IV

Kaupungin suurimmassa majatalossa, torin laidalla, oli tilava

sali, ja se oli valittu lakkokomitean neuvotteluhuoneeksi. Mutta

koska kaikki oli julkista ja perin yhteistä, oli sali aina avoinna

ja kokouksiin pääsy sallittu. Salin oikealla seinällä komeili

sosialistien tulipunainen lippu kirjotuksineen "Vapaus, veljeys,

tasa-arvoisuus". Vastaisella seinällä, vasemmalla, levittelihe

sinivalkoinen isänmaan lippu laakeissa poimuissa.

Olut-Valtariksi mainittu vanha oluttehtailija, visu herrasmies,

oli aamusta varhain ollut ahkerasti liikkeellä. Kaupungin toisena

rahapomona ja pankinjohtaja Auerin vastakohtana, puheliaana,

liikkuvana miehenä, joka sekaantui yleisiin ja yksityisiin asioihin,

kiisteli, rettelöi, ivasi ja vitsoi, hän joutui jokaisen hampaisiin.

-- Hyvää päivää, Aino neiti, onko kukaan käynyt minua kysymässä?

sanoi hän majalan saliin astuessaan tarjoilijaneidille ojentaen

hänelle hattunsa ja riisuen nuttunsa.

-- Nahkuri Karri tässä kävi, pyysi sanomaan, että hän pian palaa,

meni vain tiedustelemaan, mitä torilla puhutaan, selitti tyttö.

-- Hyvä neiti, antakaa minulle sanomalehtiä.

-- Tässä näitä olisi, sanoi tyttö ojentaen hänelle lehdet, -- mutta

ne ovat kolmen päivän vanhoja.

-- Onhan nyt sitten kerrankin pahimpien luikkurien suu tupessa edes

vähän aikaa.

-- Niin, ihmiset ovat tulleet oikein hyviksi, taitavat vallan

rakastaa toisiaan. Minunkin sydämeni niin tykkii. Se on varmaan sitä

isänmaallisuutta, selitti tyttö silmät suurina.

-- Lakkoa se on, oikein suurlakkoa!

-- Mitäs tästä sitten lopulta tulee, jos nyt kaikki lakkaavat oikein

pitkäksi aikaa! Ei kule junat, ei pala sähkö, ei saa lihaa, ei saa

kohta leipääkään, ei saa ajaa hevosella -- ei suinkaan sitä sitten

voi kauaa syödäkkään. Pannaan kaikki rattaat seisomaan.

-- Niitä rasvataan, sanoi Valtari silmäillen lehteä.

-- Kuinkas niitä nyt voisi rasvata?

-- Lailla ja oikeudella, selitti Olut-Valtari, -- ja vapaudella. Se

kuuluu olevan oikein patenttia rasvaa kaikille pyörille.

Salin ovi repäistiin auki, ja jäntterä nahkuri astui touhuissaan

sisään.

-- Se oli vietävän kokous! huusi hän jo ovessa.

-- Joko tarvitaan yövahteja? kysyi Valtari nopeasti.

-- Mikä niitä piruja vartioisi! manasi nahkuri.

-- Ettäkö punaiset rupeaisivat peijakkaiksi! huudahti Valtari nousten

sohvalta.

-- Alas kaikki, se on nyt taksana. Ensin kyllä pysyttiin yleisissä

asioissa. Se helsinkiläinen pääpukari, maisteri Pouta on läpiliipattu

mies, sai ne aamulla järkiinsä. Nyt tahdotaan laasta puhtaaksi kaikki

yhdellä iskulla, selitti nahkuri laapaisten kämmenellään pöytää.

-- Pyyhkäistäkö koko höskät ja tehdä punaiset onnellisiksi?

-- Kaikki poliisit pantiin pois viralta ja meidän pormestarimme,

-- no, taisihan siinä olla vikaa miehessä. Kansalaiskaartille on

annettava poliisien aseet. Niin kuuluu olleen määräys jostakin

etäämmältä seudulta ja nyt niitä kaartilaisia ruvetaan värväämään.

-- Entä sitten? kysyi Valtari jännittyneenä.

-- Entä sitten? Niillä on hiivatisti rautoja ahjossaan.

-- Sanon teille: porvarit pannaan ahtaalle ja maltaankäry tuntuu

kauas.

-- Mitä sinä tarkotat?

-- Oluttehdasta.

-- Onhan se lakossa ja lukossa. No, pannaan vahteja, hevosmiehiä.

-- Paras on nousta ruunan selkään ja ottaa "volverit" käsille.

-- Pelkäätkö sinä nahkojasi, ivasi Valtari vanhaan tapaansa.

-- Minä ennustan, että kohta herra oluttehtailija pelkää kinttujansa,

sanoi nahkuri.

-- Älähän nyt, olemmehan kaikki isänmaallisia, yksi kaikkien ja

kaikki yhden puolesta. Se on niin kaunista, että minunkin kuivettunut

sydämeni alkaa kukkia. Aamulla marssin mukana kulkueessa ja huusin

eläköötä. Se oli ikimuistettava hetki, puhui Valtari ja sai irti

kyyneleenkin silmäkulmastaan.

-- Tänä iltana he piirittävät talonne ja laskevat maahan oluenne,

ellei saada kosolta vahteja.

-- Peijakas, mitä on tehtävä? Eikö voisi keksiä jotakin -- mitään

ukkosenjohdatinta? Jos yrittäisi tehdä heidät oikein onnellisiksi,

valmistetaan syötti, laitetaan ohjelma, oikein korea.

Nahkuri ärähti: -- Taitavat olla sellaisia lintuja, etteivät noki

kuolleita kärpäsiä. Mutta minä kuulin, että Tampereelta on tulossa

muuan punainen julistus.

-- Telefonoidaan, sähkötetään, lähettäkööt resiinalla!

-- Se hiiva ehtii kyllä vähemmälläkin meidän taikinamme kuohuttaa,

murisi nahkuri.

-- Sitten ei auta muut kuin vahdit.

-- Ja volverit, lisäsi nahkuri.

-- Niin, olkoon menneeksi, heillä on pian kansalliskaartinsa.

Kaupungin pastori astui sisään huolestuneena. Miehet tervehtivät,

ja nahkuri selitti pyytäneensä pastoria neuvotteluun, sillä hän oli

myöskin tullut hiukan höyhennetyksi sosialistien puolelta.

-- Voisiko pastori saada ketään vartioimaan kirkkoa, jos he

erehtyisivät, eihän sitä voi tietää.

-- Olen ajatellut, että sanan voimalla..., yritti pastori.

-- Sanan voima taitaa nyt olla punaisten suussa, väitti Valtari.

-- Voin mennä itse.

-- Se on oikein, sanoi nahkuri, löi kättä pastorille ja poistui.

Pastori ja Valtari katselivat toisiaan kieroon. Kummankin kutsumus

oli perin vastakkaista laatua, niin ettei porvarius eikä punaisten

kammokaan voinut heitä liittolaisiksi tehdä.

-- Jumalan kiusaamista tämä meno on, sanoi pastori kuivasti. -- Kuka

ne nyt ruokkii sadat matkustajat?

-- Kaitselmus ja hyvät ihmiset, kiusotteli Valtari kirkon miestä.

-- Te pilkkaatte. Vai olisi ihmisten villiys kaitselmusta? Te

keitätte olutta, yhtä hyvin sekin voisi olla kaitselmusta.

-- Niin teen, ja tietääkseni se on rehellistä työtä.

-- Taivas meitä valaiskoon, huokasi pastori.

-- On niinkin, teenhän minä kuusi päivää viikossa työtä ja omassa

nimessäni.

-- Tehdään sitä työtä jos jonkinlaista.

-- Kuinka monta päivää viikossa pastori tekee työtä? Yhden ainoan ja

senkin -- toisen nimessä.

-- Kenenkä toisen?

-- No, ettekös te, herra pastori, Jumalan nimessä puhu? oli Valtari

kysyvinään suurin silmin.

-- Paatuneet puhuvat paatuneiden tavoin, sanoi pastori arvokkaasti ja

poistui.

Tarjoilijatytöt olivat juosseet akkunaan ja nojasivat ulos nähdäkseen

kauas kadulle.

-- Jo tulee pieniä poikia, huusi eräs.

-- Pieniä poikia, toistivat toiset tungeskellen ja töykkien toisiaan.

-- Isoa katua alas, kohta kääntyvät tänne päin.

-- Kuinka ihanaa, kun vain saisi olla mukana!

-- Nyt, nyt torvet kiiltelevät ja lippuja on niin paljon, punaisia,

punaisia, vain punaisia ja suuria, kuulkaa, työväenmarssia lauletaan.

Tytöt hyräilivät mukana ja heiluivat tahdissa, mutta eivät osanneet

sanoja, sillä he kuuluivat porvarilliseen leiriin.

-- Joka puolelta tulvii ihmisiä, kaduilta, maantieltä, kirkonmäeltä,

katsokaa, metsästäkin! huusi Aino neiti.

-- Markkinaväki on jäänyt kaupunkiin.

-- Kuka sitä nyt raaskisi lähteä pois maailman mullistuksesta!

-- Lähdetään mekin! sanoi Aino ja juoksi samalla ulos.

-- Entä kassa ja rouva! huusivat toiset ja seurasivat.

Valtari jäi yksin huoneeseen ja katseli torille akkunasta, josta

saattoi seurata asiain menoa, nähdä ja kuulla lähimmältä kadun

laidalta vielä yksityisten keskustelutkin.

Hänen silmänsä sattuivat heti vanhan liikeveikkonsa pankinjohtaja

Auerin tyttäreen, joka näytti olevan syventynyt tuttavalliseen

keskusteluun maisteri Poudan kanssa. Valtari oli nähnyt hänet

rautatien torilla puhumassa ja tunsi heti miehen. Ukon silmät olivat

kuin varressa, ja luiset sormet varjostivat korvaa kuullakseen joka

sanan nuorten haastelusta. Tuo oli tosiaankin näkemisen ja kuulemisen

arvoista. -- Lakko on varmaan noussut jo tytön päähän, päätteli ukko

itsekseen, -- onhan sosialisti vain sosialisti, olkoon hän kuinka

korea ja sileä tahansa.

Tohtori Allas, Virva ja Airi olivat pysähtyneet torille, missä puheet

jatkuivat yhtämittaisesti ja innokkaat eläköön-huudot kaikuivat

keskustasta alkaen ja yhä laidoille edeten. Harvat tiesivät, mille

oikein huudettiin, huudettiinhan vain yhteisen riemun pakosta.

Airi oli joutunut kuin sattumalta Anttu Poudan läheisyyteen ja

viittasi innokkaasti Virvaa ja Allasta luokseen. Innostuksen vallassa

ja ylpeänä Poudasta hän esitti tälle sisarensa ja serkkunsa.

-- Tässä näet, Virva, oikean sosialistin, tarkastakkin visusti, onko

porvarivarusteesi kunnossa, sillä tämä on vaarallinen mies.

-- Kiitän puheestanne aamulla. Siitä päättäen te voisitte olla

porvarikin.

-- Kiitos, ero ei taida olla varsin suuri. Riippuu vain siitä, kuinka

asian ottaa, sanoi Anttu Pouta kumartaen sulavasti tarttuessaan

Virvan käteen.

Käsi viipyi hiukan kauemmin Poudan lujassa kourassa kuin tapa vaatii.

Tänä merkillisenä aikana oltiin sydämmellisempiä ja luonnollisempia

kuin tavallisesti, ja ylpeän Virvan silmissä kuvastui kiitollisuus ja

ihailu, jota hän ei huolinut peitellä. Kädenlyönti ja silmäys rakensi

sillan, eikä kumpikaan aavistanut sillä hetkellä, että he siirtyivät

jokapäiväisyyden pohjalta lumottuun maahan.

-- Minusta tuntuu kuin olisimme ennen tavanneet, sanoi Virva.

-- Se kai johtuu siitä, että ihmiset ovat nyt lähempänä toisiaan kuin

tavallisesti, ainakin minä lukeudun kaikkien suomalaisten veljeksi.

-- Eikö totta, on ihanaa elää näin, näin -- välittömästi.

-- On tosiaan oikein hauska kuulla puheita, niissä ei sanoja säästetä

eikä tempperamenttiä puutu, antaa tulla vaan hyvän ja pahan sisun,

suut puhtaaksi puhua pitää!

-- Nyt elämme hetkessä, jatkoi Virva.

-- Niin, on pysyttävä aallon harjalla taikka selvemmin sanoen

pidettävä kiinni myötätunnosta kaikkialla, vaalittava jokaista

todenmukaista aatetta, missä muodossa se ilmeneekin, se on nyt

voimaa, joka voi luoda uutta elämää.

-- Miksi juuri nyt?

-- Nyt on onnenpyörä kohdallamme, sattuma ja sallimus apuna.

-- Luuletteko tämän lakon voivan tuottaa käänteen ja onnen oloihimme?

-- Minä uskon ja tahtoisin, että tekin siirtyisitte minun puolelleni

täydellisesti -- uskossa.

-- Minä en tunne vielä uskonkappaletta, sanoi Virva katsoen nuorta

miestä suoraan silmiin varmalla tavallaan.

-- Dogmit ovat tarpeettomia, kun uskoo hyvään.

-- Niin, katsokaas, ne puolueet eivät ole erittäin innostuttaneet

minua. Luonnollisesti minä olen ylimysmielinen porvari ja nykyisenä

aikana kolme neljännesosaa isänmaallisuutta, mutta tavallisesti pidän

kiinni vain ihmisyydestäni.

-- Tyydytte liian vähään, enemmän luonnetta! Poudan huudahdus sattui

arkaan kohtaan.

-- Niin kyllä, mutta minä olen oppinut pitämään tunteet peitossa,

naamarin kasvoilla ja järkeni vireillä.

-- Ei se meitä nyt auta, täytyy toimia ja uskoa tulevaisuuteen.

-- Minun uskoni vaatii varmuutta, ja ellei sitä ole...?

-- Usko riippuu siitä, millä silmillä asioita katselee, sanoi Pouta,

ja ennenkuin Virva oli ennättänyt estää, tarttui nuori mies hänen

käsivarteensa ja auttoi häntä majatalon jyrkissä portaissa, joille

marraskuun lievä pakkanen oli räystästipoista purrut sileän jääkuoren.

Tuo outo rohkeus hiukan harmitti ja nauratti jäykkiin

seurustelutapoihin tottunutta hienoa neitiä. Mutta Pouta katsoi

häneen niin voitonvarmana ja iloisella luottamuksella, ettei hän

hennonnut irrottaa käsivarttaan, ja lähekkäin he astuivat majataloon

kuin hyvin vanhat tuttavat. Allas ja Airi olivat jääneet torille,

sillä Airi sanoi tahtovansa antaa Poudan "höylätä" Virvaa ja hiukan

tasottaa hänen raapivaa pintaansa.

Allas taipui kohtaloonsa alakuloisena, ja kun useat porvarilliset

vaativat häntä ilmaisemaan heidän mielipiteensä, nousi hänkin lavalle

ja kehotti kansaa, maltillisella ja kuivalla tavallaan asianhaaroja

selvitellen, pysymään entisen lain ja järjestyksen kannalla, kunnes

uudet olot ja säädökset ehtisivät valmistua ja käytännöksi vakaantua.

Mutta hänen täytyi keskeyttää puheensa melun ja äänekkäiden, sekavien

huutojen vallitessa, jossa hän ei kuullut omia sanojaan.

Syntyi aaltoilua kansanjoukossa, kiisteltiin ryhmissä ja

mieskohtaisesti, siirryttiin eri suunnille kuin jonkun salaisen

voiman pakottamina. Porvarit ja sosialistit, se oli nyt jaon

perusteena tai oikeammin niiden räikeät äärimmäisyydet. Porvarit

puhuivat laista ja oikeudesta vanhaan tapaan, mahdollisuuksien ja

punnitsevan järjen kannalla pysyen. Sosialistit tahtoivat kumota

kaiken vanhan järjestyksen ja tässä lakossa pysäyttää pikkuseikkoja

myöten kaiken elämisen koneiston. He tarttuivat kiinni järein kourin,

kun kerran oli päästy tarttumaan kymmeniä vuosia muokattuaan alaa

työväenyhdistyksissä. He tajusivat hetken tärkeyden täydellisesti ja

olivat suurimmaksi osaksi itse sen luojia, mutta laativat kiihkoisen

voimalla ja samalla sen sokeudella ohjelmansa nopeaan ja arvelematta,

joten se maistui liian paljon vallankumoukselta ja tyranniudelta

ja edellytti vähemmän kehittynyttä yleisöä kuin tämän kaupungin

enemmistö oli.

Puheiden tulva torilla ehtyi vähitellen ja yleisö hajaantui, ja

lakkokomitean piti kerääntyä piakkoin majataloon neuvotteluihin.

Nahkuri Karri oli eteisessä, kun Virva ja Pouta astuivat sisään.

-- Kylläpä siellä kiehuu kuin muurahaisten sodassa, sanoi Karri.

-- Eihän siitä ilman taida kysta syntyä, sanoi Pouta katsellen

tunnustelevasti Karria.

-- Herra Karri ja maisteri Pouta, esitti Virva. -- Mitä te luulette,

voiko syntyä vakavia selkkauksia?

-- Ei vielä, neiti, kaupungissamme on kyllä paljon laajempia mekkoja

kuin tämä minun, kyllä niihin miestä mahtuu, puhui Karri leveästi

hymyillen ja ravistaen Poudan kättä tuttavallisesti.

-- Maisteri on puhunut kuin mies ja niinkuin kansan omatunto.

-- Tuntuu siltä kuin meistä tulisi ystävät, vastasi Pouta

avomielisellä tavallaan ravistaen tukevan porvarin kättä.

-- Se vapaus taitaa olla ystäviksi tekevää, sanoi Karri ja siirtyi

saliin porvarillisten pariin.

-- Minä en vieläkään ole oikein selvillä, oletteko täysverinen

sosialisti, tarkotan, samaan tapaan kuin meidän työväenyhdistyksemme

vai oletteko ehkä vain aatteessa kumouksen mies? uteli Virva Poudalta.

-- Minä luulen olevani toimen mies ja otaksun voivani paraiten

toteuttaa suunnitelmani työväen leirissä, vaikka kyllä täytyykin

vastata sen monista erehdyksistä.

-- Teette parhaanne niitä estääksenne.

-- Empä tiedä, he ovat luonnonlapsia ja minä samoin. -- Kun ihminen

antaa itsensä täydesti, niin siinä täytyy olla virheitä, missä

ansioitakin.

-- Niin kyllä, mutta ellei olisi lumousvoimaa, jolla te annatte

toivomuksien loimuta ilotulituksena, ja elleivät he tahtoisi tulla

petetyiksi...

-- Niin työmme olisi turhaa. Ei, te unohdatte parhaan, meillä on

usko. Vaikka enhän minä voi sen taikaa teille todistaa.

-- Päinvastoin -- kadehdin teitä ja uskon teihin.

Pouta pakotti katseellaan Virvan avaamaan silmänsä, mutta nyt hänessä

oli nainen varuillaan, ja miehen tähtäämä katse kilpistyi älykkäästä

hymystä.

Pouta huokasi sulkien silmänsä sekunniksi, mutta tuo tuskin

huomattava liikutus huumasi Virvaa eikä hän voinut hetken aikaan

hengittääkkään, häipyi maailmasta, unohti ympäristön eikä nähnyt sitä

silmäystä, jolla Pouta luomien alta häntä ihaili.

Hän palasi todellisuuteen kuullessaan Airin äänen: -- Tännekkö te

pakenitte? Aksel on lukenut heille lakia tuolla torilla ja sekös

vaikutti, nyt he ovat tukkanuottasilla.

-- Eikö olisi aika alottaa kokousta, huomautti tohtori Allas. Hän

oli nähnyt Virvan ja Anttu Poudan tuttavallisessa keskustelussa

astuessaan Airin kanssa kokoushuoneeseen.

Pouta katsoi kelloaan: -- Tosiaankin, akateeminen neljänneskin on jo

kulunut.

Hän astui oikealle pöydän taakse, punaisen lipun kohdalle, veti esiin

paperit laatikosta antaen ne kirjurille, joka jo istui paikallaan.

Huone oli täynnä väkeä, sekä komiteaan kuuluvia että yleisöä. --

Koska tämä on jatkoa aamulla pidettyyn kokoukseen, emme tuhlaa

aikaa pöytäkirjan tarkastukseen, vaan käymme käsiksi kiireellisiin

asioihin. Matkustajat, joita nyt on noin viisisataa, vaativat ruokaa

ja asunnoita taikka junat liikkeelle.

-- Matkustajat! kuului ääni joukosta. -- Köyhälistö on odottanut

maailman alusta kärsien vilua ja nälkää...

-- Asiaan! kuului huuto joukosta ja puhujan ääni vaikeni.

-- Pankinjohtaja Auer on lahjoittanut tuhat markkaa ja muut kaupungin

varakkaat keränneet samanlaisen summan tätä tarkotusta varten,

ilmotti tohtori Allas.

-- Komitean puolesta kiitän niitä kansalaisia, jotka ovat näin

auliisti velvollisuutensa täyttäneet, sanoi puheenjohtaja.

-- Hyvä, hyvä! huudettiin.

Komitean naisjäsenet saivat tehtäväkseen huolehtia matkustajien

mukavuudesta, ja kohta sen jälkeen otti puheenjohtaja

kansalliskaartin asian esille.

-- Olemme saaneet pääleiristä kehotuksen nyt heti järjestää

kansalliskaartin täälläkin.

Syntyi liikettä ja kohinaa sosialistien puolella, ja miehet

ryhmittyivät tunkeutuen puheenjohtajan pöydän ympärille.

-- Kehotan kokousta ehdottamaan toimihenkilöt.

Porvarit katsoivat toisiinsa levottomina ja ennenkuin he ennättivät

käsittää, mistä oikeastaan oli puhe, olivat sosialistit jo

järjestäneet koko asian, valinneet komentajaksi kaupungin ainoan

sotilaan, oman miehensä, entisen vääpelin. Sotilaiden värväys

alotettiin heti pihan puolella suuressa markkinaväen tuvassa. Jonkun

ajan kuluttua oli joka toisella pojalla housun lahkeet saapasvarsissa

ja punainen nauha lakissa. Sotilaallinen ryhti oli kyllä niin näin,

mutta urhoollista mieltä riitti yllin kyllin.

Salissa jatkettiin asioita, ja puheenjohtaja kehotti hiljaisuuteen.

-- Pyydän yleisöä esittämään ne asiat, jotka vaativat pikaista

ratkaisua. Kaikki muu järjestysvalta on nyt lakkautettu, ja tämä

komitea on siis velvollinen nopeasti ja auliisti auttamaan asiat

oikealle tolalleen.

Lakkokomitean jäsen, nahkuri Karri nousi paikaltaan vasemman pöydän

ääressä ja kysyi järeällä tavallaan: -- Saanko minä kääntää nahkani?

Kokous rehahti nauruun, mutta tohtori Allas otti puheenvuoron.

-- Lain selittäjänä tässä komiteassa ymmärrän asian niin, että

nahkuri Karri saa kääntää nahkansa ilman vieraan apua.

Karri nousi uudestaan ja puhui syvällä vakaumuksella: -- Kyllähän

tässä nyt joka pahinen on kääntänyt nahkansa näinä päivinä ja

näyttänyt oikean karvansa ja karvattomuutensa, niin että koko meno

vanhaa parkittua sydäntäni hytkäyttää, mutta nyt on puhe rehellisistä

raavaannahoista. Ellei niitä pikimmin käännetä, niin ne mätänevät, ja

kuka sen vahingon korvaa? Lakkokomitea kai? kysyi ukko ivallisesti,

veti partaansa ja istui.

-- Parasta lienee, että herra Karri kääntää nahkansa miten vain voi,

ellei siihen vain pyöriä tarvita, selitti Allas.

-- Tämä on lakon rikkomista! huudettiin joukosta.

-- Ei mitään etuoikeuksia eikä poikkeuksia porvarien vuoksi!

huudettiin sosialistien puolelta, mutta puheenjohtaja vaati

hiljaisuutta.

Kokous päättyi kuitenkin kinasteluista huolimatta pian, sillä yleisö

oli utelias näkemään kansalliskaartilaisten asettumista riviin

torille, sen "mönsträämistä" ja "kaseeraamista".

V

Majatalon emäntä, rouva Muukka, oli valittu johtamaan matkustajien

ruuanlaittoa. Hän otti luottamustoimen arvokkaasti vastaan,

pukeutui pariisilaisiin tamineisiinsa ja lähti ostoksille kahden

palvelijansa kanssa, purjehti leveänä joukossa, heitti silmäyksen

sinne, toisen tänne, viittasi, kuiskasi, käski ja kielsi. Kaikki

kävi kuin rasvattu. Sievät neitoset ja pojat kuljettivat lautasia ja

ruoka-annoksia tilapäisesti laudoista laadituille, pitkille pöydille.

Savolaiset ja hämäläiset ryhmittyivät eri pöytiin, ja puheen porina

kävi valtavana ryöppynä. Hanurit ja laulut kaikuivat milloin miltäkin

pöydän kulmalta. Miehet tupruttivat tupakkaa, ja ilma oli sakeana

sauhusta, mutta siitä ei kukaan joutunut huolehtimaan.

Toisen luokan odotushuoneessa neulottiin olkipatjoihin päällisiä.

Virva mittasi palttinapakoista kangasta ja toiset kaupungin neidit

ompelivat niitä koneilla kasaan säkeiksi. Koneiden kolke, puhelu ja

melu tuoksahti vastaan, kun Anttu Pouta astui sisään. Hänen katseensa

keksi heti Virvan naisten huoneen avonaisessa ovessa. Hän kallisti

hiukan päätään ja heilutteli nauraen vaatetta heittääkseen sen pöydän

yli neulojille.

-- Virvakin on riipaistunut irti juhlallisesta minästään, onkin aina

kuin mikä murhenäytelmän sankaritar. Ei mutta, katsos, kuinka hän

punastuu, puhui Airi Allaalle huomaamatta Poudan tuloa, mutta samassa

sukeltui Poudan tumma pää hänen näköpiiriinsä, ja Airin suu mutistui

hienoon vihellykseen: -- Ahaa...! hän ei sallinut serkkunsa sitä

huomata eikä ollut katsovinaan Virvaan.

Allas oli kuitenkin käynyt hajamieliseksi vyyhden pitäjäksi.

-- No, Aksel, pidä virastasi vaari, et osaa pitää puoliasi, katsos

nyt, kuinka koko vyyhti valuu pois käsistäsi.

Samassa Anttu Pouta nosti suuren kangaspakan lattialta Virvan

pöydälle, ja tytöt piirittivät hänet joka puolelta tahtoen riistää

sen häneltä, mutta leikki jatkui, ja Pouta piti yhdellä kädellä

pakkaa ilmassa torjuen tyttöjä toisella kädellään. Virva nauroi ja

koko sali joutui riemun valtaan.

-- Noin sinunkin olisi pitämät vallottaa tämä maa, tulla, nähdä ja

lumota, sanoi Airi serkulleen.

-- Ei minusta taitaisi olla sotamieheksi, sanoi Allas yhä tähystellen

Virvaa.

Melu lakkasi, kun rouva Muukka tuli kehottamaan kahville, ja Pouta

sai tilaisuuden puhutella Virvaa.

-- Lähtekää torille, sanoi hän, -- siellä puhutaan kuin hengen

edestä. Se on ryöppyä, kauan padottujen vesien purkamista. Tänne on

tullut oikea profeetta.

-- Profeetta, huudahti Airi -- sehän on perin hassua!

-- Hän on kansan suuri suosikki, kuuluu olevan oma lahkonsa ja

opetuslapsia mukana. Sanotaan "Maailman maalariksi".

Nuoret riensivät torille ja mäelle päästyä heilutti Airi liinaansa

huutaen: eläköön! nähdessään laajan torin täpö täynnä kansaa --

eläköön vapaus!

-- Ja veljeys! lisäsi Pouta äkkiä kääntyen Virvaan, joka oli astunut

Allaan kanssa keskustellen.

Tultuaan alas torille, pitivät he paraimpana mennä kokoushuoneeseen,

josta hyvin näki ja kuuli. He astuivat saliin, ja Pouta nosti kaksi

tuolia akkunan eteen.

-- Vallotetaan akkuna, kas noin, nyt näette koko torin.

-- Olkaa hiljaa, profeetta puhuu! varotti Airi.

-- -- -- maailmassa, elämän ahjossa on nyt tuskaa, hehkua ja sotaa.

Meidän taajaa, lukematonta joukkoamme pelätään ja -- rakastetaan.

-- Tuo ei ole aivan tavallinen manaaja, kuiskasi Virva.

-- -- -- herätä luonnon valtaa voimakkaampana. Vielä on yö, ja

ajassa tuikkii muutamia harvoja tähtiä. Me huudamme ja räyhäämme

kuin humalainen yössä voimaansa kehuen, sisumme kiehuu ja nyrkki

nousee nyrkkiä vastaan, hartia rynnistyy hartiaan ja silmä tuijottaa

silmään, pakko huutaa pakkoa, kun pääoma kerää väkensä ja työ asettuu

taistelurintamaan. Kahakoita syntyy siellä täällä ja sissisotaa

käydään, mutta pääarmeijat eivät voi taistelussa iskeä vastakkain,

sillä tuho olisi kauhistuttava! Toisaalla täytyy ratkaisun tapahtua.

-- Maailman koneisto voihkii sen taakan alla, minkä ihmisjärki

sille on sälyttänyt ja pakottaa sen yhä nopeammin, joustavammin ja

kauniimmin tuottamaan elämän keveyttä ja vapauttamaan sorron alaiset

orjuudesta. Se aika tulee ja sen täytyy tulla ihmisneron niinessä,

jolloin elämän sulous ja kylläisyys on jokaisen osa ja oikeus, aika,

jolloin ei enää toisen omaa pyydetä eikä työllä liiaksi orjuuteta.

Luonto taipuu valtaamme nöyränä ja alttiina kuin lempivä morsian, me

olemme silloin sen herrat, sen jumalat, niinkuin se ennen on ollut

meidän hallitsijamme ja jumalamme... Silloin voimme nauraa riemusta

ja onnesta ja huutaa kohtalolle: kussa on sinun kovuutesi! Silloin

olemme vapaata voimaa, omat herramme ja samalla koko maailman herrat,

sillä meidän rivimme taajenevat ja ulottuvat ympäri maapallon.

Silloin saamme elää, elää itsellemme ylitsevuotavassa kylläisyydessä

ja juoda suuruutta ja valtaa, joka ei ketään sorra. Me olemme

silloin keskipiste, lähtökohta ja voimapyörä, joka liikuttaa elämän

kylläisyyden rattaita.

-- Mitä on yhden ihmisen valta ja mitä ovat monet valtiot? Pois ne!

Uusi aika tasottaa voimat ja sotajoukot, uusi aika synnyttää yhden

maailmanvallan!

-- Vielä on, kuin kaksi mahtia taistelisi: pohjaton tylyys ja

mittaamaton rakkaus, ja oikeastaan on vain yksi voima elämää

ohjaamassa: pyrkimys! Kerran saavutamme ensimmäisen portaan, silloin

pysähdymme ja katsomme ympärillemme, näemme suuren valon ja rauhan

kaikkialla. Silloin ei enää ainetta jumaloida. Silloin astumme

toisille portaille, ja pyrkimys on yhä suurempaa, jumalaisempaa,

sillä _aineen aikakausi_ on mennyt. Uudet, tuntemattomat hyveet ja

uudet tuntemattomat paheet jäävät kiistakentälle, mutta ihminen on

jumalaisempi.

-- Silloin voi syntyä kamppailu luonnonvoimilla luonnonvoimia

hävittääkseen, sillä ihmissielussa on luomavoimaa ja on

hävitysvoimaa. Demoonin viha voi syttyä hänessä ja turmella elämän

lähteet, manata hävityksen maan uumenista ja upottaa ihmisneron

luomat pohjattomaan syvyyteen. Se taistelu saattaa olla hirmuisempaa

kuin nykyinen sota, aineen herran jumalaista taistelua!

-- Kuka tuo mies on? kysyi tohtori Allas, kun luinen mies oli astunut

lavalta alas ja hävinnyt joukkoon.

-- En tunne peijakasta, naurahti Pouta, -- mutta kuulin kerrottavan,

että hän on ollut Amerikassa ja tuntee perinpohjin työväenliikkeen.

Muuten hän lienee seikkailijaluonne.

-- Kuulkaa, kuinka siellä huudetaan, tuskin he sentään tajusivat,

mitä hän tarkotti. Mutta miehen ääni ja mahtipontisuus vaikuttaa,

sanoi Virva.

Allas oli vakava ja katseli yhä torilla virtailevaa ihmisjoukkoa.

-- Nyt heillä pitäisi olla intonsa mukaista toimintaa, muuten tuo

kuohuva mieliala puhkeaa arvottomiin tekoihin. Te puhujat ja johtajat

olette miehiä liehtomaan tunteita, mutta toimien ohjaus ei ole teidän

vallassanne, sanoi Allas.

-- Sen pahempi, olette oikeassa juuri tällä hetkellä, mutta antakaa

meille aikaa! huudahti Pouta.

-- Tuolla luisevalla miehellä oli luja usko, se teki oikein hyvää,

tuntui siltä kuin hän olisi oikeassa, sanoi Virva.

-- Otaksumiset voivat olla hyvin todennäköisiä, sanoi Allas.

-- Niin kyllä, mutta on yhtä ja toista, joka viittaa otaksuttuun

suuntaan, puolusteli Pouta. -- Ihmisten suurimmat viholliset:

sairaus, köyhyys ja typeryys, jotka meitä orjuuttavat ja tarraavat

kiinni meihin jo ennen syntymäämme, eivät kuitenkaan ole

voittamattomia, eikä niiden salaperäisyys enää kauaa voi meitä

eksyttää.

-- Olisi erinomaisen mukavaa valita vanhempansa ja syntyä terveenä,

viisaana ja rikkaana. Siihen lahkokuntaan minä riemulla rupeaisin!

huudahti Airi.

-- Ellemme usko, että joku ennakkolaki tai tahto määrää kohtalomme,

niin...

-- Tuskin olemme niin tärkeitä olioita, että joku korkeampi tahto

meistä viitsisi pitää noin mieskohtaista huolta, muistutti Virva.

-- Köyhyys, typeryys ja sairaus, nuo kolme mainitsemaani ilkeää

kohtalotarta kuuluvat varmasti inhimilliseen piiriin. Ja vaikkei

voikkaan aina selvästi osottaa, miksi tuo ja tuo syntyi köyhänä, niin

tiedetään jo nyt, mitkä suuret ja inhimilliset vääryydet kasaavat

hirvittävän köyhyyden ja rehentelevän rikkauden vastakkaisille

puolille. Ja nuo toiset surkeuden kohtalottaret ovat köyhyyden

tyttäriä taikka myös vanhempaimme erehdysten seurauksia, ei

salaperäisiä eikä siis välttämättömiä.

-- Teillä on tosiaan kadehtittava kyky selittää kaikki oman uskonne

valossa. Te kai myös väitätte -- niinkuin tuo luiseva mies tuolla

torilla -- että joukkojen tahto, joukkojen valta, joukkojen etu ja

joukkojen sielu on ihmisyyden elinehto! huudahti Allas innostuneena.

-- Se on minun ymmärtääkseni kehityskausi korkeampaan ihmisyyteen,

mutta älkää pakottako minua pohtimaan pohjattomia ongelmia, sanoi

hän vedoten Virvaan, joka oli hartaana kuunnellut väittelyä. -- Minä

elän hetkessä, tartun onneen, toimin, toteutan. Tuolla torilla palaa

tulinen tahto, sillä on jumalallinen usko ja mittaamaton voima. Emme

saisi tuhlata hetkeäkään on aika tosiaankin johtaa ja toimia!

He olivat lähteneet kokoushuoneesta torille ja sekaantuneet joukkoon.

Virva liittyi Poudan kanssa keskustelemaan, ja Allas oli pakotettu

seuraamaan Airia.

-- Siitähän tohtori Allas äsken juuri huomautti, sanoi Virva. --

Mutta mitä se hyödyttäisi minä en oikein usko joukkoihin.

-- Äsken leimahti silmässänne innostuksen tuli, ja sen sytyttää vain

usko. Te olette yhtä sydäntä tämän joukon kanssa.

-- Ehkä, ehkä olen! huudahti Virva antaen Poudan vakuutuksen huumata

itseään. -- Mutta minä en tahdo antautua sokeasti uskomaan ja

kuitenkin pelkään teitä ja joukkoanne -- se on kiehtovaa!

Pouta painoi päänsä hiukan lähemmäksi seuralaistaan ja katsoi häntä

silmiin, ja Virvan suloinen hämmennys oli hänelle sanomattoman

kallista ja vaarallista. Hän tarttui hermostuneeseen käteen ja

likisti sitä tungoksessa.

-- Lumous on kallista ja sattuu harvoin kohdallemme, on kuin onnen

pyörä. Siihen pitää tarttua aikanaan, ehkei se koskaan enää satu

kohdallemme...

Heidän katseensa yhtyivät, ja Virva horjahti hiukan. Huumaus hämärsi

päivän, hetki hukkui ja liitti hänet siihen mieheen, jonka käsi hänen

kättään piteli, ja samalla sen joukon niveleksi, jonka keskellä hän

silmänräpäyksessä heräsi uuteen elämään.

Mitä oli tapahtunut? Ehkä ihme, ehkä sittenkin oli olemassa

salaperäinen kohtalo? Hänen oli hyvä olla, sanomattoman kevyt ja hyvä.

-- Ei ole onnea eikä onnettomuutta, on vain elämä, kaunis ja kallis

elämä, kaunis ja kallis toistemme kautta, kuuli hän Poudan äänen

sanovan hänen korvaansa.

Käsi unohtui käteen ja antoi pienellä liikkeellä mittaamattoman

suuren oikeuden onneen. He seisoivat kansanjoukossa unhottaen itsensä

-- minne ja kuinka kauaksi?

Virva veti hiljaa kätensä pois ummistaen silmänsä ja hengittäen

syvään ja pyyhkäisi kädellään silmiään. Arkiminä heräsi tottelemaan

sovinnaisuuden suojelevia lakeja. Lumous ei vain tahtonut haihtua, se

ikäänkuin painoi jäseniä, sitoi, ei tahtonut laskea poistumaan, ei

viipymään. Hän riuhtaisi itsensä irti ja ojensi kätensä hyvästiksi

ehkä liiankin äkkinäisellä liikkeellä. Nuori mies tarttui käteen ja

vielä kerran upposi katse katseeseen. Se ei ollut siis erehdys, ei

sattuma, ei uni: -- ah, hyvästi!

-- Milloin, milloin? kysyi Pouta kiihkeästi.

-- Illalla ehkä, asemalla matkustajien juhlassa.

-- Varmasti, minä tahdon, pyydän, varmasti! He olivat tulleet Auerin

portille, ja Virva veti kätensä irti.

-- Ehkä, ehkä, hyvästi! Hän melkein juoksi kotiin.