Pankinjohtaja Auer oli paikkakuntansa mahtihenkilö. Vaikea oli sanoa,
mikä hänessä enemmän vaikutti, rahamieskö vai hänen ihmisensä, tuoko
luonnonomainen taito vaikenemisellaan hallita ihmisiä vai kookas
vartalo, joka huojui ryhdikkäästi hänen liikkuessaan laajoissa
pankin suojissa ja toisinaan armollisella tai kohteliaalla,
toisinaan tuttavallisella hymyllä taikka päännyökkäyksellä tervehti
asiatuttavia. Uneliaiden, hiukan veristävien silmien ilmettä ei
saanut milloinkaan nähdä. Ne peittyivät paksujen luomien alle,
milloin hänen täytyi lausua joku sana tai antaa myöntymys taikka
epäys. Hänen läheisyydessään sai kuitenkin sen tunteen, että tuossa
hongassa huminoi, mutta mitä se humina kuiski, siitä ei koskaan
päässyt tarkoin selville. Ne, jotka pankinjohtajan lähemmin tunsivat,
eivät uskaltaneet turvautua saamiinsa käsityksiin hänen lausumistaan
sanoista, sillä toinen kerta piti hyvin harvoin yhtä edellisen
kanssa jättäen luottajan pulaan. Silloin uneliaat silmät peittyivät
tykkänään paksujen luomien alle taikka tuikahteli vain kapea,
kiiluva viiva, joka hymyili ilkkuvana luottamuserehdyksen kostoksi.
Sellaisena hän oli kuin luotu pankinjohtajaksi, näki ihmisen läpi
häneen katsomatta ja, mikä vielä parempi, tunsi heidän kukkaronsa
paremmin kuin ihmisparat itse. Pahansuopia kuiskailuja kävi
kuitenkin liikemaailmassa, että tämä suuri pankkimies käytti kaikkia
mahdollisia keinoja oman varallisuutensa kartuttamiseksi. Ahtaat
raha-ajat olivat heittäneet koko joukon taloja sekä maalla että
kaupungissa hänen haltuunsa. Moni oli kirvelevin sydämin lähtenyt
kodistaan, kun luotto äkkiä lakkautettiin. Pienten liikkeiden
omistajat, käsityöläiset ja opettajaperheet olivat niukoilla
säästöillään päässeet kiinni vaatimattomaan taloon, mutta ahtaan ajan
tullessa täytyi heittää. Pankinjohtaja osti talot ja piti, kunnes ne
nousivat arvossa. Hänen käsiensä lävitse vierivät rahat markkinoilta
toisille, ja kaikki tuntui kasvavan hänen sormissaan. Se mies oli
syntynyt "hopealusikka suussa", niinkuin kaupungin eukot sanoivat.
Pankinjohtaja Auerin perhe oli juuri alottanut suuruksensa, kun Virva
kutsuttiin saliin, ja sisään astui nuori mies. Ryhti oli sotilaan,
samoin tervehdys -- kaksi sormea lakin reunassa -- housunlahkeet
saapasvarsissa ja vyö takin päällä.
-- Lakkokomitean käskystä, sanoi mies ja ojensi Virvalle paperin
Virva otti paperin, nyökkäsi miehelle hymyillen, ja mies tervehti
poistuessaan sotilaan tavalla. Virva antoi paperin serkulleen,
tohtori Allaalle ja Allas ojensi sen luettuaan Airille.
-- Meidät on valittu lakkokomiteaan. Tässä sanotaan: työ alkaa heti.
Virva näki isän kasvoista, ettei se häntä miellyttänyt. -- He ovat jo
alkaneet, sanoi hän ja katsoi isään.
Airi hytkähteli istuallaan tuolilla ja taputti äänettömästi käsiään
pöydän alla, nyki Allasta hihasta ja istui muuten suu mutussa,
totisena katsellen isää.
-- Se oli tarpeetonta, sanoi pankinjohtaja syventyen voileivän
tekemiseen.
Virva kaatoi hänelle kahvia tottuneena emännän tehtäviin, sillä
heidän äitinsä oli levännyt kammiossaan hautuumaalla jo lähes
kymmenen vuotta. Jotkut kaupungin tunteelliset sielut väittivät,
että rouva oli kuollut ikävään, oli ollut hilpeä ja hento, ikävöinyt
pääkaupunkiin, jossa oli lapsuutensa viettänyt. Pankinjohtaja Auer
pysyi kaikista kylmässä etäisyydessä, omassa jäykässä kuoressaan.
-- Ystäväni, maisteri Pouta on ihan varmaan meidät ehdottanut!
huudahti Airi malttamatta pidättää innostustaan. -- Tästä tulee
oikein -- oikein repäisevää!
Pankinjohtaja katsoi nuorimpaan tyttäreensä, ja hymy levisi silmien
kapeasta viivasta yli järeiden kasvojen. Airi oli isän lemmikki
ja tiesi myöskin käyttää sitä hyväksensä kietoen "ukin" sormensa
ympärille aina, kun oli saanut pieneen, somaan kutripäähänsä jotakin
"äärettömän intressanttia".
-- Pappa, sinä annat varmaan rahaa, oikein paljon. Ne matkustajat
kuolevat muuten nälkään meidän kaupungissamme, ja se olisi ilkeä,
häpeä.
-- Virva, mitä Airi nyt on tarkottavinaan? Ovatko he tosiaan
uskaltaneet pidättää...?
-- Kaikki junat ja laivat ja vieläpä hevoskyyditkin ovat pidätetyt.
Matkustajien luku on nyt noin kolme sataa, ja iltaan mennessä niitä
on hyvin tuhanteen nouseva joukko, sanoi Allas.
-- Kuinka kauan heidän pitää viipyä täällä -- tarkotan, kunnes junat
lähtevät liikkeelle?
-- Vaikea sanoa, kaikki on pantu yhdelle kortille -- kunnes arpa
lankeaa.
Pankinjohtajan haahmo muuttui, hän tarttui pöydän syrjään, niin
että turpea käsi valkeni ja punertavat paksut luomet paljastivat
silmäterät kokonaisuudessaan. Siinä oli hämmästystä ja kauhua. Hän
näytti tuijottavan avoimella katseella kauas etäisyyteen selvään
näkemättä muuta kuin mustan, uhkaavan tyhjyyden.
-- Nuoko -- hän etsi sanoja ilmaistakseen, minkä arvon hän antoi
sille joukolle, joka elinikänsä oli ollut niiden yhteiskunnan pyörien
liikuttaja, joita hän, pankinjohtaja, oli ohjannut, mutta puhelahja
petti, ja hän tyytyi viittaamaan akkunasta torille, missä kansaa
tulvi -- nuoko nyt tekevät vaatimuksia ja ohjaavat...?
-- Heillä on hyviä johtajia! huudahti Airi.
-- Sinäkin olet nyt yksi noita hyviä johtajia, sanoi pankinjohtaja
nousten pöydästä ja silittäen vaaleita kutreja. -- Minä annan tuhat
markkaa matkustajillesi, mutta sano kokouksessa, että ihmiset ovat
toimitettavat kiireimmiten kotipaikoilleen.
Hän katsoi Allasta ja Virvaa. -- Nekö sosialistit siellä nyt johtavat
teitä kaikkia?
-- Enemmistöhän tällaisissa asioissa määrää, yritti Allas sanoa.
-- Ja enemmistö laatii päätöksen ja tekee tekosen kuin kuka tahansa
Mikko ja Matti veljensä Pekon tapaan. Niistä asioista, joista nyt
pitäisi päättää, eivät nuo tuolla mitään ymmärrä. Asiasta voisi tulla
jotakin... Ei, se on liian kaukainen yritys, liian suuri, ei voida
tarttua varmasti kiinni. Nuo eivät ainakaan mitään voi!
-- He juuri voivatkin. Yksityiset eivät uskaltaisi eivätkä jaksaisi
uskoa. Tarvitaan kaikki, koko kansa! puhui Virva unohtaen tavallisen
jäykkyytensä, johon hän aina isän läsnäollessa kietoutui.
Isä katsoi häneen oudoksuen, mutta salainen ylpeys nuoruutensa
kuvastumisesta vanhimmassa lapsessa lauhdutti hänessä
tuomitsemishalun, vaikka häntä pisti uhma ja into, millä Virva oli
mielialansa ilmaissut.
-- Vahinko, ettet ole poika, sanoi hän hymyillen, ja iva välähti
silmien viivassa.
Virva vilkaisi Allaaseen, joka onneksi seisoi sivuttain häneen eikä
voinut nähdä harmin punaa sävähtäneenä Virvan kasvoille. Isä ei
sittenkään tuntenut tytärtään, muuten hän olisi varonut raapaisemasta
hänen luonteensa fosforista syrjää ja sytyttämästä hänen silmäänsä
keltaista liekkiä.
Pankinjohtaja poistui mennäkseen pankkiin, ja vasta sitten, kun hän
oli hävinnyt, pääsi nuorten innostus valloilleen, ja he kiirehtivät
kaupungille.