Pankinjohtaja Auer seisoi pankissaan aidakkeen sisällä kasvot
harmaina, vartalo hiukan huojuen, kädet liivin pieluksissa katsellen
sinne ilmestyneitä tungettelijoita. Ivallinen hymy, punertavat silmät
kaartuvien kulmakarvojen varjossa ja korskeiksi paljastuneet ohimot
antoivat kulmikkaille kasvoille mefistomaisen ilmeen, joka näytti
vaikuttavan lamauttavasti kiihkoisaan joukkoon ja esti rohkeimmatkin
tunkeutumasta kaikkein pyhimpään. Ei ollutkaan aivan sattuman varassa
se ylemmyys ja hallitseva asema, mikä tällä miehellä oli omassa
kunnassaan, eikä ollut niinkään helppoa murtaa sitä mahtia, millä hän
hallitsi ihmisten jokapäiväistä toimialaa paikkakunnallaan.
-- Olemme tulleet sulkemaan pankin, sanoi joukon johtaja.
-- Minä suljen pankin tavalliseen aikaan, vastasi Auer.
-- Se olisi suljettava nyt heti, niinkuin muutkin liikkeet.
-- Onko teillä pääkonttorin määräys?
-- Meillä on kansan määräys.
-- Vai niin, me emme noudata täällä sellaisia määräyksiä. Pyydän siis
teitä poistumaan.
-- Te vastustatte kansan tahtoa, sanoi mies kiivaana.
-- Teen työtäni, niinkuin aina ennenkin.
-- Mutta nyt on kaikkialla lakko.
-- On niillä, jotka tahtovat, ei minulla eikä väelläni. He tahtovat
kaikki olla työssä.
Ovella kuului nurinaa ja melua. Keskustelu kerrottiin suusta suuhun,
joten se kadulle tullessaan oli kasvanut sävyltään ja sanoiltaan
mieliä kuohuttavaksi. Kuului jo alas-huutoja. Olihan juhlatunnelma ja
kansan oman voiman tunto työntynyt tässä ensimmäistä estettä vastaan.
Se kuohahti kuin tuulen ajama aalto vasten kiveä.
-- Alas, alas! kuului yhä lujemmin laajalla kadulla, joka oli ääriään
myöten täynnä kansaa. Ellei vuosikymmenien tottumus tätä miestä
kunnioittamaan olisi heitä kahlehtinut, olisi varmaankin tehty
väkivaltaa.
Airi ei malttanut pysyä sivuhuoneessa, vaan raotti ovea vastoin
Virvan kieltoa ja tahtoi nähdä isän. Isä ehti nähdä hänet, katsoi
heihin tuimasti ja astui ovelle:
-- Täällä ei ole nyt teidän paikkanne, sanoi hän ankarasti ja astui
huoneeseen, otti pöydältä ladatun browninginsa, pisti sen povitaskuun
ja palasi pankkiin.
Henkilökunta pysytteli Virvan ja Airin kanssa sivuhuoneessa puhellen
kuiskaamalla, jännittyneinä ja kiihtyneinä. He olisivat tahtoneet
poistua, mutta eivät sanoneet sitä suoraan johtajalleen, vaan
vakuuttivat tekevänsä aivan niinkuin johtaja tahtoo ja mielihyvällä.
Kansan melu kasvoi uhkaavaksi ja rauhottavat äänet hukkuivat meluun.
Karri oli lähinnä Aueria pankissa ja kehotti sangen uhkaavalla
äänellä rauhanhäiritsijöitä poistumaan.
-- Tuo vanha paholainen on ensin lannistettava! huusi joku joukosta.
-- Kyllä se on niin monen liikkeen ovet ja akkunat sulkenut, että
sietäisi kerran omatkin...!
Tämä pankinjohtajan estely oli monille rakas aihe katsoa tuota
rautaista miestä silmästä silmään, vaatia hammas hampaasta ja
alistumista alistumisesta. Liian kauan oli hänen järjestystään
toteltu, liitetty hänen valtikkansa alle talo talolta, liike
liikkeeltä, työaseina luontoa muokattu ja koko seutu toiseksi
muutettu. Siinä työssä oli tuon miehen rautakoura monet heistä
verille likistänyt eivätkä haavat vielä olleet ummessa, mutta nyt
oli ehkä tullut tilin hetki ja kaikki pantaisiin puntariin. Jalosti
ja suuresti ajatellen, olisi vaaka painunut toimenmiehen puolelle,
mutta inhimillisesti mitaten ja heikkoudet lukuunottaen se vaipui
valittajien puolelle.
Pankinjohtajan puheille tunkeutui sosialistien lävitse muuan
liikemies, jolla näytti olevan tärkeätä asiaa.
-- Kuulkaas, herra pankinjohtaja, kun postikin nyt on lakossa, niin
ettei rahalähetys voi saapua sitä vekseliä varten -- meneekö se
kuitenkin protestiin?
Ennen kuin Auer ehti tähän vastata, karjaisi muuan mies:
-- Ei mene, nyt on kaikki lakossa -- kyllä vekselinne pysyy koreasti
täällä.
-- Te siis olette säätäneet uuden vekseliasetuksen, huomautti Auer
ivallisesti.
-- Niin, herra pankinjohtaja, kun me olemme muuttaneet valtiolliset
lait, niin me annamme uudet siviililaitkin, ja rotestista on nyt
tullut loppu!
Anttu Pouta, joka juuri oli päässyt sisään, nauroi puoluetoverinsa
lainlaatimisintoa.
Samassa ne miehet, jotka olivat valtuutetut pankkia sulkemaan,
astuivat uhkaavina aidakkeen sisäpuolelle huutaen:
-- Nyt on lähdettävä pankista hyvällä taikka pahalla!
Pankinjohtajan harmaat kasvot samenivat vihreiksi ja mahtava vartalo
horjui kuin puu myrskyssä, mutta hän oli vaiti tarttuessaan miehen
käteen työntääkseen sen irti käsivarrestaan.
Mies kiivastui ja huusi:
-- Ottakaa kiinni ja viekää pois tästä huoneesta tuo johtaja!
-- Ei saa käyttää väkivaltaa! sanoi Anttu Pouta. -- Herra
pankinjohtaja, minä pyydän teitä poistumaan, vakuutan teille, se on
ainoa oikea keino ratkaista asia!
-- Pankki on minun hoidossani enkä minä täältä väisty, sanoi Auer
kohottautuen suoraksi jäykkä hymy huulillaan.
Anttu Pouta kumarsi, kun pankinjohtajan pistävä katse iski häneen,
mutta hänkin suoristui ja sanoi heleällä avomielisyydellään:
-- Herra pankinjohtaja, ettehän tahtone olla ainoa poikkeus yleisestä
lakosta?
-- Minä pysyn tosiaankin ainoana poikkeuksena, sanoi Auer.
-- Poistukaa kaikki täältä, suljetaan ovet hiljaisuudessa, meillä ei
ole muuta neuvoa, sanoi Anttu Pouta.
Tämä myönnytys oli kuin tulikipinä, se sytytti ilmiliekkiin
hyökkääjien innon. Nuo kaksi miestä tarttuivat jälleen johtajaan
viedäkseen hänet pois, mutta samassa Auer veti browningin taskustaan
ja ampui akkunaan. Luoti sattui yläruutuun.
Pamausta ja särmää seurasi hiljaisuus ulkona ja sisällä.
Virva oli juossut sisään ja seisoi isänsä rinnalla.
-- Kuka ampui? kysyi hän Poudalta, joka oli lähinnä.
-- Herra pankinjohtaja.
Yleisö oli hiljaa vetäytynyt pois kadulle, ja Pouta melkein pakotti
valtuutetut miehet poistumaan. Henkilökunta oli laukauksen kuultuaan
poistunut pihan kautta.
Virva seisoi isäänsä lähinnä melkein tyhjässä huoneessa. Pouta
katseli heitä hetkisen.
Pankinjohtajan katse tuntui suitsuttavan leppymätöntä vihaa ulos
kadulle mustaan joukkoon, ja huojuessaan hänen rintansa aaltoili
ja sieramet nytkähtelivät. Hymystä oli iva hävinnyt ja katkeruus
vetänyt kaksi syvää juovaa suupieliin, jotka säestivät kiduttavaa ja
elinvoimia murtavaa vihaa.
Pouta poistui nyökäten Virvalle.
Ovi iskettiin ulkopuolelta kiinni ja kanki nousi meluten eteen.
Sinetti painettiin lukolle ja kansanjoukko hävisi hiljalleen kadulta.
Virva katseli isäänsä hetkisen ja poistui hiljaa häntä häiritsemättä.
Johtaja seisoi yhä jäykkänä, vaikka viha häipyi kasvoilta. Hän
horjahti, tavotti kolottavaa päätään, joka vieläkin hehkui kuumana,
ja poistui sisähuoneisiin. Syvä hiljaisuus eristi hänet siellä muusta
maailmasta. Hän oli kahden itsensä kanssa, huojui ja astui raskaasti
kuin hyvin vanha mies ja painui sitten tuoliinsa.
Kello löi toisessa huoneessa. Hän säpsähti ja samassa moitti omaa
hermostuneisuuttaan.
Miksi kaikki tuli näin äkkinäisenä ja yllättävänä hänelle, toimen
miehelle? Oliko olemassa jokin salaperäinen voima ja kehityksen uusi,
selittämätön laki tuolla alhaalla, suurien joukkojen keskessä? Oliko
ehkä kaikki se kuumeinen toimeliaisuus ja elinehtojen muuttuminen,
jonka luojana hänkin itse oli ollut, oliko se ehkä herättänyt ja
irrottanut...?
Hän halveksi omaa otaksumistaan ja elämän typeryys ellotti. Sehän
olisi nykyisen kehityksen loppu. Ja oliko muuta olemisen hyvyyttä
ihmisellä kuin hyvinvointi, järki, raha? Toisilla ehkä lisäksi valta,
kunnia, rakkaus...!
Pieni laatikko vedettiin hiljaa auki kuin varoen herättämästä uinuvaa
lasta, ja vapisevan käden tavottamana nousi valokuva pöydälle ja
putosi vihreälle veralle. Siinä se erittyi värikkäänä ja elävänä,
katsoi hymyillen ja salaperäisesti kysyen miehen tuijottaviin
silmiin. Pienet suloiset kasvot, tyttömäinen povi vaatimattoman puvun
verhoamana ja hento, pehmeä käsi poskella otti katsojan kauas tästä
pankin yksinäisestä pyhäköstä pieneen kotiin, missä hän iloisesti
hyräillen hääri ja puolisoansa palveli. Syvä huokaus oli kuin kiitos
-- oliko hän itse voinut tuottaa toiselle onnea? Oli, oli, heillä
oli ollut onni, heillä kahdella, jumalallinen lahja, ja kuitenkin he
olivat olleet silloin köyhiä. Kun rikkaus tuli, ei se voinut heitä
auttaa, ei mitään lisätä eikä mitään riistää. Hän oli hymyillen
elänyt ja hymyillen kuollut ja häntä onnestaan kiittänyt.
Sitä tyhjemmältä tuntui yksinäisyys, jonka hän oli kuumeisella
toiminnan menolla täyttänyt ja johon hän itse oli hukkunut siihen
määrään, että nyt, kun se hetkeksi katkesi, hän oli kuin typertynyt
ja turtunut. Hän hymyili: oliko aina, aina nainen takana?
Kuva putosi hyppysistä laatikkoon ja hän katsoi kelloaan. Laatikon
lukko solahti kiinni, ja avaimet upposivat liivin taskuun. Miksi
tuo hänen kallein muistonsa oli noussut pinnalle nyt? Niin, niin,
luonnollisesti jokin käänne oli nyt tulossa.
Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa pihanpuoleisesta eteisestä ja
väänsi ulko-oven lukkoa. Se oli suljettu ulkoapäin. Hän työnsi ovea
vielä kerran ja katsoi samalla ruudun lävitse portaisiin. Siellä
seisoi punakaartilainen vahdissa. Auer perääntyi äkkiä ja palasi
takaisin huoneeseensa hymyillen ja naureskellen itsekseen. Tämä vahti
vapautti hänet raskaista mietteistä. -- He leikkivät kuin suuret
lapset, sanoi hän puoliääneen. Hymy viihtyi hänen kasvoillaan vielä
pitkän aikaa, aivan kuin se olisi tahtonut pestä pois kaiken sen
katkeruuden, minkä äskeiset tapahtumat olivat tuottaneet.
Ajatukset risteilivät kuitenkin siinä uudessa, mikä hänessä oli
herännyt, vaikka se yhä pieneni ja etääntyi samalla kuin omat
ajatukset hapuilivat ainoita varmoja kiinnekohtia, joita yksityisen
on aina lupa tavottaa ja jotka hän varmasti voi saavuttaa, jos kyky
ja tarmo riittää. Kaikki muu oli hänestä perin pientä, melkein
naurettavaa. Miksi uhrata elämänsä kuolemalla yhteishyvän vuoksi?
Elämähän on voiman ja järjen varassa. Ken ei jaksa, sortukoon!