiden matkustajien joukossa ja viipyi

täällä päivän, näytti viihtyvän hyvin Poudan kanssa.

-- Kuinka hän viitsii sosialistien kanssa...?

-- Kerrankos sitä kompastuu outoon kuoppaan. Kaihan tuosta talttuu.

Tyhmyyksiä hän sentään lienee tehnyt, jakanut omaisuuttaan osuuksiin

ja sijottanut niitä työväelleen antaakseen heille hallinto-oikeuden

liikkeeseen.

-- Vai niin, vai niin, äänteli Auer ja hartiat painuivat

entistä syvemmälle. Tässä on tosi edessä. Kun nuo tuolla -- hän

osotti torille, jonne taaskin oli kansaa kerääntynyt -- saavat

hallinto-oikeuden, silloin on meidän hetkemme lyönyt.

-- Na, naa, ei ne tuhat säärtä kiipeä sukkelammin kultamuurin

ylitse kuin kaksi. Sinä kirjotat nimesi -- kahdessa kuukaudessa

he ovat kaikki ohuita kuin onkimadot ja menevät työhön ilman

hallinto-oikeutta.

-- Minä olen jo vanha ja pidän puoliani oman aikani, mutta sitten --

ei ole edes poikaa!

-- Tyttäresi...

-- Annahan olla!

Valtari oli vaiti, ei edes silmänluonti ilmaissut, että hän oli

asiasta selvillä. Jaa, jaa, tässä oli salahauta ja oikein ammottava.

Mies tuossa murtunut, muuttunut vanhaksi käden käänteessä, syystäkin,

Herra nähköön!

Hän käänsi kasvonsa akkunaan ja mustat hampaat louskuivat, kun kuiva

irvistys ilkkui luisilla kasvoilla. Sai se velihopeakin kerran

maistaa karvaan palan. Oli sitä tässä saatu olla Olut-Valtaria ja

koirankorvankantajia ja kerätä kilisevää varmuutta mahtajan holviin

ja sieltä taas kumartaen ja nöyrtyen houkutella sitä uudestaan

markkinoille ja taas tuoda saalis takaisin ja niin aina eteenpäin ja

eteenpäin.

-- Niin se varasto, se virtasi tällä kertaa maahan eikä muutu

kullaksi, sanoi hän jatkaen ääneen ajatuksiaan.

-- Tarvitsetko luottoa?

-- Luonnollisesti, eikö ole jatkettava -- vai uhraatteko osuutenne?

-- Mitä loruja, varasto on uusittava. Kuinka paljon?

-- Sitä en minä voi määrätä, sanoi Valtari nousten akkunan äärestä ja

kumartaen syvään peittääkseen ilkkuvan ilmeen kasvoillaan.

-- Pidetään sitten neuvottelu -- kunhan nyt selvitään -- suo

anteeksi, minä olen väsynyt tänään.

-- Yksityisasiat...

Hän keskeytti, sillä pankinjohtaja nousi, katsoi vanhaan tuttavaansa

kiiltoisilla silmäterillään paksujen luomien alta, niinkuin hänen

tapansa oli pankin asioissa, nyökkäsi merkitsevästi kuin olisi

mitannut, minkä painoinen mies tuossa hänen edessään oli. Valtarin

selkä köyristyi hiukan enemmän ja mustat hampaat sukelsivat hyvin

nopeaan ohuiden huulien taakse, kalju pää kumartui niin syvään kuin

kehtasi tässä yksityisessä vastaanotossa ja kumarrellen hän perääntyi

ulos ovesta.

Yksin jääneenä astui pankinjohtaja kiivaasti tilavan huoneensa

lattiaa, samalla kuin entinen päättäväisyyden tarmo ja ryhti

palautui. Tässä oli kyllä tehtävä jotakin ja paljonkin, niin, niin,

mutta ajoissa. Hän soitti ja naispalvelija tuli heti ovelle.

-- Olkaa hyvä ja pyytäkää tänne neiti Virvaa.

Hetken kuluttua avautui ovi ja Virva seisoi ovella.

-- Voitko sinä saada sanan maisteri Poudalle? Minä -- tahdon puhua

hänelle -- nyt kohta.

Hän ei vieläkään ollut oma herransa ja Virvan läsnäolo sai hänet

tasapainossaan järkkymään.

-- Kyllä minä voin, hän on puoluekokouksessa työväentalolla.

-- Voinee keskeyttää...

-- Minä menen...

-- Ei, lähetä -- vahtimestari! Anna tämä Kiskolle, sanoi hän ja

ojensi Virvalle viisi markkaa.

-- Kyllä, kirjotan aivan heti.

Hän ei viivytellyt, riensi itse vahtimestari Kiskolle viemään

kirjettä ja lähettämään hänet matkaan ja palasi kuin toisena

ihmisenä. Tuntui siltä kuin tämä olisi tiennyt hyvää. Ehkä isä

sittenkin voisi -- ehkei tarvinnut rikkoa suhteita, haavottaa

sydämiä. Hän oli kirjottanut sulhaselleen: Tule nyt heti luokseni,

jos suinkin voit. Isä tietää välimme, tahtoo puhutella sinua.

Neuvoisin tulemaan. Minä ennustan hyvää, tule!

Vahtimestari kiipesi korkealle mäelle, missä työväentaloksi mainittu

rakennuksen tapainen, vanha puuhökkeli seisoi. Sinne oli kokonainen

sukupolvi kerääntynyt vuosien kuluessa pohtimaan elinkysymyksiään

ja niin oli tämä vanha keskus saanut varsin suuren merkityksen

paikkakunnan elämässä ja kaikki asiaankuulumattomat lähenivät sitä

pelonsekaisella kammolla, sillä siellä tapahtuneet tappelut eivät

olleet niinkään harvinaisia. Se oli aina ollut mahtihenkilöiden

silmätikkuna, vaikka olikin työnnetty tänne kauas mäelle

välttämättömänä pahana. Toden totta, harvalukuisina täytyi markkojen

tipahdella raatajien pöydille ruuan pantiksi ja vain harvoissa

poikkeustiloissa joutua kilahtamaan sen ahtaalta laudalta muun elämän

sulostuttajaksi, koska liittoutuneiden aatteen kirkko ja taistelun

keskus oli kaikkien tuulien seula, melkein hengenvaarallinen

lautakoju.

Vahtimestari astui hapuillen ylös puisia, sateen liottamia portaita

ja noudatti äänien sorinaa astuessaan vasemmalle kokoushuoneeseen.

Sakea sauhu täytti salin ja akkunoissa virtasi paksu hiki. Mies

pääsi vaivoin pujahtamaan ovesta sisään, mutta mahdotonta oli

halkaista tungosta. Hän näki vain selät edessään ja sauhuun

uppoutuneen katon ja kuuli puhetta jostakin päin huoneessa. Hän oli

arka sielu, tunsi olevansa lammas susilaumassa, kietoi turvallisen

pankinvahtimestarinuttunsa tiiviisti ympärilleen estääkseen

sosialistien tupakansauhun tarttumasta puhtaaseen porvaripaitaansa.

Kirjeen hän antoi lähimmälle miehelle ja päiden ylitse se

kuljetettiin kädestä käteen pöydän päähän, missä Pouta istui

puheenjohtajana. Itse vahtimestari poistui sylkien ovenpieleen, jonka

irvistävä rako oli se arvoviiva, minkä mukaan työväenliike oli hänen

arvionsa mukaan taksotettava. Köyhää ja siis löyhää, ei kannattanut

verottaa eikä vallalla varustaa. Se oli pankinvahtimestarin tuomio

-- ja monien muiden, joiden lämpöisen takin sisällä sydän löi

turvallisena ja tyytyväisenä omaan onneen ahtaassa suojassa eikä

katse ulottunut kauemmaksi kuin lähimmän paikatun takin selkään

lihamuuriksi sulloutuneen miesjoukon takana eikä ajatus kyennyt

sulattamaan lakkoliikkeestä enempää kuin työväen asiastakaan edes

räyhäävää lausepartta.

Pouta sai kirjeen ja jätti puheenjohdon varamiehelle. Tungokseen

avautui ahdas rako, kun hän askel askeleelta pujotteli läpi ja riensi

majataloon pukeutumaan. Hänen kätensä vapisivat ja kauluksen napit

olivat kirotusti kiusalliset. Sydän löi kuin vasara ahjosta temmattua

rautaa ja ajatukset nelistivät. Pankinjohtajan hahmo nousi yhä

pelottavampana hämärästä läheisyydestä eikä nuori mies voinut olla

tunnustamatta pelkäävänsä tuota -- tuota...

-- Hitto soikoon! huusi hän ääneen, heitti mustan lievetakin päälleen

ja mittaili itseään vaatekaapin peilissä, -- enhän minä ukkoa nai!

Jos hän antaa minulle rukkaset, niin onhan minulla tyttöni kukkaset!

Ylpeät huulet hymyilivät pehmeiden viiksien alla ja veitikka

naurahteli käskevistä tummista silmistä. Hän nyökkäsi itselleen vielä

kerran peilissä arvostellen leveitä hartioitaan ja soreaa ryhtiään.

-- Kohtalotar olkoon ylistetty edes tämän ainoan kerran ulkomuodon

muovaajana. Suokoon hän minulle uskottomuuteni anteeksi, sillä en

ole koskaan ennen häntä muistanut ja toivon piankin saavani hänet

unohtaa, jos...

Näillä rakastuneen viattomilla mietteillä hän yritti tukehuttaa niitä

merkillisen kumeita sydämeniskuja, jotka ennustivat vakavaa ottelua

maailmanmiehen ja rahaleijonan kanssa. Nyt oli astuttava elämän

vaarallisimpaan rintamaan ja kenties palattava -- lyötynä, murtuneena

miehenä.

Hänen askeleensa hidastuivat ehdottomasti portista sisään käydessä,

vallaton nuoruuden uhma painoi päätään ja miehen punnitseva äly

terotti aseitaan. Häntä ei kutsuttu kuherteluun, sen hän kyllä tiesi.

Virva tuli salissa vastaan, tervehti hiljaisena, merkillisesti

kirkastuneena, ja naisellinen arvokkaisuus säteili kuin valokehä

hänen olemuksestaan.

Pouta nosti hänen kätensä huulilleen unohtaen siksi hetkeksi kaiken

muun, ja käsi kädessä he astuivat isän ja samalla suuren kohtalonsa

eteen.

-- Anttu Pouta, sanoi Virva heleällä äänellä ja muutti katsettaan

isästä sulhoon ja sulhosta isään, kunnes he kättelevinä ja katseet

toisiinsa kiintyneinä olivat yhtenä kuvana nuoren naisen silmissä ja

sydämessä.

-- Oletteko pohjalainen? kysyi Auer viitaten tuoliin kirjotuspöytänsä

päässä ja istuen itsekkin toinen käsivarsi pöydällä ja toinen tuolin

selällä paperiveistä kädessään heilutellen. Virvan tarkkaava katse

huomasi kyllä, kuinka hänen sulhonsa ilmehikkäät kasvot kiinnittivät

isän huomion ja leppeä hymy levisi yhä varmemmin isän tavallisesti

perin jäykille kasvoille.

-- Olen siellä syntynyt ja kasvanut, mutta opintovuotein olen ollut

pääkaupungissa ja nyt viimeiset vuodet enimmäkseen ulkomailla.

-- Minä olen myöskin kuulunut Pohjalaiseen osakuntaan ja sen vuoksi

molemmat tyttönikin ovat siihen kirjottautuneet. Mihin tiedekuntaan?

-- Olen lukenut vähän yhtä ja toista, ehkä eniten kansantaloutta.

-- Aiotteko luku-uralle?

-- En, minulla on liikehommia siellä Pohjanmaalla ja ne vaativat

minut pian kokonaan.

-- Onko se oma liike, vai johtajanako te...?

-- Tavallaan oma, mutta johtajana minä siinä tulen olemaan.

-- Kerro siitä enemmän, minä olen hyvin utelias, sanoi Virva

istuutuen pöydän toiselle puolelle isää vastaan lähelle Poutaa.

-- Minulla on iso ala maata, varsinkin metsää, joka on saanut kasvaa

rauhassa. Isäni ei tahtonut myydä, kun ei ole ollut rahan tarvetta

eikä hän ollut toimen mies. Minä olen nyt rakennuttanut pari pientä

sahaa ja parannellut myllyä, mutta se on liian vähäpätöinen sille

koskelle, mikä siellä on.

-- Minkälainen koski se on?

-- Noin sata hevosvoimaa.

-- Oo, se on aikamoinen!

-- Niin, se odottaa vielä käyttäjäänsä, sanoi Pouta hymyillen.

Virvan katse lensi Poudan puhuessa isään ja siihen ilmestyi iloinen

voitonvarmuus. Isä hymyili.

-- Sanoitte olevanne omistaja ja kuitenkin vain johtaja.

-- Niin, olen jakanut liikkeessä olevan omaisuuteni osuuksiin ja

sijottanut ne työväelleni. Toistaiseksi vasta kolmannen osan, koska

liike on pieni.

-- Aiotteko jatkaa samaan tapaan?

-- Niin on aikomukseni.

-- Luuletteko voivanne taata menestystä liikkeelle tuon ahtaan

johtajatoimenne nojalla?

-- Osuuksien omistajien etu vaatii harrastamaan liikkeen parasta.

-- Mutta ellei heidän järkensä riitä tajuamaan tämänluontoisia

asioita?

-- Oppirahoja on kaiketi maksettava ja kerran opittava.

-- Te uskallatte kovin paljon. On muistettava, että työ on taakka,

jota tekijä pyrkii vierittämään pois hartioiltaan ja hyötymään muulla

tavalla. Siinä asiassa emme saa luottaa kehenkään.

Poudalla oli terävät sanat huulilla ja hyvä halu alkaa kuuma

väittely, mutta hän nieli sanansa ja kuunteli kunnioittavasti.

-- Raha ja työ ovat aina vastakkaisia, toinen käskijä, toinen

toteuttaja, jatkoi Auer.

-- Te sanoitte, herra pankinjohtaja, että ne ovat vastakkaisia.

Eiköhän olisi onnellisempaa, jos ne voisivat olla sopusointuisia?

-- Sitä en minä vanhana ja kokeneena usko, en luulisi sen voivan

milloinkaan toteutua. Kaikkina aikoina ja eri kehitysjaksoina on

aina syntynyt jonkinlainen orjuus. Se tuntuu kuuluvan ihmiselämään

niinkuin syntyminen ja kuolema.

-- Niin kyllä, mutta tuo orjuus on kuitenkin muuttanut muotoa monta

eri kertaa ja jos voimme sitä hivenenkin erältään lieventää ja

samalla sulostuttaa elämää, on se tehtävä! sanoi Pouta loistavin

katsein.

-- Te ette siis aio järjestää liikettänne vanhojen periaatteiden

varmalle pohjalle? sanoi pankinjohtaja katsoen tiukasti nuoreen

mieheen.

-- Minä uskon enemmän uuteen periaatteeseen.

-- Tyttäreni on ilmottanut teidän suhteestanne -- minulle olisi

hyvin rakasta, jos voisin tulevaisuudessa laskea taakkani nuorille

hartioille -- te olette luonteen mies ja perehtynytkin itsenäiseen

työhön -- hyvin kallisarvoista -- mutta näkökantamme ovat perin

vastakkaiset.

Nuori mies taivutti päätään ja hänen sydämensä sykki rajusti. Hänet

oli nostettu korkealle vuorelle ja näytetty maailma pienoiskoossa,

sillä hän tiesi kyllä, että nyt oli kysymys miljoonista.

-- Sinä olet usein tahtonut lähteä Englantiin ja siellä on minulla

hyviä tuttavia. Nyt voisit tehdä tuon matkasi, ennenkuin teidän

liittonne vahvistetaan, puhui isä levollisena.

Virva punastui ja Pouta katsoi vuoroin isään, vuoroin tyttäreen ja

samalla hänen sydämensä lakkasi lyömästä.

-- Kiitos, isä, sanoi Virva, minä matkustan mielelläni, ellei

sinulla, Anttu, ole mitään sitä vastaan.

-- Kuinka kauan sinä viipyisit?

-- Kaksi vuotta, sanoi pankinjohtaja. -- Jos asiat täällä kotona

sillä aikaa tasaantuvat ja jonkun verran oikaistuvat entiselle

tolalleen, lisäsi hän katsoen Poutaan, tulee Virva täysillä

oikeuksilla minun pesääni, solmimaan liittonsa; ellei, pidätän minä

ne!

-- Olemme tuskin ennättäneet ajatella sitä puolta asiassa, sanoi

Pouta. -- Niinkuin minun asiani nyt ovat, en voi astua palvelukseenne

ja Virva on suostunut jakamaan vaatimattoman toimeentuloni. Vai

kuinka?

-- Luonnollisesti, hymyili Virva hänelle varmana ja levollisena.

Isän silmältä ei tyttären onni jäänyt huomaamatta, sillä muutos

oli hänen olemuksessaan ihan ilmeinen. Se olikin horjuttanut

pankinjohtajaa tuomiossaan ja pakottanut hänet sovitteluihin ja

ratkaisun siirtämiseen tuonnemmaksi ja sitten mahdolliseen sovintoon.

Isän viisas varovaisuus esti häntä selvää tuomiota lausumasta, sillä

tappion pelko sitoi häntä. Hän tunsi hyvin tyttärensä ja tiesi, ettei

vieraannuttaminen matkan avulla tuottaisi toivottuja tuloksia; ainoa

sovitus oli saavutettavissa Poudan kautta. Pankinjohtajan älykäs

silmä näki läpi nuoren miehen, jonka luonne ja sielunelämä kuvastui

avonaisessa ja mutkattomassa olemuksessa. Hän teki siis nopeasti

suunnitelmansa ja päätti käyttää kahta keinoa.

-- Ehkä teillä on aikaa syödä kanssamme suurusta, sanoi hän

tuttavallisesti kuin ainakin perheen jäsenelle.

Pouta nousi ja kumarsi, sillä pankinjohtaja oli jättänyt tuolinsa

nostaakseen erään paksun kassakirjan pöydälleen. Pouta auttoi häntä

ottaen kirjan ja laskien sen pöydälle.

Virva nyökkäsi Poudalle ja poistui suurusta valvomaan.

-- Katsokaa tätä kirjaa, sanoi pankinjohtaja Auer, -- luuletteko

yksinkertaisen väkenne koskaan pääsevän tällaisen liikekoneiston

salaisuuksien ja monimutkaisuuksien perille? Nämä summat, miltä ne

näyttävät teistä?

Pouta katseli kirjan lehtiä ja hänen sydämensä löi rajusti, samalla

kun mies hänen edessään kasvoi suuruudessa ja masensi hänet

painoisuudellaan, ja koko hänen pieni yritteliäisyytensä siellä

kaukana erämaassa tuntui hupenevan mitättömäksi.

-- Eikö totta, jos liikkeenne olisi täällä, ette jaksaisi kilpailla?

-- Herra pankinjohtaja, minun liikkeeni on lasten leikkiä näiden

numeroiden rinnalla.

-- Niin luulisin, sanoi pankinjohtaja hymyillen ja mahtava vartalo

huojui kuin honka, jonka latvassa tuuli huminoi. -- Mutta aate on

aina vaarallinen, kun äly ja nuoruus sitä kasvattaa. Minä alotin

köyhemmästä kuin te nyt.

Pouta kumarsi hiukan ja katseli kirjaa edelleen. -- Aate, näitä

numeroita vastaan taistelevana on aate melkein voimaton, merkitsee

ylivoimaisia kärsimyksiä ihmisparoille. Mutta ei ole pakko asettua

vastaan, luovitaan, mennään hiljaa, aika, työ ja aate yhdessä...

-- Voivat siirtää vuoria.

-- Ja pääomia, sanoi Pouta hiukan vapautuen painostuksesta katsoen

ensi kerran vastustajaansa ja kohtalonsa määrääjää suoraan silmiin.

Vanha mies käänsi katseensa syrjään, mutta sääli omaa sydäntä kohtaan

ja hämärä väistymisen tarve työnsivät häntä myöntymisen polulle. Tuo

nuori mies tuossa osasi vallottaa, suorastaan ottaa sydämet vain

katseellaan ja voitonvarmalla olemuksellaan. Ja sellainen usko...!

Virvan suuruspöytä oli kunnossa ja hän palasi hakemaan heitä. Isän

leppeä hymy hämmästytti häntä ja rohkeampana läheni Virva sulhoaan

ottaen hänen käsivartensa.

Pankinjohtaja sulki heidät molemmat silmäykseensä ja rinnassa

hytkähti kummasti kuin ennen onnellisina aikoina, jolloin tyttäret

olivat ottaneet ensimmäiset askeleensa ja sitten tupsahtaneet nurin

kaatuen isän käsivarsille. Hajamielisenä hän sipaisi kasvojaan

kädellä ja laski sen sitten kirjalle.

-- Niin, ellei tämä olisi elämän järeää totuutta, olisi teidän

aatteenne oikea. Sen pahempi, tämä kirja puhuu varmaa, koeteltua,

raudanlujaa totuutta, se on oikeassa ja te olette erehtynyt.

-- Minulla on aatteeni totuus myöskin varmaa ja oikeata järjen ja

moraalin hyväksymänä. Se voi kansan nostaa aineenkin haltijaksi.

Virva poistui jälleen huomatessaan keskustelun yhä jatkuvan. Isän

katse seurasi häntä ja näytti hapuilevan kuin apua etsien ja siirtyi

taaskin paksuun kirjaan pöydällä.

-- Eivätkö nämä numerot puhu teille kyllin vakuuttavaa kieltä?

-- Ne huikaisevat, eivät vakuuta. Minun uskoni kuuluu minuun kuin

käteni ja jalkani, en voi siitä luopua.

Vanha mies huokasi.

-- Minulla ei ole siis mitään toivoa vastaisen varalta?

-- En luule olevan siinä asiassa. Pankinjohtaja tahtoi vielä koettaa

toista keinoaan, vaikka pelko esti häntä käyttämästä niin vakuuttavaa

kieltä kuin olisi tahtonut.

-- Te myönnätte kaiketi, että minun uskoni on yhtä luja kuin teidän.

-- Teidän suuren työnne menestys on sen todistanut.

-- Myönnätte siis, etten voi luopua aseistani!

-- Luonnollisesti!

-- Hm, ovatko miljoonat teille niin vähän arvoisia? Minä melkein

epäilen teidän afäärineroanne.

-- Siinä teette oikein, herra pankinjohtaja. Minä en tahdo tehdä

afääriä, ainoa päämääräni on tehdä ja teettää työtä kohtuullisella

palkalla.

Pankinjohtajan kasvoille levisi ivallinen hymy ja silmien kiiltävään

viivaan mahtui aika määrä halveksumista ja pettymystä. Hän putosi

varpailta kantapäille ja astui jälleen koko jalallaan. Tuo nuori

mies tuossa oli vain nuori mies, rakastettava, lahjakas, luja omassa

uskossaan, mutta vaarallinen -- ei hänelle, rahamiehelle!

-- Vai niin, vai niin, sanoi hän huojuttaen ruumistaan kädet

housuntaskuissa ja tuttavallisuuskin hävisi hymyn mukana. -- Oletteko

aivan varma, että tyttäreni tulee aina olemaan samaa mieltä kuin

tekin näissä asioissa?

-- Mitä te tarkotatte, herra pankinjohtaja?

-- Tarkotan vain, ettei tulevaisuus ehkä tyydyttäisi häntä tuon

kohtuullisen palkan puitteissa.

-- Silloin hän on vapaa tekemään niinkuin hän itse tahtoo, yhtä vapaa

kuin nytkin.

Vanha mies seisoi jälleen neuvottomana.

-- Kenties hän silloin on niin sidottu, ettei voi vaikka tahtoisi

-- voi olla lapsia, ja äitinä hän saattaa tahtoa toisin kuin nyt.

Oletteko sitä ajatellut?

-- En, herra pankinjohtaja, sanoi nuori mies hämillään.

Nyt oli hänen vuoronsa joutua pulaan, rakastetun luona, hänen

läheisyydessään, oli hän salaperäisen huumauksen vallassa. Täällä

kaikki kuiski hänestä, ilmakin oli kuin lumottua ja tämä keskustelu

tarkotti kaikki häntä, voi vahingoittaa, panna alttiiksi hänen

tulevaisuutensa. Pouta unohti itsensä ja horjui päätöksessään tuon

vaativan ja armottoman isän edessä. -- En, en ole voinut ajatella

kaikkia mahdollisuuksia.

-- Niin, hymähti Auer, -- se on sentään vaikeampaa kuin luulette.

-- On, on, sanoi Pouta hetkeksi painaen sormensa silmilleen.

Samassa astui Virva jälleen sisään ja Pouta ojensi hänelle kätensä

kuin apua pyytäen.

Virvan tarkka silmä huomasi heti käänteen tapahtuneen. Isän jäykkyys

ja Poudan neuvottomuus huolestutti häntä.

-- Olkaa hyvät, sanoi hän tarttuen sulhasensa käsivarteen, ja isän

jäljestä he astuivat saliin ja sieltä ruokahuoneeseen.

Airi seisoi pöydän ääressä odottamassa hiljaisempana tavallista. Hän

oli kyllä arvaillut jotakin, mutta varmuus oli sittenkin yllätys.

Hän ojensi kätensä Poudalle ja sanoi jäykällä kohteliaisuudella: --

Onnittelen!

Pouta vastasi samaan tapaan kaikkein juhlallisimmalla

kumarruksellaan. Pöydässä ei paljon puhuttu eikä kenellekään

tuntunut ruoka maistuvan. Pankinjohtaja oli hajamielinen ja näytti

hyvin väsyneeltä eikä kumpikaan tyttäristä päässyt vapautumaan

väkinäisyyden tunteesta. Vähitellen Pouta kuitenkin rauhottui, sillä

Virvan sädehtivät silmät puhuivat onnesta.

Poistuessaan viittasi isä Virvaa seuraamaan itseään.

Kun Virva hetken kuluttua astui isänsä työhuoneeseen ja näki hänet

masentuneena ja uupuneena istuvan pöydän ääressä huomaamatta tyttären

tuloa, tunsi Virva voimiensa pettävän. Olihan yleisesti tunnettua,

kuinka pankinjohtaja oli säilynyt ryhdikkäänä ja vuosi vuodelta

yhä pontevampana kantanut suunnatonta työtaakkaa, ja nyt -- poissa

oli hänen murtumattomaksi uskottu ryhtinsä, hartiat painuneet ja

kasvoilla suru, silmissä eloton ilme. Hän oli vanha mies.

Virvan oli vaikea pidättyä heittäytymästä polvilleen hänen eteensä

saadakseen lohduttaa ja vakuuttaa, mutta vanha tottumus aina

lapsuudesta saakka hillitsemään kaikki tunteensa kahlehti häntä.

Olihan sellainen heille kahdelle vasten luontoa. Samalla välähti

Virvan mieleen, että hän hiljan oli ollut niin lähellä isää, ja mihin

se oli vienyt? Hän katsoi melkein säikähtyneenä ympärilleen. Jokin

outo tunne, että hän oli täällä aivan vieras, ei kuulunut isään

mitään, että hän tunsi, eli, ajatteli toisin, vaivasi häntä niin,

ettei voinut seistä paikallaan lähellä isän työpöytää, ja hän väistyi

akkunan ääreen.

-- Milloin sinä voisit matkustaa? kysyi isä.

-- En ole vielä ennättänyt puhua siitä Antun kanssa, sanoi Virva

hiljaa.

-- Se ei ole tarpeellista. Hän ei vielä ole sinun määrääjäsi.

-- On, isä.

Isä käännähti tuolillaan ja jotakin kiilsi hänen siristetyssä

katseessaan, mutta hän vaipui jälleen nojaamaan pöytään huoaten

syvään kuin olisi alistunut johonkin uuteen iskuun.

-- Jos niin on, ei taida matka soveltua.

-- Kyllä, voisimmehan lähteä yhdessä, sanoi Virva nyppien

nenäliinaansa ja pidättäen henkeään, sillä sydän löi rajusti, vaikkei

ääni värähtänytkään. Jos isä olisi nähnyt tyttären katseen, ei hänen

masentumisensa olisi ollut niin valtava kuin nyt uskoessaan tyttären

levollisuuden merkitsevän järkkymätöntä päätöstä.

Pankinjohtaja oli aina perustanut elämänsä ja sen työn varmoille,

koetuksen kestäneille tosiasioille. Hän ei nytkään epäillyt

tyttärensä päätöksen lujuutta, otti sen sellaisena kuin se oli,

vaikka se oli hänelle katkera ja suunnaton tappio.

-- No niin, viettäkää häänne, matkustakaa, tulkaa takaisin -- vain

yksi ehto, lisäsi hän nopeaan, taaskin kääntyen tuolillaan. -- Pyydän

sinua suostuttamaan hänet kumppanikseni! Oletko ymmärtänyt? lisäsi

hän nähdessään tyttärensä hämmästyneen ilmeen.

-- Voisihan isä esittää tämän asian hänelle itselleen! huudahti

Virva, joka vaistomaisesti tajusi, mistä oli kysymys.

-- Olen sitäkin yrittänyt, ehkä sinä onnistuisit paremmin.

-- Luulisiko isä hänen siihen sopivan?

-- Hän on oikea mies, sellaista kykyä ja tarmoa minä juuri kaipaan --

ei taida kestää kovinkaan kauaa, kunnes minä olen liiaksi väsynyt --

no, jaa, ehkä sinä onnistut.

-- Kielsikö hän?

-- Kielsi tällä kertaa.

-- Selittikö hän syynsä.

-- Selitti.

-- Silloin en minä mitään voi -- taikka minä uskon hänen olevan

oikeassa.

-- Tunnetko sinä hänen periaatteensa?

-- Tunnen ja uskon hänen olevan oikeassa.

-- Olenko minä sitten väärässä? kysyi isä nöyränä ja hiukan

nuhtelevana.

-- Sitä minä en tarkottanut, te olette niin erilaiset, sanoi Virva ja

hänen oli mahdoton jatkaa, mahdoton arvostella omaa isää.

-- Ja kuitenkin nouset minua vastaan, menethän heidän puolelleen,

noiden...!

Tumma puna levisi juovaiselle otsalle ja sanomaton tuska ahdisti

häntä. Itsensähillitsemiskyky näytti ehtyneen vanhuuden yllättämästä

miehestä.

Virva katseli häntä lapsen tyynellä säälillä ymmärtämättä isän

raskasta surua.

-- Eikö isä voi meitä ymmärtää? kysyi hän suoraan itsetietoisena

kohottaen päätään.

Isän katse mittasi häntä pitkään ja ankarana, ja samalla hävisivät

hänen olemuksestaan ulkonaisen heikkouden merkit.

-- Nyt näen selvästi, että olet mennyt virran mukana ensimmäisen

ottajan saaliina!

Virva aikoi keskeyttää, mutta isän ääni kiihtyi.

-- Enkö minä ymmärrä teitä? Ymmärrän kylläkin. Minun työni, vanha,

koeteltu pohja, jolle olen rakentanut kohta neljäkymmentä vuotta,

ei merkitse sinun epäjumalallesi mitään. Hän ei suvaitse siihen

liittyä, miljoonat eivät kelpaa hänelle. No niin, menkää ilman niitä,

mutta menkää minun ja kaikkien ystävieni tietämättä ja olkaa meille

tuntemattomat!

Kauan pidätetty mielenkuohu ja puhuessa yhä kiihtynyt viha muutti

mahtavan miehen muodon pelottavaksi ja sanat löivät armottomasti.

-- Tee niinkuin tahdot, mutta teoistasi vastaat tästä lähtien itse.

Minä en ole enää sinun takanasi. Sinä et minua tarvitse -- enkä

tarvitse minä teitä kumpaakaan!

Virva tuijotti isään jäykistyneenä, silmät pystyssä ja kysyvinä, kuin

joku hirveä arvotus elämän ja kuoleman uhalla olisi heitetty hänen

ratkaistavakseen juuri sillä hetkellä.

Kun hän pääsi tajuamaan isän vihaa syöksevän katseen, jonka

kammottavuus poisti heidän väliltään luonnolliset siteet, kulki nuori

tyttö kuin unessa ovea kohti, avasi sen taakseen katsomatta ja sulki

hiljaa kuin unissakävijä näkemättä ketään, tajuamatta mitään muuta

kuin: pois, pois kauas!

Pouta oli odottanut salissa ja riensi vastaan levottomana Virvan

oudosta tilasta.

-- Virva rakas, sanoi hän hiljaa ja hellästi kuin sairaalle, otti

hänen kätensä ja talutti salin poikki samaan huoneeseen, jossa heidän

liittonsa oli vahvistuksen saanut. Virva vaipui nojatuoliin jäykkänä

tuijottaen eteensä, ei kyyneltä, ei väräystäkään kalpeilla kasvoilla.

Tämä kammottava jäykkyys hyydytti nuoren miehen veren ja pienestä

kylmästä kädestä hänen kädessään johtui jäytävä tuska, epätoivoinen

halu poistaa armaalta suru ja sen syyt, ja samalla ahdistava tunto

siitä, ettei mitään voinut.

Äkkiä Virva alkoi vavista ja tavottaen niskaansa hiljaa voihkia: --

Koskee, koskee!

Hän hervahti kasaan ja lepäsi syvään hengittäen, rakastettuunsa

nojaten. Hetken kuluttua, tunsi Pouta, kuinka hän hiljaa nyyhki ja

kyyneleet valuivat virtana punertuville poskille. Nuoruuden tenho

lievensi surun raskautta ja sen voimat poistivat jäätävän kylmyyden

suoden vallan lämmölle ja suloudelle.

-- Nyt minä olen sinun, kokonaan sinun, yksin sinun! olivat hänen

ensimmäiset sanansa pitkän kamppailun jälkeen. Ja hetken kuluttua hän

jatkoi kiivaammin kuin estääkseen tuskaa palaamasta: -- Vie minut

pois täältä niin pian kuin voit! Tänään, huomenna, nyt kohta!

-- Kallis, armas, kaikki minä teen, mitä sinä tahdot! Olemmeko siis

kahden ikuisiksi ajoiksi?

Virva rauhottui vähitellen ja jännitys laukesi raskaaksi

surunvoittoisuudeksi. Hänen hymynsä pusersi nuoren miehen silmistä

kyyneliä eikä mikään hellyys voinut tyttöraukkaa auttaa. Tunnit

kuluivat heidän yhä kahden istuessa kuunnellen toistensa sanattomia

tunteita ja ajatuksia, unohtuen ajasta ja ympäristöstä.

Airi oli saanut sanan lakkokomitean kokouksesta eikä voinut antaa

heidän jäädä kotiin. Olihan Pouta puheenjohtaja ja kokouksessa

kysyttäisiin häntä varmasti. Mitä hän sanoisi?

Pouta tuli saliin hänen kutsustaan yhä liikkuen hiljaa ja varovasti

kuin karttaen herättämästä kestettyä kärsimystä.

-- Kuinka Virva jaksaa? kysyi Airi, sillä hän oli myöskin nähnyt

sisarensa mielentilan isän luota tullessa.

-- Ei hyvin, mutta hiukan paremmin. Jääkää hoitamaan häntä, minä

pyydän. Palaan kyllä pian ja sitten neuvottelemme asioista.

Airi oli hetkessä muuttunut nuoreksi naiseksi ja osotti ihmeteltävää

tyyneyttä ja neuvokkaisuutta auttaessaan sisartaan hänen surussaan ja

järjestäessään kotia sekä hoidellessaan kaikkia sisarelle kuuluvia

tehtäviä, joten eivät palvelijat eivätkä kutkaan vieraat enempää kuin

isäkään huomanneet mitään erityistä tapahtuneen.

-- Menen nyt viimeisen kerran täällä kokoukseen ja samalla järjestän

hiukan asioitani ja sanon hyvästit työtovereilleni, sitten palaan

ja olen luonasi niin kauan kuin tahdot, koko päivän, hymyili Pouta

lohdutellen.

-- Koko päivän, huokasi Virva nojaten väsynyttä päätään hänen

rinnallaan ja kyyneleet tulvivat uudestaan.

-- Itke armaani, itke surut pois. Kas noin, pää pystyyn vain.

Tulevaisuus on meidän ja onni ja rakkaus ja kaikki suutelot!

-- Ja surut!

-- Surut ovat onnea sinun kanssasi!

-- Minusta tuntuu kuin me olisimme kahden maailmassa, emmekä välitä

kenestäkään, emme kenestäkään!

-- Emme kenestäkään, rakkaani, myönsi Pouta sydämensä pohjasta.

-- Nyt sinun pitää mennä, sanoi Virva hätäisenä muistaen äkkiä, että

siitä oli ollut puhe.

-- Ole nyt järkevä sillä aikaa ja puuhaa jotakin Airin kanssa.

-- Kuinka sinä osaat minusta huolehtia, kuin olisimme olleet jo sata

vuotta naimisissa!

-- Näkemiin!

-- Näkemiin!