IX

Virva ja Airi poistuivat pienen käytävän kautta pihan puolelle ja

otaksuivat isän tulevan jäljestä. He menivät kotiin ja tapasivat

serkkunsa siellä odottamassa. Hän oli kyllä nähnyt kansan koolla

pankin edessä, mutta luullut sitä joksikin pikku jupakaksi

kiihtyneiden miesteni kesken ja kulkenut sivutse. Tyttöjen kertomus

haihdutti hänen tyyneytensä; levottomana enonsa viipymisestä hän

tahtoi lähteä, ja tytöt liittyivät mukaan saamaan asiasta selvää.

He tulivat porraskäytävään pihan puolella ja tapasivat siellä

muutamia punanauhaisia miehiä, jotka ojensivat kädet poikittain

käytävään estäen pääsyn.

-- Mitä tämä tietää? kysyi Allas.

-- Pääsy kielletty!

-- Onko herra pankinjohtaja siellä?

-- Se on hänen asiansa!

-- Avatkaa ovi herra pankinjohtajalle!

-- Ovi on ollut auki aikansa, nyt se on kiinni eikä sitä avata, sanoi

mies.

-- Kuka täällä rohkenee tällaista omavaltaisuutta harjottaa?

-- Päällikkömme käskystä pidämme oven suljettuna. Kukaan ei pääse

ulos eikä sisään. Lukko on sinetissä.

-- Turhaa on puhua heille, täytyy hakea heidän päällikkönsä, sanoi

Virva.

-- Suutari Taavettihan siellä ovella seisoo! huudahti Airi. --

Puhutaan Taavetille, hän on hyvä mies.

-- Niin, tosiaankin, hän on meidän entisen Iitamme mies, sanoi Virva

läheten vahtia ovella. -- Oletteko mennyt kansalliskaartiin?

Mies seisoi ihan vaiti ja liikkumattomana kuin patsas. Virva katsoi

häneen pitkään eikä Airi voinut pidättää nauruaan; Taavetti oli

hänestä niin hassunkurinen kivääri kädessään.

Virva astui lähemmäksi ovea, kivääri ojentui samassa eteen eikä

miehen kasvoilla näkynyt väräystäkään. Tytöt perääntyivät heti ja

katsoivat toisiinsa. Tässä oli tosi edessä. Miehet, joiden kanssa

he olivat puhuneet, olivat jo poistuneet eikä pihassa näkynyt

ainoatakaan ihmistä, sillä pankin talossa ei asunut muita kuin

vahtimestari alakerrassa juuri samassa portaassa, jossa he nyt

olivat. Pankki oli rakentanut vain omaa tarvettaan varten parhaimpaan

liikepaikkaan.

-- Kunhan saisi edes nähdä isän tuon lasin läpi, intteli Airi

alakuloisena.

-- Kyllä me pian oven avaamme, sanoi Allas. -- Tulkaa, nyt emme

nähtävästi voi täällä mitään.

Airi ei malttanut lähtiessä olla purkamatta pahaa mieltään.

-- Olisin luullut Iitan paremmin kouluttaneen suutarinsa. Se oli

sellainen syöjätär meillä keittäjänä ollessaan, että kattilatkin sen

käsissä pelosta tutisivat.

Virva oli heistä ainoa, joka aavisteli, millainen isän mieliala

mahtoi olla, ehkä siksi, että hän itse oli taipuvainen astumaan

eristettyjä polkuja ja katsomaan etäältä ihmisten harhailua ja

ahertamista. Hän olisi nyt kernaimmin suonut istuvansa tuolla

lukkojen takana hiljaisuudessa. Ei suinkaan isän kanssa, sillä seisoa

silmä silmää vastaan olisi ollut samaa kuin alistua ja suoda tutkivan

katseen nähdä lävitsensä. Oliko hänellä sitten mitään salattavaa?

-- Minne sinä menet? kysyi Airi.

-- Niin, minne? huudahti Virva kuin heränneenä.

-- Kotona emme tee mitään, nyt kun isä on tuolla, sanoi Airi.

-- Taitaa olla parasta mennä kokoushuoneeseen ja yrittää neuvotella

asiasta, emmehän sitä tähän voi jättää, puhui Allas.

He tapasivat kahvilassa Karrin ja Valtarin kiivaassa keskustelussa.

-- Jos minä kutsun kaikki ratsumieheni illalla kokoon ja annan heille

vain puoleksi viittauksen, että muutama hutkaus tekisi hyvää...

-- Ei, herra Karri, sitä ei isäni missään tapauksessa hyväksyisi,

sanoi Virva.

-- Aseita on heilläkin.

-- He tekevät niinkuin ovat nähneet kaikkien muiden tekevän

hallitusta hoitaessaan. Meille se ei sovi, sanoi Allas.

-- He tekevät hemmetisti oikein! huudahti Valtari, -- ja me olemme

aasia, ellemme tee samoin.

-- Myöntää täytyy, että se nyt kuitenkin on lievimmin sanoen --

lapsellista, hymähti Allas.

Kokoushuone oli melun ja liikkeen vallassa. Majatalon rouva oli

tullut asemalta huolehtimaan kotona hienompien vieraittensa

mukavuudesta, ja nyt oli siis virvokkeitakin saatavissa, ei

kuitenkaan kahvia väkevämpää.

Airi hävisi joukkoon puhellakseen kaupungin nuorien kanssa, jotka

olivat uhoissaan "pankin ryöstöstä" ja johtajan vangitsemisesta. Airi

oli päivän sankaritar ja varsinkin pojat ehdottivat jos jonkinlaisia

pelastuskepposia, mutta Airin "hiljaa" nolasi heidät.

Pouta seisoi miestensä keskellä punaisen lipun alla keskustellen

kiivaasti. Hän näytti selittävän heille jotakin pulmallista seikkaa,

jota kuitenkin vastustettiin.

Virva istui Allaan kanssa vasemmalle ja yritti selittää toisillekin:

-- etteihän se mitään tekisi, vaikka isä nyt olisikin pankissa, sillä

usein hän jää sinne puoliyöhön töihinsä, kun on kiire, mutta tämä

pakko...

-- Niin, onhan se kiusallista! sanoi Allas. -- Tällaisena aikana on

kaikki selitettävissä, sen kyllä enokin ymmärtää, mutta eihän se

sovi, että hän kenties koko yön on...! Me emme voi sitä sietää!

-- Mitä tehdä? Et suinkaan sinäkään tahdo pyytää noilta tuolla...

Virva viittasi ohimennen päällään Poudan miehiin.

Hänen katseensa sattui Poutaan ja hän punastui, sillä Pouta katsoi

heihin tuskaisesti kuin apua ja neuvoa anoen.

Virva painoi päänsä alas peitellen liikutustaan eikä hän nähnyt sitä

onnen ja kiitollisuuden välkettä, mikä kuvastui hänen serkkunsa

kasvoilla. Allas oli selittänyt Virvan punastumisen ja liikutuksen

johtuvan toisista syistä. Tämä yhteinen onnettomuus oli vienyt heidät

lähemmäksi ja Virvan Poudasta kauemmaksi ja vanha sisarellinen tunne

voisi muuttua...

Virva hämmästyi nähdessään selvän ilon ja onnen ilmeen serkkunsa

kasvoilla ja huudahti:

-- Oletko sinä keksinyt jonkun keinon?

-- Kaikki selviää, Virva, ei ole mitään surun syytä. Minuun on

tarttunut merkillinen elämän ja toiminnan tenho. Kuulehan, mennään ja

houkutellaan eno pankista vaikka akkunan kautta.

Virva nauroi.

-- Sinäkö houkuttelisit isän ulos akkunan kautta? Isän akkunan

kautta! Ja sinä! Nyt minä en käsitä rahtustakaan. Tuntuu siltä kuin

olisit...

Virva pyöritti sormeaan otsansa edessä ja nauroi yhä, jatkaen:

-- Kuka tässä tietää, miksi muuttuu, ehkä vielä sosialistiksi. Olen

kuin sähkötetty, sormeni ihan kipenöivät, tahtoisin iskeä niillä

vaikka -- sinua, kun en edemmäksi ulotu.

-- Iske, anna sähkövirran vieriä.

-- Tuosta saat, sanoi Virva ja iski hiljaa serkkuaan sormille, mutta

isketty käsi sulkeutui äkkiä ja lujasti pidellen ponnistelevia

sormia. He sattuivat katsomaan toisiinsa.

Olihan tämä päivä avannut Virvalle uuden, salaperäisen maailman

ja sen ihmeet. Hän tunsi serkkunsa katseen kuuluvan siihen

maailmaan, oli ehkä jo kauan kuulunut, vaikkei hän, Virva, ollut

sitä ymmärtänyt. Nyt hän olisi tahtonut kätkeytyä jonnekin, juosta

pois, piiloutua, olla edes koskematta noihin käsiin, jotka lujasti

pitelivät hänen sormiaan. Hänen hätääntynyt katseensa lensi huoneen

toiselle puolelle ja kyyneleet nousivat tuijottaviin silmiin ja

sanomaton sääli täytti hänet ja pakotti jälleen kääntämään katseensa

serkkuun, jonka onnellinen ilme tuskana puistatti Virvaa.

Anttu Pouta ei enää jutellut miestensä kanssa, vaan seisoi kuin

patsas kädet ristissä rinnalla, nojaten salin vuolukiviuuniin ja

tuijottaen Virvaan välittämättä, huomattiinko sitä tai ei. Hymyilevä

onnellisuuden ja voiton valokehä, joka häntä ympäröi vielä äsken

Virvan tullessa, oli nyt kuin vihassa revitty kukkaseppel heitetty

pois. Kalpeana ja silmät palavina tuijotti nuori mies pöydän takana

lavertelevaa paria. Sieramet laajenivat ja supistuivat, käsivarret

liittyivät raudanlujasti toisiinsa ja nyrkkien nystyrät valkenivat

puristaessaan niitä.

Allas ei voinut olla sitä huomaamatta, ja Virva kalpeni jääden

sanattomaksi.

-- Lähdetään täältä, tule, sanoi Allas serkulleen.

-- En minä jaksa välittää mistään, vastasi Virva. -- Olen kuin

tahdoton, mene sinä, jos tahdot, tai älä mene, jää tänne, minä olen

niin neuvoton.

Allaan katse viivähti hetken Poudassa ja tietämättään hän pudisti

Virvan kättä liiaksi. Virva huudahti tuskasta.

Pouta otti samassa askeleen kuin tullakseen heitä kohti, mutta

pysähtyi totellen Virvan rukoilevaa katsetta.

Hälinä oli koko ajan upottanut heidät kuin koski rannan

pärskeisiinsä, ja kuitenkin nuo kolme ihmistä kuulivat toistensa

tuskan kuin hukkuvan hätähuudon kuohujen keskestä.

Kiista ja melu oli yhä kiihtymässä ja nyt kuului Karrin ääni järeänä

ja vihasta vapisevana.

-- Ellei niitä pankin ovia nyt avata ja herra pankinjohtajaa

kunnialla kotiin saateta, niin totta tosiaan emme me porvarit pysy

tyyninä, vaan alkaa tästä toinen nuotti!

Eräs punanauhainen vastasi: -- Volverit esiin, herrat porvarit,

katsotaan, kellä niitä on enimmän, ehkä mekin niistä jonkun

hyödyksemme saisimme!

-- Avaatteko oven vai ette? kysyi Karri.

-- Ovi on kiinni ja jos sinne joku on omin ehdoin jäänyt, saa siellä

olla, varsinkin kun se on itse herra pankinjohtaja.

-- Hän lieneekin paras lohikäärme kultakasojaan vartioimaan, lisäsi

joku.

Ulkoa kuului samassa huikea hurraus ja meteli.

-- Mitä siellä? kysyttiin. Toiset riensivät ulos katsomaan ja joku

tuli ja kertoi:

-- He olivat pudottaneet apteekin vanhan kotkan, joka on istunut

paikoillaan vuosikymmeniä oven päällä.

Samassa täyttyi huone ristiriitaisista huudoista, kunnes selvittiin

jatkamaan edellistä kiistaa. Karri oli joutunut vastapuolueen piiriin

ja väänteli leveitä hartioitaan rauhattomana työntäen milloin

niitäkin pienikasvuista ja kuivettunutta sosialistia olallaan

loitommaksi.

-- Jos me nyt tuomme sinne ratsumiehet, niin avaamme ovet, vaikka

teitä olisi kymmenen kertaa enemmän kuin on.

-- Mitä tässä toraillaan kuin akat! huusi eräs joukosta. --

Piirittäkää pankki, te vastaatte yksi kaikkien ja kaikki yhden

puolesta. Eläköön kansa!

Miehet lähenivät kiihkoisina ovea.

Pouta oli ennättänyt ennen heitä ja seisoi käsi oven rivassa

jäykistynyt tuska yhä kasvoillaan, tyynenä kuin patsas. Miesjoukko

piiritti hänet katsellen kuin outoa, tuntematonta miestä -- niin hän

oli kaikkein silmissä muuttunut.

-- Annahan tietä, Pouta, me tahdomme näyttää, että leikki on kaukana.

-- Niin luulen minäkin. Nyt on leikki kaukana ja te tahdotte

kuitenkin leikkiä ja olla sotasilla.

-- Pois nuhdesaarnat, eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo! Ken ei

ole kansan kanssa, se on kansaa vastaan! Pois tieltä, Pouta!

-- Ei vielä, teillä on aikaa, herra pankinjohtaja nukkuu! puhui hän

tyynesti katsoen kelloaan, kuin olisi juuri tullut tapaamasta tuota

arvoisaa herraa, ja hymähti kankeasti ja ivallisesti.

-- Te sanoitte: eläköön vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys. Tuossa se

on lippuun painettuna.

-- Entä sitten, se on meidän vaalilauseemme! huusi joku joukosta.

-- Minä vain kysyn, tuletteko vapaammiksi tapeltuanne?

-- Naa, huusivat miehet, -- ase kädessä uhmaa vaikka pirua!

-- Ei tässä olla riippuvaisia mistään! uhmasi toinen.

-- Ei ollakkaan, sanoi Pouta, yhä tyynenä. -- Vapaus ja

riippumattomuus ovatkin kaksi eri asiaa. Jos meillä olisi sellainen

maa, että voisimme paeta pilviä pitelevien vuorien rotkoihin ja

huipuille ja siellä luonnonvoimien avulla suojella itseämme takaa

ajettuina kuin metsänotus, mutta yhtä kykenevinä suojelemaan

itseämme kuin kettu ja susi tai kotka ja haukka, silloin olisimme

riippumattomat muista ihmisistä. Meillä ei ole tapeltuamme ja

tapettuamme muuta pakopaikkaa kuin maan rako taikka järven pohja.

-- Kaikki ihmiset ovat vapaita, mikä sen nyt olisi muuttanut?

-- Niin, olemmeko me vapaita? sanoi Pouta kiivaammin huomatessaan

voittaneensa aikaa. -- Vapaus on järjestystä, yhteiselämän

viljelemistä. Vapaus on kuin kukka, hedelmä, työn tulos, eikä

suinkaan villi kasvi.

-- Jaaritusta.

-- Vapaus on jokaisen oikeus hoitaa etuaan, huviaan ja työtään.

-- Ja tapella, keskeytti taas joku.

-- Hiljaa! kuului vastaväite.

-- Vapaus on yksilön oikeus tehdä kaikki voitavansa omaksi edukseen

-- loukkaamatta muiden etuja!

-- Sepä monimutkaista.

-- Vapaus vaatii toisinaan luopumaan omasta edusta yhteiseksi

hyväksi, josta kukin kyllä saa oman osansa.

-- Eikö enempää? kysyttiin joukosta ja alettiin kuunnella

tarkkaavammin, sillä miehen ulkomuotokin oli näkemisen arvoinen ja

ääni tuntui tulevan haltioituneena jostakin syvältä.

-- Vapaus vaatii yleismaailmallista liittoa ehkäisemään väkivaltaa,

poistamaan vanhentuneita lainpykäliä ja ennakkoluuloja, jotka estävät

valistusta eli ihmisten elämänehtojen keventämistä ja sulostuttamista.

-- Tuo on niin oppinutta!

-- Hiljaa, huudettiin taas.

-- Vapaus on jumalallinen, se kasvaa ja hallitsee voimallaan elämää.

Mitä enemmän sitä käyttää, sitä enemmän se paisuu, kuin virta, joka

eteenpäin kiitäessään yltyy voimassa ja laajuudessa!

Allas tuijotti eteensä nojaten päätä käteensä. Virva istui pöydän

vastakkaisella puolella tuntien Poudan katseen itseensä kiintyneen.

Hän oli ainoa nainen huoneessa, ja miehet siirtyivät kunnioituksesta

häntä kohtaan sivummalle, joten hän näki puhujan huolimatta

tungoksesta.

-- Virran uomaa voidaan lapiolla laajentaa ja vapautta luodeilla!

lausui joku hiljaisuuden syntyessä.

-- Ei, kuului Poudan rauhallinen ääni, -- vapaus käsittää myöskin

veljeyden. Se väliverho, joka nyt estää meitä näkemästä uusimpaan

aikaan, uuden elämän näyttämöä, ei ole vielä noussut. Me tuijotamme

maalattuun väliverhoon ja näemme siinä mustalla piirrettyjä

valtioita, trusteja, sotalaitoksia! Ihmisnero palaa poroksi oman

sairaan intohimonsa kuluttamana, uhmatessaan luontoa ja vapautta,

selventääkseen ja laajentaakseen mustalla piirretyn kuvansa

ääriviivoja.

-- Mutta väliverho on kerran nouseva, ja silloin näemme veljeyden

vainiot, joilla aurinkoinen ja täyteläinen elämä vallitsee, ja

jokaisesta vuodatetusta kärsimyksen kyyneleestä on tili tehtävä

ja kaikki aseenkantaminen -- yksityisen tai valtioiden -- on

yhteiskunnallinen rikos.

Allas oli seurannut Virvan, katseita ja yhä kiihkeämpää kiintymystä

puhujaan eikä häneltä myöskään jäänyt huomaamatta Poudan suuri

liikutus, joka ei suinkaan ollut yksin puhumisen tuottama, sillä

tottuneena puhujana täytyi miehen olla sangen paatunut. Mistä johtui

siis tämä suuremmoisuus ja tenho, joka lumosi heidät kaikki, ja mikä

oli loihtinut hänen muotoonsa tuon synkkyyden ja samalla miehuullisen

kauneuden?

Virva oli kuunnellessaan vuoroin pakottanut itsensä kääntämään

silmänsä puhujasta, vuoroin seurannut suurta haluaan katsella häntä.

Usein heidän katseensa kohtasivat viihtyen toisissaan, suoden

läsnäolijain aavistaa niiden yhteenkuuluvaisuuden.

Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi keskustelu ja melu jälleen elpyä ja

ihmiset ryhmittyivät. Pouta oli päässyt lähelle Virvaa, joten nuori

nainen voi ojentaa hänelle kätensä ja sanoa: Kiitos!

Se oli kylliksi nuorelle miehelle, jonka sielu oli ollut tuon ainoan

tunnustuksen tähden kiirastulessa ja nyt tunsi jälleen vapautuvansa.

Hän likisti ojennettua kättä, sai surunvoittoisen hymyn ja lempeän

katseen, jolla oli merkillinen voima karkottaa synkkä ilme miehen

kasvoilta ja vapauttaa mieli painuksista. Tumma pää nousi jälleen

voitonvarmana, ja huulet hymyilivät ylpeästi hentojen viiksien

suojassa.

Virvan katse seurasi häntä kaihon ja onnenkateuden silmillä, sillä

hän ei tiennyt itse olleensa tuon muutoksen aiheena, vaan luuli sen

johtuneen jostakin hänelle vieraasta syystä.

-- Meidän poikien olisi nyt paras mennä avaamaan pankin

pihanpuoleinen ovi. Onhan kohtuutonta antaa herra pankinjohtajan

odottaa niin kauan, sanoi Pouta.

Hiljaisuus salissa oli puhuva vastaus ja muutamat nyökkäsivät

Poudalle.

-- Emme voi muuten jatkaa tänä iltana neuvotteluja, ellei sopua ole.

Tarvitsemme kaikkien myötätunnon suurelle asiallemme.

Virva aikoi poistua Allaan luo, mutta Pouta läheni häntä äkkiä.

-- Enkö saa tavata teitä pari minuuttia ennen kokousta? sanoi hän

madaltaen äänensä.

-- Luonnollisesti, näkemiin!

-- Tulen teitä noutamaan, olen portillanne ennen kuutta. Käden

puristus, ja Virva seurasi ovella odottavaa serkkuaan.

Poudan muoto synkkeni uudestaan.

X

Valtari ja Airi olivat joutuneet puheisiin ja poistuneet

kokoushuoneesta salaisessa neuvottelussa hiukkaa ennen, kuin kiista

syntyi miesten kesken.

-- Ei tässä muu auta, täytyy keksiä jokin sukkela temppu.

-- Niin, mutta mikä? huudahti Airi. -- Suutari Taavetti on tosiaan

niin yksinkertainen mies, että hän saattaisi vaikka ampua ihmisen,

jos nyt väkisin yrittäisi. Hänellä on hirmuinen kivääri.

-- Taitaa olla se ainoa ampumavärkki, mitä heillä onkin. Saivat sen

kai poliisilta.

Heidän astuessaan alas majatalon portaita huomasi heidät Maija, joka

hyvin alakuloisena kulki kokoushuoneen edessä toivossa vilaukselta

nähdä Mikkoaan. Hän epäröi puhutella Valtaria ja seurasi taaempaa

heitä pankkiin päin. Teki mieli kysyä, oliko Mikkoa näkynyt. Kun

Valtari katsoi taakseen, oli Maijalla heti sanat valmiina.

-- Olettenkos sattunu näkemään sit Mikkoa?

-- En ole sattunut tapaamaan, sanoi Valtari ystävällisesti.

-- Kuulkaas, kuiskasi Maija Valtarille, -- kun ne puhuu, että sielt'

pankist' pitäis rahaa väkisin jaettaman.

-- No, sun vai, väkisinkö?

-- Niin sanoovat, mut' ennen mie syön suolaa, leipää ja ryyppään

vettä päälle, ennenkun sellassia tasaamisia...

-- Tunnettekos te suutari Taavetin vaimon Iitan? keskeytti Airi

Maijan sanatulvan.

-- Tottahan mie nyt ton tunnen! huudahti Maija silmät pyöreinä.

-- Tahtoisitteko mennä viemään sanaa Iitalle, että Taavetti on -- no,

kuinka sen nyt selittäisin -- Taavetti on sairas -- tullut noin --

hiukan sekapääksi -- ehkei nyt sentään hulluksi...!

-- Siunakkoon, missäs se nyt sitten on?

-- Pankin eteisessä ase kädessä peuhaa, tokaisi Valtari käsittäen

Airin tarkotuksen.

-- Vai, peuhaa ase käressä. Kyll' mie menen ihan paikall'. -- Maija

kiirehti Iitaa hakemaan.

-- Se oli mainio keksintö, hykersi Valtari käsiään. -- Luuletko, sinä

veitikka, Iitan saavan pois Taavettinsa.

-- Iita vihaa sosialisteja, saattepa nähdä. Pysytellään täällä

lähellä.

-- Tietysti, tietysti, onko sinulla avaimia, niillä avataan ovet?

-- Ei ole, mutta voimmehan huutaa isälle, että hän avaa sisältäpäin.

He menivät pankin vahtimestarille odottamaan. Jonkun ajan kuluttua

saapui Iita molemmat kaksoiset sylissään rientäen portista sisään.

Airi ja Valtari tähystivät vahtimestarin akkunasta, kunnes hän hävisi

heidän näköpiiristään astuen portaisiin. He kuulivat hänen nousevan

portaita ylös.

-- Kun Iita ennen meillä ollessaan noin käveli, silloin ei ollut hyvä

mennä lähelle. Ei hän mahda vallan leppeällä mielellä olla.

He astuivat varovasti vahtimestarin eteisestä portaisiin kuullakseen,

mitä Iita ja Taavetti sanoisivat, ja näkivät Maijan pihassa.

-- Tulkaa mukaan, voittehan auttaa Iitaa lapsineen, kuiskasi Airi

hänelle päästyään lähelle.

-- Ei, en mie uskalla -- hullut on -- hulluja! Iitan kimakka ääni

kuului kauas.

-- Vai siekös peuhaat?

-- Seis! huusi Taavetti, -- minulla on ase!

-- Vai ase, mikäs sie nyt luulet olevas?

-- Kansalliskaartilainen.

-- Hiilihanko sie olet, köntysläin, kyl mie sun...!

-- Hiljaa, hiljaa, muija, olenhan minä vahrissa, sanoi Taavetti

kannatellen kirjakieltä, sillä hän oli valveutunut.

-- Kyl mie sin vahrin!

-- Ole, ole, minulla on ase!

Valtari ei malttanut, hän nousi portaita ja näki, kuinka Taavetti

yritti puolustautua töykkimällä Iitaansa kiväärin perällä.

-- Vai on sull' ase, senkii lopohousu, maailman parantaja! -- Iita

läheni yhä pitäen kaksoisia suojanaan. -- Parantaisit ensin oman

kohtas, kun on niin, ettei ruokaa lapsille.

-- Loittone, loittone, olenhan minä vahrissa, puolusteli Taavetti yhä

sysien.

Iita laski lapset Taavetin eteen portaalle: -- Toss' on, vahri sitte

noikii, kun kerran olet ruvennut roittoelemaa koko maailman mallin

mukaan. Pirä jo vaa, mie menen!

-- Älä nyt rupea, Iitasein, pyyteli Taavetti, Enempää ei Iita

tarvinnut, kavahti miehen tukkaan. -- Vai jo vai sie rukoilet.

Lährekkii kotiin ja het paikall' ja murhavärkki tänne!

Hän riipaisi talttuneen miehen kädestä kiväärin ja huusi kuin se,

joka on saanut pääkomennon sodassa: -- Ota lapset syliisi!

Mies katsoi häneen rukoilevasti ja nosti itkevät pienokaiset yhden

kummallekin käsivarrelleen.

-- Herrasväki sinua ihmettelee, kun rupeat tällässiin narrin

kopeliin. Annas olla kansalliskaartilainen! Mikä sota nyt on? No,

aletaan mennä jo!

Valtari ja Airi pujahtivat nopeasti vahtimestarille ollakseen

näkymättömissä ja palasivat ovelle, kun Taavetin joukko oli portista

hävinnyt.

Valtari mursi avaimenreiästä lakan pois ja Airi koputti ovelle

huutaen isäänsä avaamaan.

Auer ilmestyi unisena ovelle ja Valtari puhui hätäisesti: -- No,

veli, jouduhan nyt. Olemme päässeet kaikessa hiljaisuudessa tänne

sisään ja parasta lienee, ettei viivytellä, jos ne hirtehiset

keksivät taaskin ruveta meluamaan.

Auer hieroi silmiään ja ravisteli pukuaan.

-- Taisi tulla hyvä nälkä nukkuessani. Kas, kello onkin jo neljä,

kohta päivällisaika, lähdetään vain.

-- Neuvoisin veljen ottamaan kaikki arvoesineet ja paperit mukaan.

Täällä ei ole aivan turvallista.

-- Siitä olen jo pitänyt huolen. Kaikki on tuossa mahtavassa

salkussa, loput kassaholvissa.

He poistuivat hyvällä tuulella, sulkivat ovet ja Valtari otti

kiväärin mukaansa, sillä Iita oli pystyttänyt sen portaiden nurkkaan.

Maija seurasi suutarin väkeä ensin kaukaa, mutta sitten yhä

lähennellen huomattuaan, ettei Taavetin hulluus niin erittäin

vaarallista laatua ollutkaan, ja kun he olivat saapuneet mäen laitaan

Taavetin huoneille, pujahti hän pariskunnan jäljestä sisään.

-- Tulin vaan tierustamaan, eikö Taavetti ole meidän Mikkoa nähnyt?

-- En ole sattunut...

-- Kun se niin on uhkaillut ja taishaa se jo männäkkii tykkänää.

-- Kotiin kai, jatkoi Taavetti hyvin halusta puhetta, estääkseen

Iitaa sättimästä.

-- Vai jo, vai, häi tiketillä...

-- Vai vallan tiketillä ja Amerikkaan...?

-- No, minnekkäs sitte...!

-- Minkäs vuoksi se sinne Amerikkaan nyt niin tuppaa?

-- Häi, kun mie sit sosialistin limonaatia join, sanoi Maija eikä

oikein voinut pidättää itkuaan.

-- Mitäs sie sitten joit sit sosialistin limonaatia? sanoi Iita.

-- No, sit niin tasajaon limonaatia.

Taavetti ja Iita katsoivat toisiinsa ja Taavetti sanoi painavasti:

-- Niin, vielä se tulee se jakaminenkin, jahka ennättää. Eihän tää

Iitakaa sit usko, mutta kyllä se tulee ja tulla sen täytyy. Vaikkei

se tuliskaa juuri sillä tavalla, kun sit nyt luullaan, niin tulee se

kuitenkin omalla tavallaan.

-- Ei, ei minua enää käske juoksemaan sosialistien perässä eikä

uskomaan niiren loruja, valitteli Maija.

-- Ethää niin hullu mahra ollakkaa! sanoi Iita taas katsahtaen

Taavettiin ja samalla heilauttaen kaksoisten tuutua liikkeelle

askarrellessaan huoneessa sellaisella puhdilla, että Taavetin piti

ymmärtää, mistä nyt oikeastaan tuuli -- että pysy tuossa!

-- Vai loruja, yritti Taavetti.

-- Älä rupea tossa porisemaan, ehätti Iita vastaan.

-- Sithää mie vaan, että mitäs min tartti juora sit tasaamisen

limonaatia, kun ei ne kuitenkaan tasaa.

-- Sen minä sanon, että piankin jo annetaan maata kullekin sen verran

kun itte jaksaa viljellä oman asuntonsa ympärillä, vakuutti Taavetti.

-- Mitäs -- eihää ne sit sil tapaa kuulu tasaavan, epäili Maija. --

Saiskii sen niille sanotuks', ettei sellassia saa valehrella, kun nyt

on ton Taavetinkii saaneet uskomaa.

-- Älä sie, Maija, sekaannu niiren kans puheisiin, ihan ne järjen

pimittää, varotti Iita.

-- Niin, oikein sanot, Iita, ihan ne järjen pimittää, hyrähti Maija

itkemään. -- Mitenkäs tät miekää ilman olisin uskaltanut nousta

Mikkoa vastaa. Ohhaa se min isäntäin, kun oikein aattelen, ja mie

olen vaan niinkuin piika. Kyll' sit pitää olla pähkähullu!

Taavetti oli liekuttanut lapsiaan ja hakenut työkalujaan rahin alta

akkunaseinältä eikä malttanut olla vakuuttamatta:

-- Mitähän te sitte sanotte, kun tasajako tulee ja teille annetaan

yhtä paljon kuin meitille miehillekkii!

-- No, jo toi sitten oliskii paljo! huudahti Iita, joka herrasväissä

oli oppinut mittaamaan omaisuutta toisella tavalla. -- Mökkirähjä ja

suutarin tamineet. Jos oikein syömään rupeaisin, niin kahvipullassa ja

voissa sen piankin hitkaisisin!

Kahvi höyrysi houkuttelevana pöydällä ja Taavetti oli viisaasti

vaiti, Iita ei vain voinut olla pistelemättä.

-- Kai sen kansalliskaartilaisen pitkä ja tyhjä vatsa naukuu

urhoollisuurest, kun ei oo syönyt yhteen päivään.

Taavetti veti polvihihnaa ja irrotti kengän, jota oli koputellut, ja

sylkäisi.

-- Älä tuossa roiski! huusi Iita, -- juo kahvia ja syö rievää, niin

tulee sylkykii talteen. Jumalan viljaa sekii on.

Hitaasti laittoi Taavetti kengän työpöydälleen ja kohentihe

ruokapöydän ääreen, ja vasta kokonaisen leivän hävittyä jauhavien

leukojen väliin, ryyppäsi hän kahvia emaljisesta kupista ja sanoi

tyytyväisesti hymyillen Maijalle, joka hörppi teevadilta ruskeata,

maidonsekaista lientä:

-- Sietäisi nyt Mikkokin olla kahvilla.

-- Kokemuksesthaa se koira tuntee, kuinka honkatessa suolvyö

lutoontuu, pisteli Iita.

-- Lutoontuu se, vahvisti Maija silmäten vadin reunan takaa

ryypätessään.

Ulkoa kuului torvisoittoa, marssin säveliä. Kansanjoukko astui

alas mäkeä mökin sivutse toria kohti ammattikuntien punaiset liput

liehumassa.

Taavetin hahmo muuttui, hän sieppasi riisutun nutun naulasta, vyön ja

punanauhaisen lakkinsa ja potkaisihe ulos heittäen ovea innoissaan.

Naiset katsoivat toisiinsa neuvottomina.