-- Nykyhetkellä on laillisuusaate tärkein. Kaikki muut uudistustoimet
kulkevat sen vanavedessä, sanoi Allas.
-- Pois sensuurit meidän joukostamme! keskeytti Porras kovalla
äänellä ja heitteli samassa punaisen julistuskirjan lehtiä yleisölle.
-- Sensuuri on aina syönyt meiltä kerman viilin päältä, mutta
nyt jaan teille kerrankin viilin kermoineen. Tämä on se punainen
manifesti, jota koko maa ilokyynelin tervehtää. Eläköön!
-- Eläköön! huudettiin niin, että luuli seinien halkeavan, ja rouva
Muukka painui pöytänsä taakse silmät pyöreinä säikähdyksestä.
Pouta seisoi päätä pitempänä muita pöytänsä takana heiluttaen
punaista paperia, sipaisi tukan otsaltaan ja puhui tulisella
kiihkolla: -- Tässä paperissa on lausuttuna kansan pyhä tahto
nykyisenä tärkeänä hetkenä. Tämä julistuskirja on syntynyt
Tampereella, Suomen Manchesterissa, ja tässä on sanottu kaikki se,
mikä -- joko tajullisesti tai tajuttomasti -- on ollut jokaisen
todellisen, vapautta ja ihmisoikeutta rakastavan kansalaisen
sydämellä. Valmistukaa siis, jos tarvitaan, sydänverellänne
kirjottamaan kaiken sen alle, mitä tässä on sanottu.
Porvarien huuto kajahti yli muiden äänien:
-- Ei, ei!
Pouta jatkoi: -- Tampereella on tämä hyväksytty perustuslaillistenkin
kokouksessa. Koko kaupunki on siellä riemuinnut, suuressa kulkueessa
sitä soitoin ja lauluin juhlinut. Helsingissä tämä julistuskirja
luettiin ja hyväksyttiin Kansallisteatterissa kolmantena päivänä
marraskuuta kahdentuhannen kansalaisen läsnäollessa.
-- Olemme sen lukeneet emmekä hyväksy sosialistien punaisia haaveita,
sanoi Allas. -- Minulle on ilmoitettu, että perustuslailliset
poistuivat teatterista heti kun julistus oli luettu. He eivät
vähemmistönä sitä hyväksyneet. Me emme hyväksy sitä täällä
enemmistönä eikä sitä saa lukea kansalle komitean hyväksymänä.
-- Se on luettava huomenna aamulla ja lakkokomitea hyväksyy sen tänä
iltana, lausui Porras nousten paikaltaan ja asettuen vasemmalle
porvarillisten puolelle seisomaan.
-- Kuka meidät siihen pakottaisi? kysyi Allas katsoen tiukasti
mieheen.
-- Me kansan edustajat!
-- Teillä ei ole siihen valtaa eikä ryhtiä!
-- Tällä hetkellä on väliaikainen hallitus kaiketi jo toimessa,
puuttui Pouta puheeseen, -- ja sen käskyt voivat koska tahansa
saapua. Taipukaa välttämättömyyden edessä!
-- Me olemme kaikki tässä komiteassa kansan edustajia ja toimimme
omantunnon mukaan. Me noudatamme vanhaa lakia, kunnes uusi on
laadittu, sanoi Allas.
-- Ettekö tahdo myöntää, että toisinaan tulee toimen hetki, jolloin
vanhat muodot romahtavat ja kansa astuu ulos vuosisatain pimeästä
vankilasta. Voi silloin niitä, jotka sen tielle asettuvat! puhui
Pouta pyhän asiansa kannustamana.
-- Totuus ja oikeus ovat minun käskijöitäni. Minä en hyväksy
julistuskirjaa, sanoi Allas.
-- Emme hyväksy! kuului porvarien huuto.
-- Tosi on edessä, joko -- taikka! Meidän asestettu joukkomme
piirittää talon! huusi Pouta, jonka silmät säihkyivät uhkaa.
-- Aseet esiin, miehet! komensi Porras. Miehet vetivät browninginsa
povesta ja naiset parkaisivat.
-- Vaikka kappaleiksi repisitte, emme suostu! huusi Allas juosten
hänkin pöydän äärestä keskelle lattiaa seisoen siinä kalpeana ja
totisena.
Virva seurasi häntä hätääntyneenä ja katsoi häneen tuskaisena ja
rukoillen.
Pouta oli myöskin jättänyt paikkansa pöydän takana ja tullut Allasta
vastaan. Hänen kätensä sukelsi poveen ja veti esiin revolverin. Sen
piippu nousi hitaasti, mutta veristävä silmä hämärsi ja tähtääjä
sopersi oudolla äänellä: -- suostukaa tai väistykää!
Samassa tuokiossa juoksi Virva tähtääjän rinnalle, laski kätensä
ojennetulle kädelle ja sanoi selvästi: -- Tulkaa järkiinne,
kansalaisverta ei saa vuodattaa. Pitäkää kätenne puhtaina, Suomen
miehet, muistakaa, että pakko vaatii yhä suurempaa pakkoa!
Juhlallinen hetki ja suuri vaara sekä jännitys oli herättänyt
nuoressa naisessa sankarillisuuden antaen oikeat sanat, joita hän ei
koskaan olisi lausunut tavallisessa tilaisuudessa.
Pouta laski hitaasti aseen, ensin epäröiden, mutta hiljaisuuden ja
Virvan maltillisuuden voimasta täydellisesti alistuen, ja katsoi
tovereihinsa sanoen:
-- Aseet pois, toverit!
Miehet tottelivat nopeammin kuin olisi luullut, tullen järkiinsä.
Virva oli jälleen siirtynyt omaan ryhmäänsä eikä Pouta ollut
ennättänyt saada häneltä katsettakaan.
-- Entä vahdit? kysyi Porras neuvottomana Poudalta.
-- Lähettäkää pois. Kaikki on narripeliä! ärähti hän kääntyen omaan
joukkoonsa.
Porvarit olivat liittyneet ryhmäksi vasemmalle ja sosialistit
oikealle.
-- Nyt tuli selvä pesäero, sanoi Hirvi. -- He saivat tuta hiukan
hampaita ja säikähtivät. Pelko on hyvä herra eikä se rengillekkään
pahaa tee.
-- Ei olisi pitänyt hellittää, pahotteli Porras.
-- Emmehän voi ruveta ihmisiä tappamaan! sanoi Pouta yhä
hermostuneena ja tuskan raatelemana. Hän olisi tahtonut mennä vaikka
tuliseen pätsiin päästäkseen tästä katkeruuden myrkystä, joka häntä
raateli.
-- Nyt on mentävä torille sitä Valtarin asiaa liehtomaan, puhui
Hirvi, sillä hänellä oli aina selvillä taistelun juoni, jos se
toisilta sattui katkeamaan.
-- Siinä on sitkeä mies, joka ei sorru, kehui muuan nuori mies
lyöden Hirveä olalle. -- Ei niistä herroista, jänistää niitä, lisäsi
hän vilkaisten Poutaan, -- kun kovalle ottaa. Tässä on piru aidan
raosta tirkistelemässä, kuiskasi hän salaperäisenä tovereilleen. --
Se revolveritouhu taisi olla mustasukkaisuuden puuskausta. Pouta on
pikiintynyt Auerin vanhempaan neitiin!
-- Voi turkanen, kylläpäs nyt kukot lentävät korkealle, aitan katolle
laulamaan, ivaili toinen.
-- No, sehän se rakkaus.
-- Pankaa lujat vahdit lavalle, sanoi Porras läheten nuoria miehiä.
-- Käsiketjut eteen, jos porvarit pyrkivät puhumaan, ei saa päästää.
Nyt puhutaan niin, että silmät mustenee ja korvat soi, mutta
tuntosarvet vireillä ja kansan mielialasta selvillä. Puhu sinä,
Pouta, ensin, että yleisö jää kuulemaan, me kyllä pidämme huolen
jatkosta.
Virvan ympärille olivat kerääntyneet kaikki porvarinaiset ja
miehetkin.
-- Kuinka sinä olit rohkea, Virva!
-- Ja niin levollinen, minä vain en olisi saanut sanaa suustani, kun
niin säikähdin, sanoi mahtava rouva Muukka.
-- Näittekö, kuinka herra Pouta kalpeni?
-- No, niin se oli valkoinen kuin vaate, kun Virva tarttui sen
käteen, rupattivat naiset.
-- Senkin susi, päätti rouva Muukka. -- Kiitos sinulle, Virva!
-- Älkää minua kiittäkö, sydäntäni särkee tämä repiminen puolelle ja
toiselle.
Airi oli tullut kokoukseen vasta myöhemmin, mutta ennättänyt
kuitenkin kuulla keskustelun ja kiistan. Hän puuhasi innokkaasti
laulua ja sai käsiinsä muutamia "Suomalaisen seuran" jäseniä. Heihin
liittyivät kaikki porvarilliset ja laulu kaikui eheänä ja hartaana
täysistä, kiistan sytyttämistä rinnoista.
Kohta on alkava kansani työ,
kerran se sortomme maahan lyö!
Aatokset nostan ma korkeita kohti,
useinhan uskoni toivoa tohti,
ettei kansani oikea tahto
ole kuin aaltojen kuohuva vaahto.
Se on kuin vuoksi ja luode meren,
oikean voittoon syttää se veren,
järjen se ottaa oppaaksensa.
Laulun aikana oli vastapuolue järjestynyt riviin
kansalliskaartilaisineen ja soittajat, jotka olivat saattaneet lippua
ja puoluelaisia kokoukseen, virittivät nyt tulisen marssinsa:
Nouse, kansa köyhä,
kauas meistä jää,
ken on veltto, löyhä!
Eespäin rientäkää!
Herää, joukko, sorron alta,
syttyköön jo sota!
Kerää taistoon voimas valta,
oikeutes ota!
Heidän kulkueensa päättyi torille, missä alkoi uusi kamppailu.
Virva poistui kokouksesta kolottavin sydämin, levottomana ja
tyytymättömänä itseensä, pujotteli väkijoukosta ulos pimeään iltaan
ja riensi kotiin saadakseen hetkisen olla yksin ennenkuin muut
seurasivat häntä kokouksesta. Hän oli jo eteisessä ja aikoi sulkea
ovea, kun joku äkkiä veti sen auki ja astui rohkeasti sisään pimeään
huoneeseen.
-- Tekö -- miten...? huudahti Virva tuntien pimeässäkin Poudan, mutta
hillitsi äänensä, ettei herättäisi kotiväen huomiota.
-- Minulla ei ollut muuta neuvoa ja minä tahdon tietää kohtaloni!
Virva vei hänet huoneeseensa kenenkään huomaamatta. Siellä paloi tuli
uunissa ja punertavan verhon lävitse levisi lämmin ja rauhallinen
valo lampusta. Poudan kiihtynyt mieliala lauhtui kuin lumouksen
kautta astuessa tähän hänelle pyhään ympäristöön, ja nyt hän häpesi
rohkeuttaan ujostellen kuin koulupoika, joka on tullut kiinni
kepposesta.
Virva oli pysähtynyt äänettömässä suuttumuksessaan seisomaan hänen
eteensä ja katseli häntä uhkasilmin.
-- Kuinka te rohkenette? En enää tiedä, oletteko järjissänne. Äsken
ase kädessä -- taivas, mikä hetki -- ja nyt täällä! Hyvä Jumala,
kuinka voi sellaisia tehdä? Ettekö tiedä, kuka isäni on, ja kuinka
mahdotonta minun on selittää teidän täällä oloanne?
Pouta oli lähennyt parvekkeelle vievää lasiovea ja katseli ulos.
-- Vaaditteko -- minä voin hypätä heti ulos tuolta parvekkeelta!
sanoi hän alistuvasti.
Virva katsoi häneen suurin silmin ja ymmärsi hänen tarkottaneen
totta. Hän naurahti.
-- En minä vaadi teitä taittamaan niskaanne, vaikka saatattekin minut
perin naurettavaan valoon täällä olollanne.
Pouta astui toiselle ovelle, joka johti saliin. Siitä he olivat
tulleet. Muuta ovea ei huoneessa ollut. Hän väänsi sen lukkoon.
-- Nyt olemme kahden eikä kukaan meitä yllätä, voimme puhua suoraa
kieltä. Jos tarvitaan, poistun tuota tietä, sanoi Pouta viitaten
parvekkeen oveen, -- enkä taita niskaani, -- olen hyvin taitava
voimistelija.
Virva seisoi uunin luona kasvot liekehtivinä hämmästyksestä ja
osittain suuttumuksesta, joka alkoi vähitellen vaihtua jännitykseksi,
sillä Poudan menettely oli hänestä outoa.
-- Millä oikeudella te...?
-- Rakkautemme oikeudella. Toisinaan täytyy uskaltaa sellaistakin,
mikä ei ole aivan säädyllistä eikä siroa. Mitä minun oikeastaan
pitäisi pelätä? Sovinnaisuuden olemme jo sivuuttaneet ja alkaneet
oman elämämme -- eikö totta?
-- Ehkä nyt alkaa oikea traagillisuus, ivasi Virva hiukan vavisten
mielenkuohussaan.'
-- Niin, jos te tahdotte tappaa oman ja minunkin onneni, niin voi
vielä tragediakin syntyä.
-- Mitä te tahdotte?
-- Tuo ääni minua pelottaa! sanoi Pouta hiljaa, katsoen tuskaisena
Virvaan. -- Tiedän hyvin voivanne tehdä vastoin omaa tunnettanne,
vaikka siitä saisitte kuolinhaavan, siksi jyrkkä olette ja sydämetön.
-- Kun sen tiedätte, miksi uskalsitte?
-- Minun täytyi, en voi odottaa!
-- Minua huimaa, on niin vaikeata hypätä pyörteeseen!
-- Antakaa minulle kätenne!
-- Sydäntäni kouristaa, on vaikeata jättää entisyys, kaikki!
-- Luottakaa minuun, sulkekaa silmänne.
-- En, minä tahdon tulla avosilmin -- jos tulen!
-- Mitä on entisyys, sääty, koko maailma? Jos te rakastatte -- ja te
rakastatte, tiedän sen -- onhan kaikki muu silloin tyhjää.
-- Te ette voisi luopua nykyisestä vakaumuksestanne.
-- En voi luopua silmästäni, en järjestäni!
-- Minä en ole vielä varmasti irti entisestä, sanoi Virva hiljaa.
-- Pelkäätte minua -- olette melkein vakuutettu, sen jo tunnustavat
ääni ja silmät, sanat vain epäävät. Kuinka teitä kunnioitan, hellin
ja jumaloin! Tahtoisin elää ikäni näin, jos vain voisin olla
läheisyydessänne ja nähdä teidät, olla nöyrä ja altis!
-- Te lahjotte, kiehdotte, käytätte viekkaita keinoja. Pitäisihän
teidän nähdä, etten ole jäätä eikä suonissani virtaa kalan veri,
puhui Virva puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä. -- Olen vain
ihminen ja pelkään olevani kuumaverinen, aina hulluuteen saakka
humaltuva. Mutta minä seison, en horju, epään, epään, kunnes olen
varma, ihan varma!
-- Olette unohtanut omat ehtonne: kaikki keinot luvallisia.
-- Sen minä unohdin, sanoi Virva sipaisten vallatonta tukkaa
otsaltaan ja nousten nojatuolistaan.
-- Teitä minä en saavuta laverteluilla enkä odottavalla nöyryydellä.
Teidät pitää kiehtoa, niin ettei silmä vältä eikä jäsen värähdä,
ottaa vaikka tulen lävitse. Ja silloin te olette suloinen, kallis,
huumaava voima, voitte upottaa itseenne sieluni. Virva...!
Virva horjui ja tarttui tuoliin pysyäkseen liikkumattomana, sillä
Pouta puhui hänen korvaansa.
-- Menkää -- minä en voi enää luottaa itseeni -- enkä tahdo
kuitenkaan!
Pouta tarttui hänen hartioihinsa ja taivutti hiukan taaksepäin, ja
heidän katseensa upposivat toisiinsa. -- Tee minusta altis mies --
jumaloin sinua!
-- Menkää -- ellette tahdo herättää sääliäni!
-- Olette oikeassa, en huoli almuista! sanoi Pouta suoristuen
ylpeänä. -- Tahdon omani kokonaan, säälittä, ehdotta, ainiaaksi --
taikka en ensinkään!
-- Hyvästi! sanoi Virva hellemmin ja ojensi hänelle kätensä.
-- Hyvästi! Ovelle koputettiin.
-- Hyvästi, kuiskasi Virva, ja Pouta astui samassa parvekkeelle
kadoten yöhön.
Ovelle koputettiin uudestaan ja Virva kiirehti avaamaan.
Tohtori Allas astui levottomana ja hengästyneenä huoneeseen.
-- Olen sinua etsinyt kaikkialta -- hän keskeytti sanansa nähdessään
Virvan liikutuksen. -- Oletko sairas?
Virva kaatui pitkin pituuttaan sohvalle ja itki, jännitys oli
lauennut. Hän nyyhki kuin lapsi, jonka ensimmäinen suuri suru on
viisaaksi tehnyt.
Allas oli neuvoton, mutta kun Virvan nyyhkytykset hiukan asettuivat,
hoiteli hän vanhalla oikeudellaan itkevää kuin lasta, sovitti tyynyä
pään alle ja silitteli tukkaa.
-- Minä en enää jaksanut, sopersi Virva nyyhkytysten välillä.
-- Ethän sinä jaksanut, myönsi Allas hyvin viisaasti
vastaansanomatta. -- Kun pienokainen saa, mitä tahtoo, niin hän ei
enää itke. Miksi sinä itket?
-- En sitä itsekkään tiedä, ehkä oman sydämeni köyhyyttä.
-- Kuka sitten olisi rikas, jos sinä olet köyhä?
-- Muistatko, Aksel, kun viime viikolla sinulle kirjotin, sanoi Virva
kuivaten kasvojaan ja nousten istumaan, -- minulla oli aavistuksia.
-- Luuletko minun unohtavan ainoata sanaa sinun kirjeestäsi? Muistan
sen liiankin hyvin.
-- Liianko hyvin -- Aksel parka, minun aavistukseni ovat käyneet
toteen.
-- Ovat, paljon on meissäkin muuttunut, olemme tulleet tavallaan
lähemmäksi toisiamme ja kuitenkin tunnen sinun etenevän jonnekkin --
enhän tiedä, minne...?
-- Sanani takertuvat, auta minua, Aksel, minä en keksi lohdutuksen
sanaa ja kuitenkin kärsin sinun tähtesi. Sydänjuuremme ovat kuin
yhteen kasvettuneet lapsuuden ja nyt nuoruutemme aikana.
-- Kuivaa kyyneleesi, Virva kulta, ja selitä minulle. Älä itke, minun
on niin vaikea hillitä itseäni -- jospa tietäisit, kuinka vaikea!
-- Tiedän, tiedän!
-- Virva, minä en jaksa elää ilman sinua, anna minulle sanasi! Suo
minulle oikeus rakastaa sinua!
Virva nousi istumaan tuskaisena kuin haavottunut ja sanoi murtuneella
äänellä:
-- Aksel, miksi sinä sen rikoit, sen kauniin harhaluulon, että sinä
olit ainoa ystäväni, ainoa epäitsekäs, kuin äiti, hellä veli, jota
nyt niin kiihkeästi kaipaan ja tarvitsen!
-- Minä en käsitä, Virva, sano!
-- Kaikki on kuin arvotusta. Miksi näin on käynyt?
-- Sano minulle vain -- voitko sinä?
Virva katsoi serkkuunsa suuri sääli avoimessa katseessa.
-- En, Aksel, en voi!
-- Kerran sinä kuitenkin luulit...!
-- Niin, se oli harhaluulo, upposi mielikuvituksen leikkiin ja
sanoihin.
-- Virva!
-- Se kosti!
-- Se ei ollut harhaa minulle. Minä odotan, ehkä tunteesi palaa,
uudistuu...!
-- Ei, Aksel, ei milloinkaan.
-- Sinä olet -- kova, sanoi Allas kätkien kasvot käsiinsä.
-- Koska minä olen varma.
-- Miksi, kuinka voit tietää, eikö tulevaisuudessa...?
-- Se oikea on aina varmaa, sen minä tiedän nyt.
-- Oletko sinä...? Nuoren miehen kasvot vääntyivät sanomattomasta
tuskasta eikä hän voinut jatkaa sanojaan.
-- Olemme huvitelleet kuin pahat lapset silpomalla siivet perhoselta
ja tutkineet värikkäitä suomuja kuvittelujen mikroskoopilla, kunnes
kaikki suomut varisivat pitelyssä ja nyt olemme -- köyhiä ja
värittömiä, ei ole siipiä.
-- Ei, Virva, sano syy, oikea syy!
-- Tiedätkö sinä sen? huudahti Virva. -- Älä puhu siitä nyt. Minä
pyydän, älä puhu! Miksi et pelastanut minua, miksi et ottanut
ennenkuin hän tuli?
-- Sinä kysyt -- miksi et antanut minulle varmaa merkkiä? Olenhan
elänyt tuskallisessa odotuksessa, milloin sinä tulisit omalla
tavallasi. Tiesin, ettei sinua muuten saanut lähestyä. Onko jo
myöhäistä?
-- Kaikki entinen on haudattu, sanoi Virva niin suruisena kuin olisi
sydän verta vuotanut.
Epätoivo mursi nuoren miehen muotokauniit kasvot, ja hienot kädet
tarttuivat rautaisina värisevän naisen ranteisiin.
-- Minä en luovu sinusta, en päästä, sinun pitää vedota järkeesi!
Rakas, kallis Virva, anna minulle sanasi!
-- Vedota järkeeni -- järki hyyti meiltä veren ja sovinnaisuus silpoi
siivet ja teki meistä surkuteltavia pedantteja. Yhtä hyvin voit nyt
puhua järkeä tuolle riehuvalle kansanjoukolle tuolla torilla kuin
minun sydämelleni. Minä olen herännyt -- ehkä sen keralla. Minä en
enää tunne itseäni, en ole isäni tytär, olen joku muu, nuori nainen,
kuka tahansa!
-- Sinä vain puhut, syy on toinen!
-- Tiedätkö sinä kaikki -- senkin, Aksel?
-- Pakene heitä, lähdetään täältä vaikka heti. Nyt, kun kaikki
tiedän, en luovu sinusta hetkeksikään.
-- Minä en voi!
-- Oletko aivan varma?
-- Olen, ystäväni, se on varmaa, sanoi Virva peittäen kasvonsa.
-- Voisihan tunteesi olla harhaluuloa.
-- Veri ei verta petä. Älä kysy enempää! Aksel väistyi, tuska
puistatti hartioita, hän itki.
-- Aksel, Aksel, rakas ystävä!
-- Älä koske minuun, äänsi hän oudosti, väistäen Virvan kevyttä kättä.
Virva oli neuvoton liihotellessaan huoneessa kuin rauhaton lintu
sairaan puolisonsa ympärillä. Hän melkein luuli rakastavansa
serkkuaan, niin sydäntä särkevää oli miehen tuska ja palava naisen
tahto voida lohduttaa kuin nälkäistä lasta, joka itkee leipää eikä
äiti voi sitä antaa.
-- Aksel kulta, minä en tajua, miksi näin on käynyt. Tämä merkillinen
lakko on niellyt meidät kuin koski kitaansa.
Huoneessa vallitsi hiljaisuus, jossa tuska nyyhkytti katkoen vanhoja,
kiinteitä siteitä.
-- Eikö ole mitään muuta toivoa kuin -- unohduksen?
Virva tuijotti eteensä kuin avosilmin nukkuva ja nuori mies hillitsi
tuskaansa kesken suruaankin muistaen, että nyt hän ehkä oli viimeisiä
hetkiä rakastettuaan näin lähellä -- nyt oli oikeus puhua.
-- Oletko ajatellut, että herra Pouta on ehkä haaveilija, leikkii
kansanjohtajaa -- herkkäuskoinen...
Virva tuijotti yhä eteensä ajatusten ja mielikuvien saartamana.
-- Hän ei viihdy järjen miesten parissa, etsii herkkäuskoisia,
ihailijoita, puhuu hyvin, on hetken sankari...
-- Niin, minä rakastan häntä, kuiskasi Virva haltioissaan
kuin itsellensä, povi kohosi ja punertavat huulet kuiskasivat
lemmenjanoisina: -- Minä rakastan häntä. Olkoon hän kuka tahansa,
mitä tahansa -- minä rakastan häntä. Kuule, Aksel, sinulle sen voin
sanoa, hänen virheensäkin ovat minulle rakkaita, en tahtoisi häntä
toisenlaiseksi, en, en! Vaadi minulta mitä tahansa, kaikki minä teen
lohduttaakseni sinua, kun et vain pyydä minua luopumaan hänestä!
-- Niin, järki pois, pitää olla puoleksi rosvo, puoleksi sankari,
silloin...
-- Kas noin, sinähän hymyilet, jutellaan nyt -- kuin aina ennenkin,
eikö niin? huudahti Virva keventyneenä silittäen hellästi serkkunsa
hijaa.
-- Luonnollisesti, sanoi Aksel tuskin käsittäen omia sanojaan. Surun
saartamassa hämäryydessä hän tunsi vain rakastetun läsnäolon ja
antoi sen hallita itseään, olisi myöntynyt ja upottautunut hänen
ivaansakin, vaikka se olisi hänen suruaan piiskonut.
-- Älä nyt ole noin, noin -- alistuvainen, pää pystyyn, Aksel,
ajattelehan, minun täytyy puhua tästä -- isälle!
Aksel hätkähti ja veti äkkiä kätensä pois Virvan kädestä.
-- Aiotko sinä todenteolla...?
-- Aion, ystäväni, nyt minä olen varma ja teen sen!
Allas katsoi serkkuaan rohkeammin ja sai lopullisen varman tuomionsa.
Molemmat vaikenivat tuntien etenevänsä toisistaan kuin näkymättömän
käden työntämänä. Hetken kuluttua sanoi Allas syvään huoaten:
-- Voinko niinä auttaa sinua?
-- Tiesinhän sen, nyt olet taas sama, hyvä toveri kuin aina ennenkin,
huudahti Virva nousten sohvalta, missä olivat istuneet. -- Huomenna
on uusi päivä!
Salista kuului ripeitä askeleita ja Airi astui sisään.
-- Täällä te lavertelette, kun koko kaupunki on ilmitulessa.
-- Mitä sinä nyt? huusi Virva.
-- Setä Valtari on uhri!
-- Tahdotko sinä uskotella, että setä Valtari on poltettu? nauroi
Virva hyvin tuntien sisarensa puhetavan.
-- Aina sinä vääristelet, enhän minä puhunut polttamisesta mitään,
intti Airi, -- te vain ette malta kuulla.
-- Eikö se ole palamista, kun koko kaupunki on ilmitulessa? kysyi
Allas rauhallisesti.
-- Niin, jalot asiat ovat nyt sytyttäneet ihmiset ja koko kaupunki on
mennyt Valtarille.
Virva ja Aksel katsoivat toisiinsa.
-- Mitenkä menneet?
-- Soittokunnat mukana ja tulisoihdut käsissä, juhlakulussa marssivat
tehtaalle.
-- Mitä he siellä aikovat?
-- Mustat mullat juopukoot humalaisista nesteistä! lausui Airi
sosialistipuhujan mahtipontiseen tapaan, venytti naamansa pitkäksi,
nosti käden ja loi silmät ylös kattoon. -- Valukoot pitkin tehtaan
pihaa ja ruskeana koskena todistakoot kansan pyhää tahtoa: kansa
raittiiksi ja vapaaksi!
-- Tuon he kyllä voivat tehdä, sanoi Allas. -- Ovatko he kaikki
siellä nyt?
-- Valtarin piha on täynnä väkeä ja setä on sulkeutunut asuntoonsa.
Kukaan ei pääse sisälle hänen puheilleen.
-- Entä tehdas, voivatko he päästä sinne?
-- Tehdas ja setä ovat kaikki yhtä taloa, vain pieni piha keskellä ja
sitten vain rakennusta, porttikin menee läpi muurien.
-- Lähdetään katsomaan, sanoi Virva päättävästi.
-- Tulkaa, se on oikein komeata! huusi Airi juosten edellä. -- Ellei
vanha setä Valtari nyt olisi liemessä, niin minäkin hurraisin, ne
puhuivat niin hiivatin komeasti torilla.
-- Mitä kieltä sinä käytät! soimasi Virva.
-- Niinkuin et sinäkin osaisi, kun henki päälle sattuu.
Valtarin talo oli järven rannalla, kaupungin laidassa, komea ja laaja
kuin linna, ympäri pihan rakennettu. Nuoret kuulivat jo kaukaa kansan
kohinaa ja lähemmäksi tultuaan erottivat yksityisiä ääniä.
-- Minä tiedän, mistä paraiten näkee, sanoi Airi, kun Allas oli
aikeissa mennä pihaan. -- Kadun puolella on pieni ovi, sinä tiedät,
Virva, sieltähän me usein menemme sedän ja tädin luo. Portaat vievät
pienelle parvekkeelle, jossa täti säilyttää jääkaappiaan ja siitä
on ovi sedän konttorihuoneeseen. Mennään sinne, puhui Airi pidellen
Allasta hihasta pysyäkseen mukana tungoksessa. He pujottelivat
kadun ylitse läpi joukon ja pujahtivat sisään ja nousivat toiseen
kerrokseen parvekkeelle, josta näkivät pihaan.
Hurraa-huutoja kuului varastoholveista ja siitä päättäen saattoivat
säiliöt olla avatut ja olut koskena valumassa. Tumma, tuhatpäinen
joukko aaltoili pihassa ja jotkut soihdut ja lyhdyt valaisivat
hämärästi marraskuun yössä synkkää pihaa, jota kivimuurit ympäröivät
oudon menon sokeina ja mykkinä todistajina. Piha, porttikäytävä ja
katu olivat tulvillaan kansaa.
Valtarin ovelle alhaalla pihassa kolkutettiin kauan ja äänekkäästi.
Lopulta kuului miehen ääni toisen kerroksen akkunasta.
-- Se on maisteri Muukka, rouva Muukan mies, selitti Airi serkulleen.
-- Hän on melkein aina Valtarilla.
-- Mitä siellä tahdotaan? kuului ääni.
-- Lähetystö tahtoo puhutella tehtailija Valtaria, vastattiin pihasta.
-- Tulette liian komeasti näin halvan miehen luo, kuului nyt Valtarin
ääni.
-- Alas Olut-Valtari! huudettiin pihassa.
-- Mitä, pitäisikö minun tulla alas? huusi Valtari akkunasta.
-- Alas! huudettiin uudestaan.
-- Mitä te tahdotte? kysyi maisteri Muukka jälleen.
-- Tehdas on lakkautettava ja olut maahan laskettava!
-- Tehdas on yhtiön, eihän sitä Valtari voi sulkea! huusi Muukka ja
sulki akkunan.
Pihassa alkoi kamala meteli: alas-huutoja, naurua, puhetta, ovien
jyskytystä. Soihdut heiluivat ja näyttivät muuttavan kulkusuuntaa
varastoihin päin nuorten parvekkeen vastaiselle puolelle.
-- Nyt vasta kai alkaakin varastojen valloitus, sanoi Allas. --
Katsokaa, eikö soihtu sukeltanut tuonne lasin taakse, siellä lienee
ovi!
-- Varmasti on jotakin tekeillä, he ovat aivan hiljaa.
-- Kuin häijyt lapset pahaa tehdessään, lisäsi Airi pikkuvanhaan
tapaansa.
-- No, nyt ne hurraavat! sanoi Virva hiljaa kuullen viereisestä
käytävästä askeleita.
-- Saaperin sudet, kuului Valtarin ääni aivan oven takana ja nuoret
pidättivät henkeään, sillä ei ollut niinkään hauskaa tulla keksityksi
täällä näin ikävässä pälkähässä.
-- Kyllä ei haittaisi vaikka laittaisin heidät ulvomaan toisella
tavalla, sanoi Valtari ja äänestä saattoi kuulla, että leikki oli
kaukana. -- Kuulehan, Muukka, minä en usein ole sinua vaivannut ja
sinä olet aina pyytänyt saada tehdä minulle jotakin hyötyä.
-- Niin, onhan se minun vietävä velvollisuuteni...
-- No, no, nyt minä tosiaan -- mennessäsi alas voisit sinä laittaa
liikkeelle huhun että -- kasakat tulevat!
-- Miten?
-- Kuulithan sinä sen! -- Kuulin, mutta...
-- Mitäs niille peijakkaille tekee? Riennä, muuten ne tekevät hirveän
vahingon. Varasto on kymmenen tuhannen arvoinen!
-- En minä ilkeä!
-- Mitä se nyt sitten tekisi, antaa niiden juosta.
-- En totta totisesti...!
-- Ensi viikolla lankeaa sinun paperisi. Rouvasi voisi saada sen
nähdäkseen...
He kuulivat Muukan mutisevan jotakin ja äänet hävisivät alas
portaita. Nuoret tuijottivat pimeään erottamatta edes omaa kättään.
Heidän katseensa jännittyivät jälleen tähtäämään, mitä vastakkaisella
puolella tapahtui.
-- Setä Valtari voi laskea väliin karkeata pilaa, sanoi Virva
levottomana, -- jos hän nyt tosiaan saa heidät uskomaan...
-- Eihän hän sitä tee vaikka narrailee Muukkaa, niinhän se aina
härnäilee sitä miesparkaa, selitteli Airi.
-- Ei se siltä kuulostanut, sanoi Allas.
-- As, aina te takerrutte, intti Airi.
-- Nyt he varmaan ovat murtaneet jonkun oven, katsokaa, soihdut
katoavat suoraan tuonne seinään! sanoi Allas.
Kiihkeitä "murtakaa" huutoja kuului pihasta, ja levottomasta
kohinasta sekä jännittyneestä hiljaisuudesta sen jälkeen saattoi
otaksua, että jotakin ratkaisevaa oli tekeillä. Nyt kuului kumajavia
lyöntejä ja heti sen jälkeen kilinää kuin lasien rikkuessa. Sitä
seurasi riemuhuudot, naurua ja sekavien äänien meteli.
Virva tunsi outoa levottomuutta eikä voinut karkottaa mielestään
äskeistä keskustelua, jonka kuulijaksi he olivat joutuneet. Äkkiä
välähti hänen tajuntaansa hirveä kuva.
-- Taivas, he voisivat survoa toisensa kuoliaiksi tuossa tungoksessa,
muurit vastassaan joka puolella.
-- Mitä sinä nyt hourit? Kutka survoa? kysyi Airi ihmeissään. Häntä
ei kuultu, sillä Virva oli astunut varovasti portaille tunnustellen
jalallaan pimeässä.
-- Älä lähde, Virva, varotti Allas seuraten häntä portaille, -- onhan
aivan mahdoton päästä askeltakaan kadulla kauheassa tungoksessa.
Virva oli hävinnyt kadoten pimeään ja Allas huuteli häntä suotta. Hän
palasi takaisin parvekkeelle.
Airi heilutteli jalkojaan istuen parvekkeen kapealla johteella ja
ärsytteli serkkuaan: -- Jos minä nyt putoaisin tästä alas noiden
niskaan ja kuolisin, tokkos te kumpikaan hyppäisitte minua noutamaan.
Olenhan minä vain pelkkää ilmaa teille.
-- Annappas olla tuon leikin, varotti Allas tuntien sääressään Airin
koputtelevan kengän kärjen ja arvaten, että se oli sangen korkealla
lattiasta ja tyttö itse johteella istumassa.
Samassa hän hämmästyi hiljaisuutta, joka oli nyt aivan täydellinen.
Hän nykäisi tytön voimakkaasti alas johteelta ja alkoi hiipiä
pimeässä alas portaita.
-- Virva voi olla tungoksessa, sanoi hän mennessään.
-- Ei suinkaan hän niin hullu ole, että menee sellaiseen puuroon!
huusi Airi hänelle, mutta ei saanut enää vastausta.
Airi jäi neuvottomana paikalleen seisomaan ja tuijotti alas
portaaseen ja sitten pihaan. Siellä oli kaikki hiljaisuuteen
haudattuna mutta pimeässäkin saattoi melkein nähdä ja tuntea
aaltoilevan joukon tuskaisen rauhattomuuden, ja hilpeän tytön sydäntä
kouristivat hiljaiset voihkinat ja maltittomat huudahdukset, jotka
yhä varmenivat ja kasvoivat voimassa muuttuen tukahdetuiksi tuskan ja
hädän huudoiksi. Erottui jo naisten kiljahduksia, miesten ärinää ja
kirouksia. Airille kävi selväksi Virvan äskeinen pelko.
-- Hyvä Jumala, he tappavat toisensa. Hän tuijotti yhä alas ja
silmät halkaisivat pimeän vähitellen. Siellä ikäänkuin noustiin ja
laskettiin likistyneinä toisiinsa kuin kiristetyt laudat lattiassa.
Neuvotonna, mitä tehdä, hän kuuli askeleita portaista.
-- Sinäkö, Aksel, tapasitko Virvan? huusi hän. helpottuneena.
-- Sanokaa, missä on sisarenne? kysyi tuttu ääni. Se oli Pouta.
-- Hän meni alas. -- Minne, minne?
-- En minä tiedä, oli levoton, kun kuuli sen huhun.
-- Minkä huhun?
-- Kasakoita tulee.
-- Typeryyksiä, kuka sitä uskoisi, eihän nyt ole mitään junaakaan
tullut. Mistä ne nyt tänne olisivat ilmestyneet?
-- Yrittäkää katsoa tuonne alas, niin näette, että he uskovat.
Pouta nojasi parvekkeen kaiteeseen ja tuijotti alas, hetken kuluttua
hän oli täysin selvillä hirveästä vaarasta.
-- Olen ollut vähän aikaa asemalla enkä luullut tätä meteliä näin
vaaralliseksi. Tungos on hirveä. Pihaan ei pääse, minä yritin äsken.
-- Kyllä sinne täältä pääsee. Tästä haaraantuu porras alas keittiöön
ja pihaan. Hän otti Poudan käden ja vei hänet ensimmäiselle
askeleelle. He olivat ottaneet pari askelta kun kuulivat huudon:
-- Ei tule kasakoita, ei tule kasakoita!
Se kuului yli metelin ja Airi ja Pouta sanoivat yhtaikaa: -- Virva!
-- Olkaa täällä ylhäällä, sanoi Pouta ollen heti selvillä vaarasta ja
sen torjumiskeinoista. -- Katsokaa alas ja etsikää silmin sisarenne.
Onko teillä nenäliinaa? No, niin, osottakaa sillä paikka, missä
näette sisarenne. Minä hankin soihdun ja sidon valkoisen liinan
lakkiini, niin voitte nähdä, missä minä liikun. Nyt toimeen! Hän
katosi pimeään ja Airi hiipi takaisin parvekkeelle.
Virvan huuto kuului seinämältä yhä heikompana, mutta se johti Poutaa
aluksi oikeaan suuntaan.
Airi sitoi liinan sateenvarjoonsa ja osotti sillä seinustalle. Äkkiä
ilmestyi tulisoihtu läheisyyteen ja Airi erotti selvästi sisarensa ja
Poudan, joka oli sitonut valkoisen liinan lakkiinsa.
-- Oikealle! huusi Airi kaikin voimin. Pouta sukelsi joukon läpi
tunkien ja pääsi lähelle, mutta joutui samassa sietämättömään
likistykseen voimatta hetkeen aikaan jäsentäkään liikahuttaa,
luisui vain tahtomattaan kappaleen matkaa, kunnes sai suurella
vaivalla molemmat kätensä rinnan eteen nostetuksi työntöasentoon,
ja armahtamatta lähimpiä hän painautui Virvaa kohti nähden
väläykseltä hänen vaalean hattunsa. Mutta ennenkuin Pouta pääsi käden
ulottuviin, kuului hirveitä tuskan huutoja joka puolelta. Sokeana
surusta ja pelosta rakastettunsa hengestä Pouta raivasi itselleen
tietä äänettömänä, silmät kirvelevinä ja otsasuonet pakottavina,
tukehtumaisillaan. Hän kuuli kuin kaukaa myrskyn pauhinan keskestä
naisen äänen, joka yhä huusi: ei tule sotilaita!
Se oli Airi, joka nähden Poudan ylivoimaiset ponnistukset
saavuttamatta Virvaa, joutui epätoivoiseen kiihtymyksen tilaan
huutaen neuvottomuudessaan kuin huudetaan hengenhädässä yhä samaa: ei
tule sotilaita!
Valtarilla kuultiin Airin huuto ja valoa tuotiin parvekkeelle.
Hirmuinen vaara selvisi rouva Valtarille ja hän käski avata kaikki
ovet pihan puolelta, jotta saataisiin kaksi pääsyä.
Virvan ja Airin huudot olivat paljon rauhottaneet maltillisempia ja
kulkeneet suusta suuhun kadulle saakka, sillä muuten olisi kamppailu
ollutkin hirmuinen tässä muurien ympäröimässä pimeässä onkalossa.
Syntyi seisaus ja kuolon hiljaisuus pihan keskuksessa. Samassa oli
Pouta saavuttanut Virvan ja painautuen selin ihmismuuriin tehnyt sen
verran tilaa, että pääsi nostamaan hänet syliinsä kuin lapsen.
Virva oli tainnuksissa ja Poudan täytyi pidellä häntä molemmin käsin
ja edetä askel askeleelta joukon mukana vältellen kompastumasta
survottuihin, jotka avuttomina olivat vaipuneet maahan ja
hengenvaarallisesti loukkaantuneet.
He olivat jo päässeet ovelle, josta Pouta oli pihaan tunkeutunut, kun
hänen rakas taakkansa tuntui kevenevän ja Virva liikahti:
-- Virva rakas! sanoi nuori mies likistäen poskeaan hänen poveensa.
Kaksi käsivartta kietoutui pelastajan kaulaan ja poski painui hänen
päälaelleen, samalla kun hiljainen valitus kuului kuin huokaus Virvan
huulilta.
Pouta nousi taakkoineen ylös valaistuja portaita joutuen Valtarin
työhuoneeseen, jonka ovi oli jätetty auki rouvan kiirehtiessä
auttamaan onnettomia.
Virva solui voimattomana setä Valtarin nahkaiselle sohvalle nojaten
yhä pelastajaansa.
-- Minun on hyvä olla, sanoi hän hymyillen surunvoittoisesti.
Nuori mies painoi huulensa vain hetkeksi kalpeille huulille ja
katseli rakastettuaan kuin hartauteen vaipuneena.
Portaissa lähenevät äänet eivät suoneet heille kahdenkeskistä onnen
suloutta, mutta nyt he olivat rikkaita ja voivat luopua kevein mielin
lemmen muruista.
Airi oli etsinyt heitä pihasta.
-- Luojan kiitos, täälläkö te...? Ja aivan loukkaantumatta!
-- Kiitä häntä, sanoi Virva katsoen Poutaan irrottamatta kättään
hänen kädestään.
-- Kiitos, maisteri, olipa se erinomainen sattuma, että tulitte juuri
vaaran hetkellä. Miten ihmeissä te tiesittekin meidän olevan täällä?
-- Etsivä löytää, minä kyselin, ja eräs miehistäni oli nähnyt teidän
tulevan tänne.
-- Teillä on erinomaisen tarkka vainu. Joko sinä jaksat lähteä
kotiin? Täällä on ihan hirmuista ja kammottavaa, on tainnut kuollakin
ihmisiä. Sairaalaan on viety viisi.
-- Niin, lähdetään, sanoi Virva painuen lähemmäksi Poutaa kuin tukea
saadakseen.
Airi katseli heitä suurin silmin.
-- Olette hyvä, kun pidätte noin isällistä huolta Virvasta, sanoi hän
punastuen ja heittäen paheksuvan katseen sisareensa.
Tori ja kadut olivat tyhjät ja melkein salaperäinen hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Valtari sivuutti heidät kadulla painautuen
seinää vasten jäädäkseen huomaamatta pimeässä yössä pahan
omantuntonsa pakottamana. Hän oli mennyt Muukan kanssa katsomaan
kaupunkilaisten pakoa maaseudulle ollen itsekkin juoksevinaan pitkin
maantietä kuin hengen edestä ja vasta kaupunkiin palattuaan kuullut
hirveästä onnettomuudesta omassa pihassaan.
Nuoret astuivat hitaasti käytävää, kun kuulivat etäältä rattaiden
ratinaa.
-- Se on Aksel, sanoi Airi, -- minä pyysin häntä hakemaan hevosen ja
ottamaan ensimmäisen, minkä sattuu saamaan.
-- Hohoi, tänne päin! huusi hän asettaen kätensä torveksi,
sillä kärsimättömyys oli vähitellen päässyt voittamaan
seitsentoistavuotiaan elämänviisauden sekasorron jälkeen ja
sitäpaitsi hän oli levoton Virvan ja Poudan suhteen. Jotakin heidän
välillään oli, senhän sokeakin saattoi nähdä. -- Herätä meidät tästä
pahasta unesta, sanoi hän Allaalle, kun kärryt olivat pysähtyneet
heidän kohdalleen.
-- Kuinka voit, Virva? oli Allaan ensimmäinen huolehtiva kysymys.
-- Sangen hyvin, olen vain hiukan väsynyt, sanoi Virva, ojentaen
kätensä Poudalle ja kuiskaten: -- näkemiin huomiseksi!
-- Hyvää yötä! toivotti Pouta ja hävisi pimeään yöhön.
-- Sinä olet sentään kunnon serkku, vaikka tahdotkin tulla
peruukiksi, saneli Airi saaden takaisin hyvän tuulensa, kun Pouta oli
mennyt ja Virva istui hänen rinnallaan kärryillä.
-- Minä saatan teidät kotiin ja jatkan sitten matkaani, sanoi Allas.
-- Minne sinä näin myöhään menet? kysyi Virva.
-- Ajan kotiin pikkuhiljaa, kun sain vanhan tutun miehen viemään
hevosellaan.
-- Nytkö sinä jätät meidät, kun koko lakko alkaa käydä ikäväksi.
Virva, sinä istut kuin kaappi etkä kiellä etkä käske vaikka tiedät,
että sinä juuri karkotat Akselin. Mitä sanoisit, jos minä tulisin
mukaan?
-- Niin, mene Akselin kanssa, ehkä hän sitten pian palaa tuodakseen
sinut kotiin.
-- Ja päästäkseen minusta, ei kiitos, minä en mene. Sinulle se
voisi olla sangen mukavaa -- te olette kaikki kuin onnettomasti
rakastuneita!
-- Airi kulta, älä nyt rupata niin paljon, sanoi sisar hyvin
lempeästi vastoin tavallisuutta. Se hämmästytti Airia ja sulki hänen
suunsa, ja kun oli kotiportille tultu, ojensi hän sanaa virkkamatta
kätensä Allaalle ja juoksi pois.
-- Pitääkö sinun nyt lähteä? kysyi Virva ruotsiksi serkultaan, jottei
ajuri ymmärtäisi.
-- Se on parasta meille molemmille.
-- Voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?
He lähtivät astumaan kappaleen matkan päähän ajuristaan puhellakseen
rauhaisella kadulla.
-- Älä vain vaadi minua unohtamaan, minä en tahdo unohtaa.
-- Oi, en, en, se on minulle kallista ja kuitenkin tekee surusi
minulle kipeää.
He astuivat kadun käytävällä käsi kädessä näkemättä toisiaan
sysimustassa yössä. Äkkiä tunsi Virva kätensä kohoavan ja polttavien
huulten painuvan sormilleen.
-- Aksel, rakas, sinä olet minulle niin hyvä -- niin hyvä!
Kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiltaan ja nyyhkytys nousi povesta
tukehuttamaan sanat.
-- Sinä itket! huudahti Aksel laskien käden alas.
-- Itken, itken kallista ystävää, täytyyhän meidän erota -- erota!
Virva painui serkkunsa povelle nojaten kuumaa otsaansa hänen
rinnalleen, nyyhkyttäen kuin lapsi. Nuori mies silitteli hänen
kosteita poskiaan, kunnes hän rauhottui.
Virva tunsi hänen sydämensä rajun lyönnin, irrottautui hiljaa,
painaen hänen kättään, ja kuiskasi: -- Hyvästi, rakas, minä tuotan
sinulle liian suurta tuskaa!
Allas sulki hänet rajusti syliinsä ja juoksi sitten kärryihin, jotka
heti hävisivät pimeään. Virva tointui hämmennyksestään ja hetken
päästä hiukan tyynnyttyään hän vasta tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän
meni huoneeseensa ja sulki oven saadakseen olla yksin ajatuksineen,
jotka laumoittain saarsivat häntä kiistellen hänen olemuksestaan ja
tunteistaan.
-- Niinkö lähellä ovat rakkaus ja ystävyys toisiaan. Mikä oli se
rajaton ja suloinen unohtuminen Poudan povella ja mikä oli tämä tuska
Allaasta erotessa. Olivatko ne kumpikin rakkautta? Taivas, voiko
rakastaa kahta miestä?
Hän kutsui avukseen vanhat lapsuudenmuistot kysellen, vaanien, ja
urkkien niiltä, mitä oli tiennyt se ja se tunne, se ja se tapahtuma.
Hän näki serkkunsa pienestä pojasta nousevan nuorukaiseksi ja
mieheksi, aina yhtä tasaisena ja moitteettomana, alttiina ja
uskollisena. Kallis, kallis hän oli ja luopuminen hänestä niin
vaikeata, raskasta ja tuskallista -- eikä sitä voinut uskoakaan,
eihän tämä ehkä ollutkaan luopumista? Oi, oli, oli!
Hän huokasi syvään ja silmät ummessa hän näki ajatuksissaan toisen
miehen niin elävästi, että sydän pysähtyi ja autuaallinen voitonriemu
ja ylpeys täytti hänen rintansa. Tuossa, tuossa lampun alla hän oli
seisonut rinta niin leveänä ja vartalo hoikkana, pehmeä hiusten poimu
kauniilla otsalla ja anastava varmuus katseessa, lemmenjanoinen hymy
huulilla hentojen viiksien alla. Hän käski, rukoili ja otti. Kuka
häntä voi vastustaa? -- Minä tunnen hänet itsessäni erottumattomasti,
oi, se on suloista ja tuskallista, luopumista kaikesta ja elämistä
uudestaan, uudestaan!
Nuoruuden ja onnen ihana raukeus anasti hänet unimaailmaan ja
hitaasti riisuutuen hän sukelsi vuoteeseensa ja vaipui virkistävään
uneen.