XII

Anttu Pouta oli jo kauan aikaa odottanut levottomana portilla ja

tarttui kiivaasti Virvan ojennettuun käteen hänen saavuttuaan.

-- Kiitos tulostanne, luulin jo unohtaneenne!

-- Anteeksi, taisin viipyä.

-- Ei se mitään. Katsokaa tuonne torille, huomaatteko mitään

erityisempää kokouksen menossa?

Sehän on kovin vilkasta, ei taida yksikään seistä paikallaan taikka

vaiti.

-- On saatu uutta sytykettä. Kertokaa, mitä on tapahtunut? Lakkojuna

saapui juuri lännestä, sanoi Pouta ja painoi Virvan käden kainaloonsa.

-- Lakkojuna, mikä se on? naurahti Virva astuen tahdissa nuoren

miehen kanssa.

-- Ainoa luvallinen juna nykyään. Kutka siinä kulkevat?

-- Kansa itse.

-- Sekö koko kansa?

-- Juuri se. Olisittepa ollut näkemässä meidän poikia ja tyttäriä.

Se oli oikein huh, hah, hei! ilo irti ja huolet poissa. Hanurit

ja laulut soivat, voileivät ja omenat hävisivät nauraviin suihin,

lakia laadittiin ja valtion hallitusta pohdittiin ja manifesti oli

taskussa, oma manifesti.

-- Taaskin puhutte arvotuksia, mikä manifesti?

-- Punainen manifesti, niin, niin, ette taida olla oikein selvillä.

Se on nyt se tamperelainen julistus, josta täällä kyllä on jo vähän

kuultu. Sain yhden kappaleen tuttavaltani junasta, muuten se kuuluu

olevan matkalla tänne ja saapuu jo ennen kokousta, puhui Pouta

vetäen taskustaan punaisen paperin. -- Emmekö mene tuonne kahvilaan

lukemaan, minä en ole kerinnyt siihen vielä oikein perehtyä.

He pujottelivat kansan joukosta kahvilan portaita kohti kuullen

kaikkialla innokasta keskustelua ja paikoin kiistaa. Lakkojuna oli

tuonut tosiaan hyviä viestejä lännestäpäin ja antanut uutta vauhtia

ja innostuksen aihetta ja rientänyt yhä edemmäksi itään riemuisaa

voittokulkuaan jatkamaan yksin autiolla radalla kuin suuri aalto

ulapalla kiitäen ja liittäen itseensä pienet laineet ryöppynä

edellään. Sen ajama innostuksen pyörre kulki seudusta seutuun keräten

kansalaiset koolle asioita pohtimaan.

-- Jokainen eukkoraasu ja äijärähjä on nyt valtioviisas ja oman

onnensa seppä, sanoi Valtari tultuansa hänkin torille mennessään

illalla kotiin. -- Niin, ei tarvinne muuta kuin tuosta noin lavalta

sanansa sanoo, niin koko kansa sen tietää ja tajuaa ja kai se sitten

johonkin kirjaankin pannaan, mitä tuossa noin selvästi sanotaan ja

ymmärtää annetaan, vakuuttelivat toiset porvarit ivaillen.

Virva ja Pouta nousivat ylös kahvilan portaita ja löysivät entisen

rauhallisen soppensa sivuhuoneessa ja syventyivät tarkastamaan

tamperelaista julistuskirjaa.

Tämä on totisesti punainen! huudahti Virva lukiessaan. -- Tässähän

naisetkin saavat sananvaltaa, voisivat äänestää itse hallitustakin

valittaessa! Mitä tämä on? "Koska etuoikeutetut luokat eri

tahoilla maata näinä päivinä innokkaasti puuhaavat eduskunnan

kokoonkutsumista, julistaa proletariaatti, ettei se voi missään

tapauksessa hyväksyä sellaista eduskuntaa, joka on pantu kokoon

nykyisen valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti j.n.e. Sen sijaan

kutsutaan täydellä lainsäätövallalla varustettu kansalliskokous

heti koolle. Kansalliskokousta kokoonpannessa olkoon jokaisella

kaksikymmentä yksi vuotta täyttäneellä hyvämaineisella Suomen

kansalaisella yhtäläinen, välitön ääni- ja vaalioikeus". Mitä tämä

oikein on? Minä en tajua selvästi, sanoi Virva tuijottaen paperiin,

ja ristiriitaiset käsitteet kiistelivät nousten mikä milloinkin

etualalle.

-- Loukkaako teitä proletariaattien rohkeus? naurahti Pouta.

-- Ehkä, eihän voine siirtää noin vain käden käänteellä vanhaa.

-- Tahtoisitte ehkä antaa vanhalle oikeuden itse laskeutua pohjaksi

uudelle.

-- Niin, se olisi oikeampi tapa, mutta sitä te ette ehkä salli.

Oikeastaan minua ihmetyttää, mitä tarkottaa "Suomen kaikilla

kansalaisilla yhtäläinen, välitön vaali- ja äänioikeus". Minun

päässäni on varmaan kaikki sekaisin -- kaikille kansalaisille --

naisilleko myös?

-- Niin, niin, neiti Virva! Eikö minun puolueeni ole kaukonäköinen ja

ruhtinaallinen?

-- Vaalioikeus, voivat tulla valituiksi, niinkö?

-- Niin, niin, neiti Virva!

-- Ja saavat valita naiset naisia ja miehet miehiä ja päinvastoin ja

me olemme kuin miehet, niinkö?

-- Aivan niin, eikö se ole jo alkua uuteen ihmisyyteen?

-- En minä tiedä, en osaa sanoa, tuntuu vaan kuin jotakin minussakin

sulaisi ja pääsisi valloilleen. Se on kaunista -- kuin olisin saanut

suuren lahjan. Tuskin se voi toteutua, sanoi Virva alakuloisena.

-- Taaskin te epäilette, sanoi Pouta ja likisti hänen kättään, --

ettekö kuule laulua tuolla torilla?

He istuivat käsi kädessä ja kuuntelivat.

Jo notkelmasta nousi merkkisauhu,

se syömet sytti, puhkes innon pauhu.

Kapula kiersi, vannoi valan kansa,

se kauemmin ei kanna kahleitansa,

ei saa se väistää vainon verisutta,

siis rohkein rinnoin kohti vapautta!

Ken rintamansa rikkoo taiston tiellä

ja liiton suuren pettää pelkomiellä,

kun vaarassa on isänmaa ja kansa,

häpeä ja herja olkoon palkkanansa!

Kotoinen liehuu lippu, rusoa hohtaa poski:

Nyt taistellaan,

jo täytyy nousta päivä uus,

vapaus, veljeys ja yhdenvertaisuus!

[Lakon aikana painattanut sosiaalidemokratian komitea. Tekijä

tuntematon.]

Lavantäyteinen soittokunta säesti kansan yksiäänistä laulua.

-- Heillä on usko, ja kun se kerran on syttynyt tuolla noissa

sydämissä, tuhansissa, tuhattuhansissa sydämissä, ei sen hehkua enää

voi sammuttaa, ei koskaan! Se kytee ja sytyttää nousevan polven

rintaan saman kydön. Se on nyt todellisuutta, oleva ja pysyvä

tosiasia, ei mikään haave enää, ei kaunopuhelias lause. Me tulemme

sitä kehittämään ja uudet elämän muodot hahmottuvat kauniisti rauhan

aseilla.

Kansalliskaartilainen astui samassa sisään ja ilmotti:

-- Täällä on lähetti Tampereelta.

Pouta ja Virva lähtivät kokoussaliin ja tapasivat siellä lähetin,

joka oli tuonut julistuskirjoja suuren mytyn.

-- Tulen Tampereelta, terve, sanoi hän ojentaen kättä.

-- Terve tuloa, tuotteko julistuksen?

-- Tuon ja tovereilta innokkaat terveiset. Meillä taistellaan,

kestetään, nyt on köyhälistön aika tullut!

-- Kuinka tuota -- kuinka on ollut? sanoi Pouta osaamatta jatkaa

miehen tapaan.

-- Suuri innostus, väliaikainen hallitus on valittu. Tämä

julistuskirja hyväksytty perustuslaillistenkin kokouksessa ja koko

kaupunki on sitä juhlinut soitoin ja soihtukulkuein riemukulussa ja

juhlissa.

-- Oho, ettekö voi jäädä kertomaan tästä meille kokouksessa? Se alkaa

aivan pian, sanoi Pouta.

-- Minun tehtäväni on viedä näitä julistuksia eteenpäin, resiinani

on asemalla. Toivon teille hyvää jatkoa. Julistuskirja on luettava

kansankokoukselle lakkokomitean yksimielisesti hyväksymänä ja juuri

sellaisena kuin se on.

-- Eihän se ole ilman pätevä, myönsi Pouta kätellessään poistuvaa

lähettiä. -- Vai, mitä te sanotte? kysyi hän kääntyen Virvaan, joka

istui vasemmalla pöydän ääressä.

-- En minä tiedä, meikäläisten en luulisi hyväksyvän sitä sinänsä,

siitä olen melkein varmakin.

-- Entä te itse, hyväksyttekö?

-- Minäkö? En, en aivan, en sinänsä.

-- Mutta jos nyt koko asia menisi myttyyn tuon erimielisyyden vuoksi,

ettekö sittenkään...?

-- Eihän se riitä riipu.

-- Minä sanon, että se riippuu siitäkin paljon.

-- Minä en sitä usko.

Pouta katsoi häneen avosilmin kuin arvotukseen ja vähitellen ilmestyi

katseeseen sama tuskainen ilme kuin päivällä hänen puhuessaan.

-- Nyt on käsissämme arka, kallis asia, emme saa muistaa itseämme,

sanoi hän hiljaa.

-- Juuri sen vuoksi en voi tehdä vastoin vakaumustani, sanoi Virva

vakavana.

-- Niin, mitä minä olen teille? Maankiertäjä, tänään tässä, huomenna

tuolla, yksi heistä, miksi te minua uskoisitte?

-- Teette väärin vedotessanne minun rakkauteeni ja kuitenkin olette

itse pidättänyt oikeuden erottaa mielipiteet ja tunteenne.

Pouta katsoi häneen taaskin kummeksuen, mutta samassa hän käsitti ja

painoi päänsä niin nöyränä ja neuvottomana, että Virva laski kätensä

hänen käsivarrelleen lohduttaakseen.

-- Näette, kuinka vaikea on erottaa niitä kahta, tunnetta ja

vakaumusta.

Pouta sulki silmänsä ja puristi kädellään pöydän laitaa voidakseen

pidättyä sulkemasta syliinsä sitä kallista olentoa, joka kuului

hänelle -- eikä kuitenkaan kuulunut. Kahdenpuolinen tunne sitoi

heidät ilman kosketustakin, ja kun Virva astui toiseen huoneeseen

ollakseen näkymättömissä kokoukseen tulijoilta siksi, kunnes

alettaisiin, seurasi Pouta häntä.

He olivat tuskin päässeet huoneeseen, jonka oven Pouta sulki, kun

Virva tunsi voimansa raukeavan ja omituinen tajuttomuus valtasi

hänet, ja ellei Pouta olisi samassa sulkenut häntä syliinsä, olisi

hän kaatunut.

Se oli vain hetken huumaus ja samassa hän jäykistyi, työntäen

lempeästi nuoren miehen luotaan: -- Ei, ei, rakas, ei!

Hän eteni ovea kohti kuin vaaraa paeten, kevyenä kuin olisivat

näkymättömät siivet kuljettaneet lattian poikki. Hän riensi pois

taakseen katsomatta.

Ulkona oli melu vaiennut, ja Virva kulki torin poikki, missä

tulisoihdut lavan ympärillä olivat ainoana valaistuksena marraskuun

pimeänä iltana. Ajatukset harhailivat sameina ja muodottomina

pääsemättä käsiksi mihinkään. Kaikki entinen oli mennyttä, ei enää

palaisi milloinkaan. Mitä tahtoa, mitä ajatella, mihin tarttua?

Leuto ilta ja pimeys kietoi nuoren naisen vaippaansa ja hän kulki

katua ylös kirkonmäelle, missä yksinäisyys ehkä soisi tyynnytystä,

astui hitaasti askel askelelta edeten aaltoilevasta kansan joukosta,

ja hänestä tuntui, että hän vähitellen erosi samalla siitä, mitä

oli ollut. Kansa tuolla kiirehti kotiin selvittelemään vastaisia

kohtalojaan -- hän täällä omiaan tahtoen löytää itsensä.

Miksi se oli tällä kertaa niin vaikeata? Hän oli aina ollut valmis

avomielisesti ilmaisemaan mielialansa isällekkin. Ilot, huolet,

toivomukset ja tehtävät eivät hänelle milloinkaan vielä tuottaneet

muuta kuin hetken päätöksen. Nyt, mitä sanoisi, miten esittäisi?

Saiko hän ilman muuta antaa pois itsensä? Oliko hänellä siihen

oikeutta?

Hiljainen: ehkä, ehkei, ja lopulla varma ja selvä käsitys

totuudesta: ei! Hänellä ei ollut niin suurta oikeutta itseensä --

ei vielä, lisäsi hän pelastaakseen mahdollisuuden. Isä oli vieläkin

vastuunalainen hänestä kaikessa -- niin, ihan kaikessa. Hänellä ei

ollut olemisen varaa muuten kuin isän kautta.

Ahdistava tunto, elämisen tuska kidutti häntä ensi kerran ja sen

jättimäinen, musertava taakka painoi koettelematonta nuoruutta. Miten

hän oli voinutkin olettaa asuvansa kaiken tuon yläpuolella, irti

siitä, niinkuin ei se häneen milloinkaan ulottuisi. Olihan hän aina

ollut varma isän katon alla astuessaan, käsin kannettu ja sydämin

kaikkialla vastaanotettu, ihailtu ja jumaloittukin. Mutta kuinka

paljon oli niissä voitoissa ollut hänen omaa ansiotaan? Eivätkö

kaikki vieraat ja omaisetkin aina yhdistäneet häntä isän hyvään

asemaan? Missä oli hän itse heidän puntarissaan? Ehkä joku pieni

somuuden piirre tässä kauniissa valaistuksessa laskettiin hänelle

itselleen kuuluvaksi ja oltiin siitä ylen onnellisia.

Isälle hän tiesi olevansa rakastettu olento, osa hänen elämäänsä,

välttämätön sille, ja juuri se teki kaksinkerroin raskaaksi käden,

joka pyrki kohottumaan omaa onnea kohti ja astumaan elämässä aivan

vastakkaista tietä.

Niin, isä, oliko hän enää isää niin lähellä kuin muutama päivä

sitten, jolloin horjumaton varmuus oli heitä lämmittänyt kuin

yhteinen vaippa? Siellä oli ollut turvallista vaikka yksinäistä. Ja

nyt, nyt hän oli sieltä ainaiseksi lähtenyt. Se oli nyt niin pieni

ja ahdas soppi, pyhä lapsenkehto -- ei muuta. Ja tuo kaikki, mitä

nyt oli tapahtunut, se oli elämää, kaikki nuo rakkaat ihmiset, tutut

ja tuntemattomat, kokoukset, puheet, hullutukset, liiottelut ja

mielettömyydet, innostus, usko, työ ja tulevaisuus! Ah, ne olivat

kaikki hänenkin osaansa ja sanomattoman rakasta ja suurta! Elämän

pyhä autuus odotti häntä miehekkäällä povella ja hän saisi nähdä oman

kuvansa kahden tulisen silmän pohjalla. Siellä oli uusi maailma, ja

se lumosi ja kutsui, se huutaen vaati tulemaan -- mutta siellä oli

vaikeudet, työ ja vastuu...

Tulemaan, niin tulemaan, mutta kuinka hän voi mennä? Tyhjin käsin,

outona, voimatonna, taitamatonna ja kuitenkin ylpeänä. Ei, ei.

Ensin hänen täytyi olla heidän arvoisensa, voida astua elämän eteen

ihmisenä ja vastuullisena, ansaita elämisen oikeus -- niin, ansaita

se!

Mutta miten, armias taivas, miten? Hänen päässänsä vasaroi ja

katse tuijotti pimeyteen, jossa kaupungin rakennukset häämöttivät

epämääräisinä möhkäleinä, uhkaavina kuin unessa kummitukset.

-- Eihän onneansa voi varkain ottaa, huokasi hän, nousi kostealta

penkiltä ja alkoi astua alas kirkonmäeltä tuskaisten epäilystensä

vallassa. Äkkiä hän muisti kokouksen alkavan aivan pian ja tiesi

tamperelaisen julistuksen joutuvan kiistan alaiseksi.

-- Mitä siitä, olivathan puolueet hänestä yhdentekeviä. Elämä ja sen

taistelut oli hänen nyt itse kestettävä, yksin, niinkuin voi. --

Tulkoon, mitä tuleman pitää, lohdutti hän itseään ja ohjasi kulkunsa

majataloon.

-- Soisinko, ettei hän minusta välittäisi? Ei, ei, hän on vain

laskenut liian raskaan taakan hartioilleni. Jos hän olisi minut

ottanut...! Ei, ei, vapaasti minä tahdon mennä, hänen vertaisenaan

voimassa. Hän rakastaa minua -- Jumalani, minua itseäni. Ja se on

niin varmaa kuin minun tuskani ja autuuteni!

Virva saapui samalla portaille kuin kaupungin tunnettu

sosialistinainen ja puhuja Hilma Roima. Hänellä oli kädessään

punainen paperi, ja heti huoneeseen tultuaan nainen alkoi purkaa

ihastustaan.

-- Se on ihana, tämä manifesti, oletteko lukeneet?

Kokous oli jo melkein täysilukuinen ja sosialistit ja porvarit

järjestyneet kukin omalle puolelleen, toinen oikealle, toinen

vasemmalle omien lippujensa suojaan.

-- Ompas sillä Poudalle sakkia, sanoi nahkuri Karri pujahtaen

ravintolan sisähuoneisiin, jonne nyt juuri jostakin syystä

vetäännyttiin porvarien puolella.

Hilma Roima luki: -- Kuulkaa, esimerkiksi tämä: -- käytäntöön

sovelluttaen ehdottoman kansalaisvapauden vaadimme...

-- Hyppää yli, se ei kuulu meille! sanoi maalari Porras, sosialisti,

ja luki itse toisesta kohdasta: -- uusi väliaikainen -- ei, tässähän

se on -- koska etuoikeutetut luokat tahtovat koota luokkaeduskunnan

-- kuulkaas niitä, vai luokkaeduskunnan! Hirvi, puolueen kynäniekka

ja sihteeri, hyppäsi pystyyn ja löi nyrkkiä pöytään.

-- Pois se, jos luokkaeduskunta vain kerrankin kutsutaan koolle,

silloin keräämme kansaa ja rakennamme lihamuurin, joka ulottuu

Riihimäeltä Helsinkiin saakka eikä ainoakaan luokkaeduskunnan mies

siitä ulos pujahda, ennenkuin se on meidän puolellemme taivutettu!

Syntyi aika meteli ja huuto.

-- Sen sijaan kutsutaan kansalliskokous heti koolle, sanoi Porras.

Hilma Roima otti puheenvuoron toisten vielä väitellessä ja huusi

kimakalla äänellään: -- Mitä sanotte tästä: yleinen ja yhtäläinen

ja välitön ääni- ja vaalioikeus kaikille Suomen kansalaisille --

kaikille, huomatkaa: kaikille, miehille ja naisille! Naisillekkin,

kuulkaas, naisille! huusi hän voimiensa takaa, kunnes ääni hukkui

itkuun.

-- Se on juupelinmoista, sanoi Hirvi.

-- Niin, eikös ole? itki Hilma Roima, -- äänioikeus ja vielä

vaalioikeuskin -- että minä voisin tulla valituksi valtiopäiville,

juuri minä!

Hilma Roima pyyhki kyyneleitään ja miehet tuijottivat häneen suu auki.

-- Niin, niin voisitkin, jukuliste! vahvisti Porras omaa

hämmästystään. -- Siitä taitaa syntyä uusi tahti!

-- Oikein tämä vie henton pois ruumiistani, oikein minua vapisuttaa

ja niin tuppaa itkettämään.

-- Totta tosiaan tämä on manifesti oikein kansan antama, sanoi Hirvi

painavasti.

-- Jos tämä toteutuu, tulee se olemaan suuri lahja ihmiskunnalle,

puuttui Pouta puheeseen. Hän oli istunut Virvan kanssa vasemmalle.

-- Porvarit eivät taida suostua, tässä on puhuttu hiukan tukistellen

etuoikeutetuista luokista ja se on karvas pala, sanoi Hirvi.

-- Manifesti on manifesti ja siihen täytyy suostua kuin rukki

rohtimeen, vaikka siinä vähän päistäreitäkin olisi, vakuutti Porras

ja iski taas kämmenensä pöytään.

-- Täällä se on hyväksyttävä yksimielisesti, ellei hyvällä, niin

pahalla! huusi joku.

-- Hyvänen aika sentään, eihän tuohon voi olla suostumatta. Yleinen

ääni- ja vaalioikeus on meille tärkeämpi kuin raitis ilma! vakuutti

Hilma Roima.

-- Saattaa olla, mutta tämä ei ole vielä laki, on vasta ehdotus,

selitti Pouta.

-- Ehdotus, mikä ehdotus? Ja on kuin säädös, manifesti! Vai jo

takerrutte ja ehtoja latelette? Totta kai minäkin ymmärrän sen asian.

Kun kerran on annettu meille tällainen aate, niin sen pitää elää ja

lentää ja ottaa koko kansa ja koko maailma! Me taistelemme, puhumme

viimeiseen hengenvetoon!

-- Mitä te sanotte, neiti Auer? kysyi Pouta hymyillen.

-- Toisissa naisissa on luokkaylpeys synnynnäistä, se istuu kiinni

kuin raidat kissan selässä, sanoi Hilma Roima silmäillen ivallisesti

Virvaa.

-- Te olette rehellinen, koska noin tunnustatte omat vikanne. Minä

puolestani en tunne mitään luokkarajoja, tunnen vain ihmisiä, sanoi

Virva.

-- Hyvä neiti, nyt ei ole kysymys vain teidän tunnostanne ja teidän

ihmisestänne, vaan kaikkein naisten ja kansalaisten yksimielisestä

tahdosta. Yrittäkää hiukan ajatella, uhmasi Hilma Roima. --

Tunnetteko julistuskirjan?

-- Tunnen, sanoi Virva pysyen aivan tyynenä ja varottaen katseellaan

Poutaa puuttumasta puheeseen.

-- Ja kuitenkin voitte seistä tuossa kylmänä ja halveksuvana, niin,

juuri, halveksuvana!

-- Kullakin on oma tapansa ilmaista mielipiteensä, sanoi Virva

hymyillen.

Ärtyneenä toisen hienosta ja ylevämmästä tavasta keskustella joutui

köyhälistön tarmokas esitaistelija pois suunniltaan ja kohotti

äänensä: -- Teillä on tosiaan oma tapanne -- jarrujen tapa se on! Ja

jos te nyt tosiaan teette vastarintaa, emme takaa, mitä tapahtuu!

-- Olette jalomielinen ja ilmotatte edeltäpäin vaarasta. Minun

takanani ei ole mitään joukkoa, johon turvautuisin, olen aivan yksin

ja sangen vähäväkinen, puhun ja toimin vain omasta puolestani.

Hilma Roima katsoi parhaaksi perääntyä, ei muka kannattanut.

Tuollaisen voi syrjäyttää hartioiden nykäyksellä.

-- Ei kannata väitellä tahdottomien kanssa, sanoi hän.

-- Ette itsekkään ehkä aavista, kuinka totta puhutte, sanoi Pouta

Virvalle kahdenkeskisessä puhelussa. -- Hän on jotakin puolueensa

yhteydessä, nousee ja kaatuu sen kanssa. Te olette yksin, oma

itsenne, kuuluen vain siihen suureen yhteyteen, jota sanotaan

ihmisyydeksi, mutta se yhteys asuu etäällä ja väistyy aina sen mukaan

edemmäksi kuin sitä tavotamme.

-- Kuulumme siihen kumpikin, sanoi Virva.

-- Kiitos, sanoi Pouta vahvistaen sanansa katseella, joka huumasi

Virvaa. -- Ja juuri sen vuoksi te varmaan tulette ymmärtämään ja

auttamaan minua tässä taistelussa. Minä olen heidän kaltaisensa,

käytän heidän aseitaan ja uskon siten paraiten hyödyttäväni heitä ja

suurta asiaa.

-- Minä en sitä vielä oikein usko.

-- Pitäähän ihmisten kehittyä asteettain, emme ole vielä teidän

tasollanne, käytämme toisia keinoja.

-- Olette ehkä oikeassa.

Pouta ei voinut irrottaa katsettaan Virvan ihanista kasvoista, joiden

kirkastuneessa ilmeessä kuvastuivat vaimentuneiden sieluntaistelujen

mainingit vaihtelevana hymynä ja totisuutena, epäilynä ja

vakaumuksena.

-- Teidän viihtymisenne tässä minun rinnallani, meikäläisten parissa,

kun kaikki teikäläiset siirtyivät tuonne toisiin huoneisiin -- on

minulle sanomattoman kallis todistus meidän...

-- Minä pyydän! varotti Virva hätäisesti katsahtaen Poutaan ja luoden

samassa silmänsä alas, sillä nuoren miehen oli mahdoton peittää

tunnettaan. -- Minun pitää kai nyt lähteä... ehkä se onkin parasta.

Virva astui ovea kohti vasemmalle katsoen vielä kerran seuralaiseensa

ja vavahti, sillä Poudan olemuksessa ilmeni sellainen neuvoton tuska

ja turvattomuus, ettei hän voinut kieltää häntä tulemasta mukaan

toiseen huoneeseen, jossa he löysivät rauhallisemman sopen eivätkä

kuitenkaan olleet kahden.

-- Tapa ja tottumus ovat siihen määrään meidän herrojamme, että

pitävät ihmisen valtavimmankin tunteen ohjissa. Kun näen vain

vilaukseltakin teikäläisiä, muutun kylmäksi maailmanmieheksi. Olkaa

huoletta, täällä olen toinen mies, puhui Pouta.

Virva hymyili nyt onnellisena ja hilpeänä unohtaen hetkeksi kaikki

ristiriidat. Hänen metallinen käsilaukkunsa putosi matolle ja Pouta

otti sen ylös ja nosti samalla nojatuolin Virvalle pienen pöydän

ääreen.

-- Käsilaukkuni, saanko? sanoi hän ojentaen kätensä sitä ottamaan.

Pouta tarttui siihen, vei sen huulilleen kääntyen selin oveen eikä

Virva tahtonutkaan estää ritarillista lemmen ja kunnioituksen

osotusta, joka tuntui sopivan niin mainiosti hänen voitonvarmalle

toverilleen. Hän vain hymyili ja tunsi vapautuvansa jostakin

väkinäisestä ja luonnottomasta jäykkyydestä ja muuttui vallattomaksi

tyttöseksi, jolle kaikki on herttaista leikkiä. Hänen kevyt

mielialansa tarttui Poutaankin ja hymyt karkeloivat kahden nuoren

kauniilla kasvoilla.

-- Te ette saa luottaa minuun liiaksi, sanoi Virva.

-- Vain sen verran kuin silmänne lupaavat.

-- Minkä verran ne lupaavat?

-- Sen verran, että saan laskea käteni tuolinne selälle.

-- Jos se on levon tarpeessa, hyvin kernaasti, tuoli ei muuten kuulu

minun käskettäviini.

-- Kaikki, mihin te kosketatte, on minulle pyhää. Poudan käsi valahti

kuin sattumalta tuolin selältä Virvan taakse.

-- Kätenne ei ole enää tuolin selällä, sanoi Virva punastuen ja

siirtyi tuolin syrjälle katsellen turvatonta kättä vieressään.

-- Minä sain luvan, väitti Pouta kumartuen eteenpäin kohteliaasti

tuolillaan kuin olisi tahtonut katsella käsilaukkua, jota Virva

heilutti sormessaan. -- Te ette pitänyt sanaanne.

Virva istui katse oveen päin ja kalpeni.

Pouta huomasi lemmittynsä kasvojen ilmeen muutoksen ja seuraten

katseen suuntaa kääntyi oveen päin ja näki kynnyksellä Allaan, ja

hänen olennossaan saman pidätetyn tuskan, mikä Virvan kasvoilla

kuvastui.

Nuoret nousivat molemmat, ja Virva astui jäykkänä kuin unessa

serkkunsa luo tarttuen hänen tarjottuun käteensä.

Pouta jäi yksin syrjäiseen huoneeseen lemmenkateuden raadeltavaksi.

Hän oli näkevinään Virvan katseessa sellaista omistavaa ja alistuvaa

hellyyttä, ettei se voinut olla muuta kuin... hän oli sokea ja

herkkäuskoinen narri, eikö hänen pitänyt tietää ja käsittää, ettei...!

Punainen sumu häälyi onnen hemmotteleman nuoren miehen silmissä ja

vaivoin hän pääsi rauhottumaan voidakseen alottaa kokouksen, johon

häntä odotettiin.

* * * * *

Kun Poudan puoluetoverit olivat jääneet yksin neuvottelemaan

manifestista, tulivat he yhä enemmän vakuutetuiksi, että nyt

tulisi ero porvarillisista. Sitä tiesi heidän mielestään myöskin

vastapuolueen siirtyminen keskenäisiin neuvotteluihin sivuhuoneissa

ja sitäpaitsi oli torilla kuultu sangen äänekästä erimielisyyttä.

-- Kyllä heidät pannaan hyväksymään yksimielisesti, ellei muu auta,

niin piiritetään koko talo ja aseet kuntoon -- povitaskuissa.

Katsotaan sitten, kuka vastaan porisee! oli Porras puhuvinaan

leikillä, mutta kaikki tiesivät, että mies voi tottakin tarkottaa.

-- Oikein sinä meinaat pohjalaisten tapaan puukolla ja paukkeilla,

naurahti Hirvi.

-- On sitä vähemmästäkin aseeseen tartuttu ja puukkoa heilutettu.

-- No, on, ei silti. Minulla olisi toinen tepsivämpi ehdotus. Pannaan

neuvo neuvoa vastaan. Olut-Valtari on kireissä väleissä kaupungin

asukkaiden kanssa. Siitä nuorasta pitää vetää. Elleivät porvarit

suostu yksimielisesti hyväksymään julistusta, niin silloin heidän

pomonsa vedetään kireälle, ehdotti Hirvi.

-- Ahaa, voitaisiin pitää pieni selitys ja tulistuskokous täällä

torilla.

-- Oikea pystyvalkea siitä tulla pitää ja savun pitää olla niin

sakea, että se sekottaa pään!

-- Oikein, oikein! huudettiin salissa.

-- Kun into on saatu nousemaan, mennään tervehtimään Olut-Valtaria

oikein soihtukulkuein ja sakissa!

Nuoret olivat nyt ottaneet urakalla asian hoidon ja se alkoi saada

huimaavan vauhdin.

-- Ja käydään vieraisilla tehtaassa, voisihan sen kaljan antaa

maistaa maatakin, eiköhän silloin meitäkin muistettaisi!

Pouta ilmestyi joukkoon synkkänä, ja pahaa ennustavalla äänellä hän

sekaantui puheeseen.

-- Jopa helkkarissa, teiltä puuttuu asiallisuutta. Porvareja pitää

aina lähestyä kirjallisesti ja juhlallisesti, paraatinaama ja

paraatiryhti, komeasti, ivasi hän hyvin tietäen yllyttävänsä joukkoa.

-- Niin, niin, riuskasti! huusivat nuoret miehet puolueen leiristä.

-- Laadimmeko anomuksen ja vaadimme Valtarin lakkauttamaan

oluen myynnin ja valmistamisen? ehdotti nyt Hirvi saaden kiinni

asiallisuuden päästä.

-- Ellei hän suostuisikaan...!

-- Kuinka hän voisi sellaiseen suostua, tehdashan on yhtiön, sanoi

Pouta.

-- Mitä sitten hyödyttää koko puuha? sanoi Hilma Roima.

-- Hoilataan hetkisen alas ja huilutetaan porvareja heidän omissa

perisynneissään, ja jos kovalle ottaa, laukaistaan joku pamaus

ilmaan. Se jo tepsii, porvarit taipuvat, kun koko kaupunki on meidän

puolellamme. Sitten pidetään kokous ja saadaan siinä yksimielinen

hyväksyminen julistuskirjalle ja se luetaan kansankokoukselle

aamulla, hurraa, voitto meidän! ehdotti Hirvi.

-- Ja taas olemme vieneet asiamme tuuman eteenpäin.

-- Nyt on yritettävä ensin tässä kokouksessa paraan mukaan.

-- No niin, että tulta iskee ja savu käy! sanoi Pouta.

Miehet nauroivat.

-- Mikä punakaartilaisia niin lystittää? kysyi nahkuri Karri astuen

saliin sivuhuoneesta.

-- Täällä vain joku kertoi nahkurista, joka kävi itse

nahkasammiossaan koettamassa, oliko liemi kyllin kuumaa, ivaili Pouta.

-- No, oliko se? mörähti Karri levittäen jalkansa ja sieramensa kuin

olisi vainunnut jotakin käryä.

-- Siitä ei taru kerro.

-- Sen saatte ehkä tänä iltana nähdä, sanoi Karri silmäillen miehiä

alta kulmain.

-- Mitä nähdä? sähähtivät kaikki.

-- Siitä ei taru vielä mitään tiedä, hymähti Karri vilkaisten Poutaan.

Porvarit olivat jo kaikki kerääntyneet saliin. Heillä oli ollut

neuvottelu, miten menetellä julistuksen suhteen, ja saatu päätökseksi

olla perustuslaillisia ja pysyä vanhan pohjalla uutta laatiessa. Ei

mitään rajuja hyppäyksiä uuteen ohi vanhan. Sosialistien punaiset

haaveet voisivat tuottaa arvaamattoman vaaran. Uudistuksia kyllä

täytyi saada aikaan, luonnollisesti, mutta laillisessa järjestyksessä

valtiopäivien kautta. Tamperelaista julistusta ei voitaisi hyväksyä

kansalle luettavaksi. Heidän velvollisuutensa oli pysyä tässä pikku

kaupungissa vakaumuksessaan lujina niinkuin otaksuttavasti kaikkialla

muuallakin tehtiin -- oltaisiin lain ja järjen kannalla.

-- Tohtori Allas kai ottaa puhuakseen ja vastatakseen kaikkien meidän

puolestamme, jos punaiset kiristävät hyväksymään, niinkuin kuulemani

mukaan aikovat tehdä, sanoi Karri. -- Se kuuluu olevan heille hyvin

tärkeä seikka tällä hetkellä.

Nyt oli asia sovittu ja siirryttiin saliin.

Allas oli pysähtynyt ovelle voimatta peittää tuskaansa nähtyään

serkkunsa Poudan kanssa hyvin tuttavallisessa keskustelussa. Mutta

kun Virvan kasvoilla kuvastui epäröivä ja herkkä tunto siitä,

mikä painoi serkun haavoittunutta mieltä, rauhottui hän hetkeksi,

tuntien Virvan kevyen käden kosketuksen ja aran, hiukan lohduttavan

lähenemisen, kun vapiseva käsi pujottautui hänen kainaloonsa tuskin

hipaisten häntä.

Virva oli niin poissa maailmasta, ettei hän tarkoin kuullut, mitä

Allas sanoi. Poudan tuolin selältä pudonnut käsi oli hiukan hipaissut

hänen vartaloaan ja sytyttänyt kuuman väreilyn hänen hermostoonsa. Se

kosketus oli ikäänkuin jäänyt hänen vaatteisiinsa ja tuntui vieläkin

elävänä ja todellisena.

Pouta sivuutti heidät astuen saliin, kun he vielä seisoivat

rinnatusten Virvan käsi Allaan kainalossa keskellä huonetta. He

olivat tottuneet tuttavalliseen seurusteluun lapsesta saakka,

leikkineet yksissä kuin sisar ja veli. Ehkä rakkaus juuri sen

vuoksi olisi tuntunut Virvasta herjaukselta heidän välillään. Hän

oli toisinaan unissaan olevinaan Allaan sisar ja kauhistuvinaan

sitä, että heidän piti mennä kihloihin, ja herätessään keventyneenä

nauranut unikuvaa.

Nuo tunteet olivat nytkin sykäyttäneet häntä, kun Allas astui ovelle

ja hän itse oli pakotettu lähenemään kuin lohduttaakseen rakasta

veljeä. Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat käsitysten, ja

näin voitti Virva tasapainonsa samalla kuin hänen ystävänsä rauhottui.

Tuttavat otaksuivat heidän olevan läheisissä suhteissa ja hymyilivät

hyväksymistään kuin olisi noiden kahden nuoren edullinen liitto

tehnyt heidätkin turvallisemmiksi. Virvan kaikkialla ilmennyt

seurustelu Poudan kanssa tahdottiin jättää huomaamatta, vaikkei

kumpikaan peitellyt taipumustaan enempää kuin hienotunteisuus vaati.

Allas ja Virva seurasivat saliin toisia puoluelaisiaan ja asettuivat

vasemmalla sinivalkoisen lippunsa kohdalle.

Pouta oli jo astunut pöydän taakse alottaakseen kokouksen, mutta

puoluelaiset piirittivät hänet ja keskustelivat matalalla äänellä

puolittain kuiskaten:

-- Nyt täytyy kiristää, sanoi Porras.

-- Meillä on komiteassa ehdoton enemmistö, sanoi Pouta, heittäen

samalla silmäyksen Allaan puolelle. -- Asia olisi kuitenkin saatava

läpi tässä kokouksessa, jos mieli ollenkaan voittaa, sillä nyt eivät

kaupunkilaiset porvarit vielä ole ennättäneet liittyä meitä vastaan.

-- Olemme panneet vahdit piirittämään talon. Aseet ovat meillä

valmiina. Niitä peeveleitä täytyy pelottaa, sanoi Porras.

-- Oho, huudahti Pouta hämmästyen miesten nopeaa toimintaa. -- Huimia

miehiä te olettekin, mutta olkoon menneeksi! sanoi hän hampaiden

välistä, vilkaistuaan vielä kerran vasemmalle Allasta ja Virvaa. --

Antaa tulla vaan, me emme aio olla leikin vuoksi!

-- On aika alottaa kokous, sanoi Karri toiselta puolelta.

-- Ajan kulustahan porvari hyötyy ja kukkaro paisuu. Hän vain

oikaisee kättään ja heti siihen tarttuu raha ja rakkaus, ivaili Pouta

Karrille ja miehet nauroivat piirissä.

-- Puheenjohtaja on myrskyisellä tuulella, tästä voi syntyä

intressantti kokous, sanoi Hilma Roima.

-- Varmasti, kuulen jo aaltojen pauhun. Älkää vaan tulko

merikipeäksi! nauroi Pouta ja koputti samassa pöytään:

-- Tärkeät asiat vaativat tässä kokouksessa huomiotamme. Tämän uuden

ajan käänteessä tahtovat kaikki vapautta ja oikeutta rakastavat

kansalaiset yhtyä mahtavien aatteiden lipun alle. Yksimielisinä

kestämme paraiten, sitä ei saisi unohtaa, ja siksi ehdotan

luettavaksi tämän julistuskirjan siinä mielessä, että se voidaan

täydellisesti hyväksyä ja sellaisenaan lukea kansan kokoukselle

täällä, niinkuin on tehty kaikkialla muuallakin.