VI

Kaupunkilaisille ja matkustajille oli valmistettu juhla, ja

asematalon tilava, kolmannen luokan odotushuone oli kansaa täynnä.

Sieltä kuului mahtava humu, soittoa ja laulua, hanurit, viulut ja

torvien äänet vuorotellen.

Maalainen markkinaväki oli miehissä kerääntynyt pohtimaan tärkeitä

kysymyksiä.

-- Tuleekos siitä tasaamisest oikein totta ja? kysyi Killimäen Mikko

Karrilta, joka oli maalaisten kesken erikoisessa suosiossa.

-- Niinhän ne hokee, naurahti Karri.

-- Nääs, Mikko, enkös sit sinulle sanonut? tuiskasi Maija, Mikon

seuralainen.

-- Älä sie nyt sekota?

-- Tarttishaa se saara selväks ja onhaa sit oltu sosialistien pakeil.

-- Joko on selvinnyt? kysyi Karri.

-- Eihää ne sit koskaa sano oikein reilusti, että ton saat sie ja ton

sie, vähä vaan sinne päin viittailee ja selittelee.

Odotussalin seinälle oli naulattu tulipunainen lippu, ja siinä oli

kirjotus: Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Maijan huomio kiintyi

siihen, hän läheni ja kohotti lipun kulmaa.

-- Mitähän tohon on räntätty? Saahan tot kai lukea. Va-pa-us;

vel-je-ys, tasaa... kattos, Mikko, onhaa tos nyt taaskii siit

tasaamisest. Näät sen nyt omin silmin. Etkös nyt jo usko?

Maija tavaili yhä edelleen. -- Tasaa... minnekäs se sitte vielä

menee? Ärrä -- voisuus!

-- Etkös nyt ymmärrä? tokaisi Mikko, -- tasa-arvoisuus.

-- Mitäs, kun oli pantu toiselle riville, puolusteli Maija. --

Tasa-arvoisuus, siithää ne puhuivat ja sanoivat, että naiset ja

kaikki ihmiset olisvat nyt tasa-arvoisia, ja se on samaa kuin

yhrenverosia. Taikka kuinkas sen selittäis -- samanlaisia!

-- Ho, ei, koskas se tulis lammaskaa hevosen veroseks?

-- Taikka vaimo mieheksi, sekaantui Karri puheeseen.

-- Mitäs ne sitten vänkkää? Kun on kerran vapaa, niin kai sitä on

tasa-arvoakin? Ja silloin tekee, mitä itte tykkää, eikä saa kysyä,

onko niits vai vaimoihmiin! puhui Maija.

-- Kaapii puoleensa niin paljon kuin kynnet kestää, sanoi Karri

nauraen.

-- Niin justiisa, intoili Maija.

-- Mitäs sinä, Maija, teit ketulle, kun se söi sun kanas? sanoi Mikko

sytyttäen paperossin, jonka Karri oli hänelle tarjonnut.

-- Se on kettu se, ja niitä saa tappaa myrkyllä. Mut mäne sie ja tapa

ihmiin, niin saat nährä!

-- Se on vapaus se, ettei saa tehrä, mitä itte tykkää. Kun se ei oo

sillä tapaa vapaa kettukaa, niin ei se oo ihmiinkää, selitti Mikko

oikein esimerkin kautta.

Maijan kasvot olivat käyneet innosta ja suuttumuksesta oikein

punaisiksi, ja kimakalla äänellä hän vakuutti:

-- Aina sie riitelet vastaa. Miksei se nyt olis vapautta, kun ne

sanoo, että on! Etkös kuullut, kun niiren laulussakii sanoo, että

"oikeutes ota!"

-- Niin, se on oikeus se eikä mikään vapaus, vakuutti Mikko

levollisena vilkaisten Karriin.

-- Kattos kun nyt taas kierrät, vaikka se on kaikki samaa, --

tasaamist se on!

Maijan into kiihtyi suuttumukseksi niinkuin aina kotonakin, kun hän

huomasi joutuvansa tappiolle. -- Enkä mie enää viitti! huusi hän,

-- eihän ton visan päähän mikään mahru! Se tässä kaakattakoon ja

yötä myören juoskoon, kun ei kuitenkaa saa uskoa, mitä opetetaan. Se

näitä munia ja villojakin kanniskelkoon, kun ei kukaan osta! -- Hän

heilutti nyyttiä uhkaavasti.

-- Älä riko niitä munia, kolmen markan munat, varotti Mikko.

-- Toss' on, syö! sähähti Maija ja heitti nyytin Mikolle, joka otti

sen ilmassa vastaan niin rauhallisesti, ettei paperossista tuhkakaan

pudonnut.

-- Voi vaimoväen sisua, sanoi hän vain ja sovitti nyytin lekkerin

viereen tuolin alle ja istui itse jälleen tuolille. -- Mänköön nyt,

kylhää sielt tulee, kun sisu asettuu. Se on sellain tuittupää, mut

hyvä sill on syrän.

Pouta oli tullut ovessa Maijaa vastaan ja samassa maalaisnaisen viha

lauhtui. Kun vielä punakaartilaiset, joiksi kansalliskaartilaisia

varsinaisesti sanottiin, marssivat oikein sotilaallisessa

järjestyksessä sisään ja torvet remahtivat soimaan, täytyi hänen

seurata saliin takaisin.

Miehet tyhjensivät limonaatipulloja janoonsa ja Karri huomautti

Poudalle: -- Nytkös se on oikein tasajako?

-- Kerranhan sekin on alotettava, sanoi Pouta. -- Porvarit ovat sen

jo osaksi toteuttaneet ainakin tässä kaupungissa.

-- Kutka porvarit?

-- Maksattehan te kaikki työväelle palkat, vaikkei työssäkään olla.

-- Tarkkaas nyt, Mikko, eikös ne taaskii sano, että on tasajako?

huomautti Maija.

-- Älä nyt höpise, kuulenhaa mie sen ja ymmärrän.

Maija tahtoi päästä selville, ja hän niiasi Poudalle kysyen

rohkeasti: -- Onkos se nyt oikein niin tarkotettu, että jaetaan

tasan, että saa maata, kellä ei ole maata?

-- No, sehän se on tarkotus, että maata maatonkin sais ja sulhanen

morsiamen nais, sanoi Pouta sulavalla hymyllä ja kaatoi limonaatia

lasiin. -- Hei, juokaa limonaatia! Tasajaon limonaatia!

-- Kattos kuinka se on höyli, sanoi Maija Mikolle syvään niiaten ja

joi.

Ovelta töytäsi kaupungissa hyvin tunnettu sosialistinainen Hilma

Roima sisään touhuisena ja punaisissaan.

-- Mitä uutisia? kysyttiin, sillä jokainen saattoi nähdä, että

hänellä oli paljon sydämellään.

-- Ettäkö ole kuulleet? Senaatti on lyöty alas!

-- Kyllä tässä nyt näytetään "hörreille" kurssia! huudahti eräs

punakaartilainen.

-- Kerrotaan, että Kokkola on poltettu ja Kronstadt vallotettu

ja Viapori kapinallisten hallussa, selitti Hilma Roima yhdellä

hengenvedolla.

-- Niin, oikein, kun kerran valehtelee, niin, pitää valehdella

rehellisesti, sanoi Pouta.

Salin perällä oli syntynyt hälinää, huudettiin: Alas senaatti! Alas,

alas! kuului yhä voimakkaampana.

-- Ei, ei! vastattiin heikommin.

-- Suomettarelaiset! kuului huuto.

Pieni joukkue joutui saarroksiin väkijoukon keskelle, ja muutamat

nousivat tungoksessa tuoleille ja pöydille huutaen siellä yhä

lujemmin:

-- Ei, ei!

Melu keskeytyi, sillä ulkoa marssi taaskin osasto punakaartilaisia

saliin laulaen ja tunkien yleisön yhä ahtaammalle salissa.

Mikko oli kellistynyt vaa'alle salin nurkkaan istumaan ja

torkahtanut. Maija seisoi lähellä vaihdellen ruumiinsa runsasta

painopistettä lonkalta toiselle. Tarjottiin kahvia hyvän

päivällisen päälle, ja Maijakin sai kupin ja pullaa osakseen.

Hän veti sieramiinsa ruskean liemen suloista tuoksua ja hörppäsi

lusikalla, pullakin pyörähti tottuneesti kämmenen sisältä hyppysiin

ja seuraavassa tuokiossa sen olisi pitänyt upota kahviin,

mutta tyytyväisyyden sileys kasvoilla muuttui äkkiä uhraavaksi

luopumiseksi, ja Maija vilkaisi torkkuvaan Mikkoon ja tönäsi

myhäillen kylkeen:

-- Herääkin tosta kahvia juomaan. Mikko vain ynisi.

-- Kylhää sit voi pahaakii tykätä, mut voi sit sentää kahviakii

juora, sanoi Maija ja hörppäsi.

Se sai jo eloa Mikkoon.

-- No, kun toit, niin anna!

-- Tästä tän saat, sanoi Maija loistavin kasvoin, -- saan kai mie

toista. -- Kun Maijakin oli saanut kuppinsa, sanoi Mikko:

-- Taitaa olla viimeist kertaa, kun näin juoraa yhres kahvia.

-- Mitäs sie nyt puhut? Kahvi jäi Maijan kielelle ja pala tarttui

kurkkuun.

-- Häi meinaan, että ostan tiketin!

-- Mitäs myö sinne Amerikkaan nyt sitte lährettäis, onhaa tääl

kotonakii olemist!

-- Lährettäis -- kukas muu sinne sitte lähtis?

-- Eikös niin sinne sitte pitäis tullakkaa? kysyi Maija itkuisella

äänellä.

-- Kukas ne tääl sitten tasajaon limonaarit jois? pisteli Mikko, joka

ei sietänyt sosialisteja eikä tasajakoja.

-- No, kun mie vaivain syntiin sen nyt join, minkäs sille enää mahtaa?

Mikko pyyhki suutaan hijansuuhun ja poistui Maijaan katsomatta.

Melussa ja tupakansauhussa ei kuullut omaa ääntään eikä nähnyt juuri

kättään kauemmaksi, ja Maijan tuska puhkesi äänekkääksi itkuksi.

Kyyneleet valuivat kahvin sekaan, sokeri suli märässä kourassa

ja nisupulla kasvoi suussa. Hanurit pauhasivat kuin pasuunat, ja

ihmisetkin vaelsivat rauhattomina kuin sen sarvellisen valtakunnassa

taitavat tehdä.

-- Pauhatkoo, sätti Maija itseksensä, -- minuahaa ne pauhaa! ja sitä

seurasi kyynelvirta ja oman surkeuden tunto. Mutta kun kahvi oli

lopussa, oli surukin jo hiukan lauhtunut. Hän näki joukossa suutari

Taavetin Iitan ja meni puheille ja saatuaan kerrotuksi surun, se jo

rupesi helpottamaan.

-- Mihkäs ne elukatkii nyt joutuu? Eihää se niit voi Amerikkaan

tiketillää vierä... puhukoos viel! äkäili Maija.

-- No, et sunkaa sie eläimist enempää välitä kuin Mikost? kysyi Iita,

joka kaupunkilaisena piti vain ihmisiä rakkauden arvoisina.

-- Kaihan se ne kauppaa, sen puolest! huokasi Maija. -- Ja mikäs

täss' muu eteen tulee ku piikuus.

Nuoret vaimot syventyivät kumpikin kertomaan suruistaan ja ukoistaan.

Iitan suutari oli sosialisti ja köyhä kuin rotta ja tuotti ainaista

harmia vaimolleen, joka herrasväessä olleena, viimeksi pankinjohtaja

Auerin keittäjänä, oli tottunut ylellisyyteen eikä oikein voinut

tyytyä keittämään pelkkää puuroa ja perunoita sianlihan kanssa. Iitan

mielestä oli sosialismi syypää hänen onnettomuuteensa, ja Maijalle

kävi myöskin selväksi, että sepä se juuri hänenkin surunsa alku ja

juuri oli.

-- Taavettia tulin kuulemaan, olisko täällä, sanoi Iita, -- ei se ole

neljään päivään tikkiäkään pistänyt eikä ole enää rahaakaa kotona.

-- Aijai, niit miehiä, aikaili Maija unohtaen, että hän itsekkin oli

jo kolmatta päivää kulussa.

-- Täytyy rientää kotiin, kaksoset jäivät yksin, puhui Iita, -- jos

tapaat Taavetin, niin sano, että tuleekin kotiin ja paikalla.

Matkustajien joukko harveni yhä, sillä useat olivat kaikessa

hiljaisuudessa kävelleet läheisimpiin kyliin, ottaneet sieltä

hevoset ja lähteneet maanteitse kulkemaan pitkiä taipaleita niinkuin

ennen muinoin, jolloin ei vielä rautateitä ollut. Vesiretkillä

selviydyttiin vanhaan hyvään tapaan, lainattiin veneitä ja

soudettiin. Monet jäivät kuitenkin kaupunkiin raaskimatta lähteä

kotiin jännittävien tapahtumain pakeilta, sillä pieni kaupunki oli

liikenteen keskus, ja pitkin päivää pirahteli tietoja eri suunnilta,

mitä merkillisimpiä ja erilaisimpia huhuja. Matkustajista voitiin

pitää erinomaista huolta, ja tyytyväisiä he olivatkin.

Viikko meni yhtenä humauksena, kunnes junat kiidättivät ihmisiä

kotiseutuun jatkamaan uuden elämän järjestystä. Mutta lakkoviikko ja

sen merkilliset tapahtumat jäivät heille elinikäiseksi tarinaksi,

jonka satumaisuus muuttui yhä kalliimmaksi, mitä kauemmaksi

saavuttamattomiin silloin heränneet toiveet siirtyivät. Kullakin

paikkakunnalla oli oma tarinansa, mutta toivomukset kävivät

kaikkialla samaan suuntaan, joko ne syntyivät kohdallansa muista

riippumatta taikka kulkivat tietoina paikkakunnalta paikkakunnalle.