XI

Kotiin mennessä näytti pankinjohtaja Auer olevan erittäin hyvällä

tuulella. Valtari oli kuitenkin tottunut tutkimaan ystävänsä

mielialoja ja saattoi huomata, että se oli näennäistä, jonkinlaista

hekumallista ylemmyyden tunnetta, jolla hän verhosi itseään

kuvitellen olevansa loukkaamaton arvokkaisuudessaan.

-- Eihän niiden meteli oikeastaan minuun mitään kuulu, sanoi hän

torin sivulla astuttaessa. -- Ja muutenkin, eihän tämä taida niin

erittäin kauas ulottuvaa olla. Tuo tulitikku syttyy kyllä itse, kun

sitä raapaisen, sanoi hän heittäen palavan tikun kadulle, -- mutta ei

se pääse sytyttämään koko laatikkoa, ja tuolla kosteassa sen liekki

sammuu. Etkö luule tämän lakon käyvän samoin?

-- Eihän se minuunkaan juuri enempää koske kuin virsi lukkariin tai

kuolema haudankaivajaan, mutta veisata lukkarin kuitenkin täytyy ja

haudankaivajan maata pöyhiä. Eihän tästä pääse, kun kerran pitää

elää, puhui Valtari, joka rakasti vertauksia.

He olivatkin jo tulleet Auerin upealle asunnolle pienen kaupungin

kauneimpaan taloon torin laidalla. Talo oli pienen puiston sisällä,

jonka läpi laaja käytävä vei suoraan portaille. Se oli huvilatyyliin

rakennettu korkealle kivijalalle sisältäen kymmenkunnan huonetta.

Kaikkialla huomasi käytännöllisen älyn ja kehittyneen kauneudenaistin

luomaa mukavuutta ja somuutta, jossa ei tosin oltu tavoteltu

taiteellista yllätystä, mutta kuitenkin saavutettu sopusointuinen

värien ja viivojen sulavuus sekä persoonallinen kodikkuuden tunnelma.

-- Elää, kunhan ne osaisivatkin elää, sanoi Auer.

-- Osaa elää, niin sinä sanot, vastahan sitä tällaiseen taloon

astuessaan tuntee, että on joku soppi maailmassa, missä leipähuolet

eivät ole pääasiana.

-- Setä Valtari puhuu taas leipähuolista, silloinhan setä on varmasti

hyvällä tuulella, sanoi Airi ja juoksi keittiöön laittamaan vauhtia

keittäjään, että isä parka saisi ruokaa kauheasta vankeudesta

päästyään.

Virva ja Allas tulivat juuri paraiksi päivälliselle.

-- Kävivätkö he avaamassa jo ovet? kysyi Allas nähdessään enonsa.

-- Me luulimme isän vielä olevan pankissa, yritti Virva selittää

hämmästystään.

-- Kyllä hän teidän puolestanne olisi siellä saanut olla vaikka

kuinka kauan, sanoi Airi. -- Setä Valtari ja minä...

-- Hiljaa, kummityttö, sanoi Valtari nostaen sormeaan. -- Se on

valtiosalaisuus meidän kesken. Jaksatkohan sinä muistaa sitä?

Airi kyyristyi kasaan ja nauraa kikersi, mutta muuttui samassa

vakavaksi. Hänelle iski vasta mieleen, etteihän isä ollenkaan

tiennyt, kuinka ovi oli saatu vahdista vapaaksi.

-- Minä yritän jaksaa, sanoi hän urhoollisesti ja niiasi samalla

juhlallisesti: -- Päivällinen, olkaa ystävälliset ja käykää pöytään!

Isä oli tavallisesti vakava pöytään istuessaan ja Airi sai aina

kirkkoilmeen, heti kun kuuman ruuan tuoksu tupsahti nenään.

-- Onhan sitä nyt ollut karnevaalia, sanoi pankinjohtaja.

-- Minusta tuntuu, sanoi Virva -- että nyt on oltu suoria ja

rehellisiä, kukin uskaltaa olla juuri sellainen kuin on, vaikka sehän

se ilveilyltä taitaa tuntuakin.

-- Minustakin ihmiset ovat olleet niin hyviä! huudahti Airi, mutta

vaikeni äkkiä nähdessään isän varottavan katseen.

-- Naamiohuvia ilman naamareita, mutta marakatin temput jäljellä,

sanoi Auer ivallisesti hymyillen.

-- Kaikkeahan voi selittää ilveilyksi, sanoi Allas.

-- Selvintä on pitää ihmiselämää näytelmänä, jatkoi Virva yrittäen

kääntää keskustelua yleisemmälle tolalle.

-- Niin, onhan taivaallinen isämme voinut sepittää sen omaksi

huviksensa, huokasi Valtari hurskaasti kuivaa naamaansa irvistäen,

nielaistessaan ruokaryypyn. -- Saamme olla kiitollisia, että meille

on suotu keskisäädyn siedettävät osat.

-- Minä pahoin pelkään, etteivät meidän osamme ole vähääkään

mielenkiintoisia, sanoi Virva.

Valtari yskäsi kuivasti ja kiersi piikkisiä viiksiään: -- Onhan niitä

kylliksi alimmassa säädyssä, oikein selkäpiitä karmivaa tarmoa ja

rikollisuutta, jos se on intressanttia.

-- Rikollisimmista voi tulla pyhimyksiä, sanoi Virva. -- Eikä mikään

estä meitä taputtamasta heille käsiämme.

-- Pyhimykset ovat hyvin vallanhimoista väkeä, sanoi Auer.

-- Olivathan ne ennen muinoin tietäjät ja noidat mahtimiehiä, yritti

Allas tasottaa. -- Bramaanit ovat vuosisatoja pelottaneet kansaa

pelkällä katseen voimalla. Ja entäs meidän kirkko? Osittain ollaan

vieläkin varmat siitä, että paha korventaa hangollaan sieluja

tulisessa pätsissä, ja että Jumala on vanha ukko harmaassa vaipassa

yläpuolella pilviä.

-- Se on kyllä lapsellinen usko, mutta kaunis, sanoi Auer. -- Pelko

on hyvä kasvattaja, mutta raakuus ja typeryys ovat hyvin vaarallisia.

-- Raakuus ja vallanhimo, jatkoi Virva huomaamatta isän terävää

katsetta. -- Taikka oikeastaan hävittämishalu -- nykyinen sotalaitos.

-- Hävittämishalu on ihmisessä niinkuin luomishalukin. Jos voitaisiin

ajatella maapallon tuhoamista kokonaisuudessaan, niin kyllä kai sekin

tehtäisiin. Kaikeksi onneksi ei ihminen voi pilstota luontoa muuta

kuin osittain ja hävittää nerollaan vain sen verran kuin uuttakin

luomaan kykenee, sanoi Allas.

-- Nämä raakalaiset täällä luulevat kai rakentavansa, sanoi Auer.

-- Kyllä heistä aikaa pitäen voisi rakennusmestareitakin tulla, kun

heidät pesisi ja pukisi ja veisi hienoon saliin esitettäväksi, heitti

Valtari leikiksi.

-- Hienot nautinnot voivat tehdä sellaisen ihmisen, että se kelpaa

ylhäiselle naiselle mieheksi, mutta rakentajaksi -- tuskin, sanoi

Auer.

-- Eivätkö kaikki ihmiset tahdo nauttia ja olla hienoja? kysyi Airi

pikkuvanhasti.

-- Sinä unohdat kanuunat ja esivallan, sanoi Allas.

-- Voidaan kääntää kanuunat itse nauttijoihin ja esivaltaan,

huomautti Virva, -- miten silloin on tehtävä?

-- Silloin vedotaan kansaan, sanoi Allas. -- Kirjotetaan vekseleitä,

luvataan hyvittää, neuvotellaan, sovitellaan. Usein ovat vekselit

vääriä taikka ne jätetään lunastamatta. Rahasummana voi olla

ijankaikkinen elämä, taivas, vapauskäsite ilman leipää --

-- Eihän kansa tahdo enää tunnustaa sitä vekseliä. Mitä nyt on

tehtävä? kysyi Valtari.

-- Nytkö, sekaantui Auer puheeseen, -- kansa kirjottaa itse

vekseleitä omalle typeryydelleen, raain tulee rikkaimmaksi ja rikkain

raaimmaksi.

Hänen silmänsä siristyivät kiiltäväksi viivaksi ja sisäinen

halveksuminen kidutti häntä.

-- Taikka sivistyy ja murtaa entisen valtiomahdin ja lunastaa

vekselin loistavasti, sanoi Virva katsoen suoraan isäänsä tuskin

huomattavalla uhalla.

-- Niin, nyt he muodostavat yhtiöitä, ja pääomana on tulevaisuuden

ihmisyysihanne, rauhan valtakunta, sivistys, sanoi Allas.

-- Tarkotatko sinä, Aksel, sivistyksellä sitä, että heitetään

ruumiillinen työ ja eletään nautinnoille ja anastetaan älyllä valtaa?

-- Sitäkin, käyhän elämä laineittain, sysäyksissä.

-- Ympäri käydään, yhteen tullaan Teidän kansanvaltanne onkin siis

vain ensimmäinen askel ylimysvaltaan. Se on yhtiö, niinkuin sinä

sanoit. Minä pahoin pelkään, että siinä yhtiössä persoonallisen

vastuun puute viekottelee huijaukseen. He lainaavat, ottavat

vekseleitä, vääriä ja oikeita. Velkarahoilla on erinomainen menekki,

sillä maksupäivä tuntuu aution etäiseltä. Maksukykyisyys kasvaa

fantasiassa, hyvä tahto pettyy toiveissaan ja jonakin kauniina

päivänä nämä Kansanvallan yhtiömiehet eivät enää olekkaan täysin

luotettavia ihmisiä, ja seuraava askel on petos, lankeemus ja --

tyrmä.

Pankinjohtaja tuntui nyt täysin vapautuvan painostavasta tunteesta

eikä mikään juhlapäivällinen olisi voinut houkutella häntä

tämäntapaiseen puheliaisuuteen, mutta hänen täytyi saada keventää

mieltään. Nuoret olivat ihmeissään ja vanha Valtarikin iski väliin

silmää Airille, joka tyytyi kuuntelemaan syvämielistä keskustelua

levittäen silmänsä suuriksi, ikäänkuin järki niiden kautta olisi

pyrkinyt hänen suloiseen tyttöpäähänsä.

-- Väittääkö pappa, että elämä on umpimutkaan joutumista eikä

eteenpäin kulkua? kysyi Virva.

-- Minä en väitä mitään, sen jätän viisausoppineiden tehtäväksi,

sanoi pankinjohtaja katsoen Allaaseen. Näyttää vain siltä, että

yhteiskuntaluokkien edut, niinkuin yksityistenkin, riitelevät

keskenään ja pakottavat vastapuolueet vihaamaan toisiaan.

-- Pitäisi siis aina vain seistä luokka luokkaa vastaan.

-- Onhan uskonnollisuus, hallitus, yritti Allas.

-- Ei se estä rahamaailmaa hallitsemasta.

-- Minne jäävät vapaus, tasa-arvo ja veljeys? huudahti Virva.

Allas punastui ja kalpeni jälleen muistaen, kuinka valtavan

vaikutuksen Poudan puhe oli tehnyt.

-- Huijausyhtiö, joka nimittää itseään koko kansaksi, taikka

sosialisteiksi taikka demokraateiksi, käyttää niitä väärinä

vekseleinä, sanoi pankinjohtaja heittäen tutkivan katseen Virvaan ja

Allaaseen, ja hänen hymynsä oli katkera.

Keskustelun aikana oli Virva joutunut omituisen mielenkuohun

valtaan. Hämärä tunne vakavista voimista viisastelevien sanojen

alla nousi hänen kurkkuansa karvastelemaan tukehuttavana palana.

Mikä oli tämä outo tuska? Hän heitti selittelyn karttaen tuskaa.

Ja sittenkin! Kapinalliset tunteet nousivat silmissä säkenöimään

epämääräisinä ja muodottomina uhmaten jotakin outoa ja mahtavaa

voimaa. Ristiriitaiset, salamannopeat ajatukset risteilivät hänen

tajunnassaan vihlaisten koko hänen olemustaan. Sydän pysähtyi tai

jyskytti hillittömästi. -- Naisella sanotaan olevan hieno vaisto

erottamaan oikea väärästä, sanoi hän serkulleen, mutta samassa hän

punastui kaulaa myöten, sillä uusi ajatus iski häneen salaman tavoin

ja pakotti kaiken viisastelun vaikenemaan.

Hän ei enää kuullut, mitä Allas sanoi, ja kysyi itseltään: senkö

vuoksi vain, eikö totuuden? Olkoon niinkin, mutta miksi tämä tuska?

Olenhan oikeastaan ulkopuolella elämän taistelua, turvassa... Hän

hymyili omia mietteitään. -- Isäni tytär, rikas, kaunis, lahjakaskin

-- ja oikeastaan, jos kapinoin, menen omaa tietäni taikka hänen

tietään -- olenko mitään, kukaan? Oh, tyttö riepu -- en muuta mitään!

Tuska ja ajatusten temmellys jatkui yhä. Pienen käden nyrkki iski

äänettömästi tuolin selkään. -- Eikö mitään?

Kaikki olivat jo poistuneet ruokasalista, vanhat herrat siirtyneet

kahvin ja tupakkansa kera talon isännän puolelle, ja nuoret olivat

menneet vierashuoneeseen takkavalkeata pitämään. Allas maisteli Airin

kanssa kahvia ja sai luvan polttaa.

Virvan kasvot hehkuivat, ja harmaissa silmissä leimahtelivat oudot

liekit.

-- Sinä olet kuin sähkötetty, sanoi Airi hänelle. -- Anna leimahtaa,

muuten palat sisällisesti.

-- Merkitsisikö tuo mitään, vaikka palaisikin. Turvalliset seinät

ovat aina ympärilläni kuin muurit vastassa. Minun on pakko olla

turvassa.

-- Sinua ei pakottaisi kukaan eikä mikään, sanoi Allas äänellä, jonka

sointu aina muuttui helläksi ja kunnioittavaksi Virvalle puhuessa.

Virva nauroi hermostuneesti.

-- Sinä uskot minun voivan tehdä ihmeitä. Ei, rakas Aksel, vapautta

ei taida olla missään. Ehkä isä on oikeassa, kaikki, kaikki voi olla

vääriä vekseleitä.

-- Meillä on tosiaan erinomainen taipumus pitää toisiamme kurissa.

Jos kuuluu johonkin ryhmään, sukuun tai piiriin, on viisainta uhrata

omat omituisimmat mielitekonsa, sillä jos astuu piirin ulkopuolelle,

vain askel viivan ylitse -- et enää kuulu siihen, olet kuollut, sinua

ei tunneta eikä tunnusteta, puhui Aksel yrittäen mukautua Virvan

ajatuksenjuoksuun, jotta ei ärsyttäisi häntä.

-- Ympärille kasvaa tyranneja ystävän nimellä, jatkoi Virva.

-- Virvastakin on tullut puhuja, sanoi Airi hypäten seisaalleen.

-- Ymmärrätkös, sinä Aksel, tätä? Isä oli pöydässä kuin -- kuin --

Baabelin torni, niin korkea ja varma. Nyt on Virva sekottanut kaikki

kielet, ainakin itsessään. Mikä sinun on?

-- Älä utele tyhmyyksiä! oikaisi Virva sisarellisesti. -- Minä

vain mietin, uskaltaisitko sinäkään, Aksel, puolustaa minua, jos

nyt tekisin jotakin tavatonta ja merkillistä, ehkä hyvinkin omasta

piiristäni poikkeavaa?

-- Astuisit yli viivan...! Ahaa, nyt minä ymmärrän! haihatti Airi

levittäen silmänsä ja veti kielen huulilleen torveksi ja vihelsi

hiljaa.

-- Ole nyt, taikka minä lähden, torui Virva.

-- Puolustus olisi rakas velvollisuuteni, jos sitä tarvittaisiin,

mutta sinä et julkisuudessa milloinkaan erehdy.

-- Julkisuus, huu, se on pelottava hirviö, se lyö pakosalle

rohkeimmankin. Ehken uskalla -- ehkä uskallan. Ritarillisuus ja

velvollisuus, niin, ja kunniakin! Hui, hai, mitä ne auttaisivat

meitä? Pärjääjät huutaisivat ääneen, musertaisivat halveksumisellaan

kaikki, jotka meitä uskaltaisivat puolustaa. Sinä et sitä kestäisi,

Aksel!

-- Onko sattunut jotakin? Minä en oikein ymmärrä, mihin sinä tähtäät,

sanoi Allas levottomana Virvan kiivaudesta.

-- Sinä kysyt, onko sattunut jotakin, on, on tuhat kertaa tänä yhtenä

ainoana päivänä. Minä olen elänyt kymmenen vuotta tänä päivänä,

eilen, sen edellisenä. Kaikki entisyyteni on kuin hämärää unta,

olematonta. Ja nyt kun luulin saaneeni kiinni jostakin oikeasta ja

varmasta, nousevat kaikki epäilykset. Tämä on -- toiveet voivat tehdä

ihmisen hulluksi. Minä tahtoisin -- ja tiedänkin sen oikeaksi, ehkä

teenkin sen -- mutta silloin te kaikki heittäisitte minut!

-- Minä... Virva kulta, sinä olet kiihtynyt, yritti Allas

neuvottomana. -- Ehkä olen loukannut sinua -- tietämättäni.

-- Sinäkö -- et, ystäväni. Sinä olet niin oppinut, etteivät omat

luonnonvoimasi enää voi ketään loukata. Sinun dogmeillasi on määrätyt

tarkoitukset yläluokan hengessä, yliopiston kurssien mukaan. Sinä

olet pohjaltasi perin sivistynyt!

-- Virva kulta, nyt et sinä ole sivistynyt, sanoi Airi.

-- En, minä olen hirmuinen! huudahti Virva.

-- Virva on ihan oikeassa, sanoi Allas.

-- Sinä nyt puolustat Virvaa, vaikka hän sanoisi sinua vanhaksi

peruukiksi.

-- Olisi hyvin hauskaa olla vanha peruukki, jos nyt olisimme vanhoja

ja onnellisesti eläneet yhdessä koko elämämme, sanoi Allas hartaasti

katsellen Virvaa.

-- Kiitoksia paljon, tuiskahti Airi. -- Sinulla näyttää olevan

erinomaiset taipumukset peruukiksi. Onnea matkalle, mutta älä vasta

toivo minua seuraksesi. Virva ei myöskään näytä olevan erittäin

halukas.

-- Sinähän oikein kipinöit, muistutti Virva.

-- Minua niin pistättää tuo Akselin saamattomuus!

-- Sovitaan pois vihat. Virva, oletko sinä loukkaantunut?

-- Minäkö, en, minä en ole mitään.

-- Me olemme vapaita ihmisiä ja vielä vapaammiksi tulemme, saneli

Airi intoillen.

-- Mitä paremmin tiedät tehneesi ja teet, sitä kovemmin sinua

isketään, sanoi Virva.

-- Sinä olet kunnianhimoinen! huudahti Airi lyöden kätensä yhteen

sellaisella voitonvarmuudella kuin olisi keksinyt ikiliikkujan.

-- Tahtoisin olla, sanoi Virva aivan toisella äänellä. -- Hänen

ärtyisyytensä oli äkkiä haihtunut. -- En kuitenkaan tiedä, mitä

on kunnia, jota sinä nyt tarkotat. Ihailen kyllä niitä, jotka sen

sattuvat voittamaan. Mahtaa olla suurta ja tuskallista.

-- Eihän se itsessään vielä mitään ole, sanoi Allas.

-- Eiköhän se sentään harmaassa arkielämässä lämmitä ja loista,

sanoi Virva leppyneenä ja laimentuneena upottaen katseensa mustaan

marraskuun iltaan läpi akkunan.

Allaan katse seurasi hänen mielialojensa vaihteita. Kiivaasta

naisesta oli tullut taas taipuisa tyttönen, katseessa kaiho ja

alistuva hellyys.

Nuori mies selitti tämän vaihtelun itselleen edullisella tavalla.

Sehän oli niin luonnollista hänestä. Virva ei huomannut serkkunsa

erehdystä, hän oli jäänyt tuijottamaan pimeyteen.

-- Hyvästi! sanoi hän äkkiä, riensi eteiseen ja veti päällystakin

hartioilleen ja painoi kevyen huopahatun päähänsä ja juoksi ulos.

-- Huhhei, sen tuuli vei! saneli Airi.