Virva Auer seisoi asemasillalla tungoksessa, niissä ihmiset
rynnistivät eteenpäin, mikä minnekin, toivorikas odotuksen huumaus
ja jännittynyt ilme kasvoillaan, kuin olisi ollut tekeillä jotakin
merkillistä ja heille kaikille tärkeätä.
Hän varjosti kädellään silmiään nähdäkseen kauemmaksi aamuauringon
hehkuvassa hohteessa, mutta aaltoileva ihmisjoukko kuljetti häntä
mukanaan. Rautatientorilta kuului eläköön-huutoja heikon tuulen
mukana, ja ne houkuttelivat kansaa. Pian he kaikki olivat yhtä korvaa
ja yhtä silmää: ehkä nyt selviäisi, mitä oli tulossa ja miksi tänne
oli pysähdytty, sillä useat matkustajat eivät tienneet mitään.
Virva Auer antoi ihmisvirran vieriä ohitsensa jääden yksin
asemasillalle seisomaan. Syksyinen navakka tuuli löi hameen kiinni
jalkoihin ja riipoi nuttua. Käsi hattua pidellen ja toinen varjostaen
silmiä auringolta hän seisoi siinä solakkana ja voimakkaana kuin
tulevaisuutta vaanien odotellessaan junaa.
Eläköön! Kuului läheiseltä torilta aseman takaa. Se oli niin eloisa
ja voimakas tunteen purkaus, että nuoren neidon ylväs, vakava ilme
muuttui silmien loistoksi ja puna peitti säännöllisen kauniit kasvot.
Eläköön isänmaa, vapaus ja lakko! kuului taas selvä ääni.
Yksiääniseen huutoon vastasi mahtava kuoro: eläköön! ja huuto vieri
pitkin toria häviten kaikuineen pienen kaupungin kaduille.
Odotushuoneesta purjehti pönäkästi puettu naisihminen, ja avatusta
ovesta hulmahti äänekästä melua. Pari asemamiestä juoksi raiteiden
poikki puuhaamaan koneiden kera ja irrottivat muutamia kevyempiä osia
vetureista.
-- Ei sitä nyt hittokaan kululle työnnä, sanoi toinen.
Asemasillalle ilmestyi useampia miehiä.
-- Ellei junat lähde liikkeelle, niin hankkikaa meille yösijoja ja
myökää ruokaa, sanoi muuan mies rautatien virkailijoille.
-- Jahka keritään, eihän sitä tuulessa kaikkia...! yritti asemamies
puolustella.
-- Olemme olleet koko aamun ruuatta.
-- Patikoikaa kotiinne, naurahti toinen mies, joka oli ollut
irrottamassa veturin osia.
-- Sattuu olemaan vesimatkaa, huomautti pönäkkä naishenkilö.
-- Kun on noin hyvin pumpuloittu, niin taitais se vesikin kannattaa,
naurahti rautatieläinen, -- eihän siinä muuta, istuu pinnalle ja
alkaa meloa.
-- No, vaikka vaan, heläytti nainen leveästi nauraen, -- ja teiät
minä otan peräkaneettiin!
-- Lemmossa kanssa!
-- Ei kuin lemmessä vain, lemmessä! nauroi nainen ja löi muhkeita
lanteitaan häviten joukkoon.
Joukon nauru upposi huutoon: juna tulee! Se vihelsi kallioiden
välissä ja puhkui voitonriemuisella räminällä asemalle.
Virva Auer tähysteli tarkkaan jokaista ohi kiitävää vaunun akkunaa ja
siltaa ja huudahti: -- Airi, Aksel Allas! Juna pysähtyi ja siinä he
olivat, mutta Virva ei päässyt tulijoita lähelle tungoksessa, vaan
täytyi tyytyä odottelemaan etäämpänä. Hänen silmänsä sattuivat outoon
mieheen, joka puheli Airin kanssa asemasillalla. Hän seisoi selin ja
hiukan kumarassa voidakseen melussa saada seuralaisensa kuulemaan
äänensä. Tohtori Allas, Aksel serkku, tervehti etäältä heiluttaen
hattuaan. Virva vastasi siihen kädenliikkeellä yhä tarkastaen
vierasta katseillaan.
Tohtori Allas raivasi tien Airin kanssa Virvan luo ja tarttui
hänen käteensä vanhan ystävän oikeudella pidättäen sen ja vieden
kainaloonsa. Virva katsoi pettyneenä ympärilleen, vieras herra ei
ollutkaan heidän mukanaan. Virva irrotti kätensä hiljalleen heidän
päästessään pois tungoksesta.
-- Kiitos kirjeistä ja kutsusta, kuiskasi Allas. Olisin tullut
kaikissa tapauksissa, mutta kirjeesi antoi minulle varman oikeuden.
-- Kyllä täällä tarvitaan apua, sinun pitää heti alottaa työ.
Matkustajatkin tarvitsevat järjestäjää ja opastajaa. Me laitamme
komitean. Kuka vieras sinun kanssasi puheli? kysyi hän samassa
sisareltaan.
-- Merkillinen mies, erinomaisen intressantti. Me olimme kaikki
osakunnan tytöt ihastuneita häneen koko syksyn.
-- Minä kysyin, kuka hän on, toisti Virva vanhemman sisaren
komennusoikeudella.
-- Kissa vieköön, sitähän minä juuri selitän. Luuletko sinä ehkä,
että hänellä on suuri, peritty nimi? Hui, hai, hän on vain niitä
Pohjan kamaran puukkojunkkareita.
Virva jätti kyselyt sikseen harmistuneena rupattajaan.
-- Anttu Pouta, maisteri, siksi häntä nimitetään. No, viisastuitko,
ja saanko nyt jatkaa ansioluetteloa? intoili Airi.
He olivat tulleet torin laitaan seuraten ihmisvirtaa asemalta.
Airi unohti ansioluettelon ja hyppäsi ajurin kärryihin ollakseen
hiukan korkeammalla muita ja nyki Virvaa ja serkkuaan mukaan.
-- Kylläpä sinä keksit, ajakaa pois hänet, sanoi Virva ajurille.
-- Joutaahan siinä seistä, sanoi vanha ajuri, -- seison tässä
minäkin, herrasväki nousee vaan kärryihin.
Eläköön! kaikui taas kautta torin. Joku oli lopettanut puheensa.
Kaiku vieri ukkosenjyrinänä harjusta harjuun kaupungin ympärillä.
Airi hyppäsi istuimelle seisten siinä seitsentoistavuotiaan
huolettomalla riemulla huutaen terveiden keuhkojensa voimalla: --
eläköön, eläköön isänmaa!
Kansan katseet laajalla torilla kiintyivät häneen ja mille puhuja
lieneekin eläköön-huutonsa kohottanut, nyt se kaikui eheänä ja
voimakkaana isänmaalle.
Airi heilutti hattuaan kahden käden voimiensa takaa ja astui alas
istuimelta.
-- Tämä on lakkoa, niin tehtiin Helsingissäkin ja joka asemalla
tullessamme.
-- Kuulkaa, huudahti Virva tarttuen kovakouraisesti sisarensa
käsivarteen, -- ole nyt hiljaa! Hän astui kärryihin muuttuneena
korviksi ja silmiksi.
Pouta seisoi nyt korkealla lavalla ikäänkuin kaiken kansan
hartioilla, vapaana taivasalla, taustanaan siro kirkko, joka harjun
laidasta lähetti helähtelevien kellojen soinnut kaupungille.
Nuoren miehen olennossa oli onnellisen ihmisen lumous, joka voitti
heti kansan suosion, otti heidän sydämensä ja luottamuksensa
näyttäytymällä. Hänen äänensä yhtyi sointuvana ja kauas kantavana
kirkonkellojen heleään soittoon.
-- Kellot soittavat maallemme uutta aikaa. Niinkuin me täällä
torilla seisomme pyhästä onnesta sykkien, kerran vapaina ajatellen
ja suunnitellen kansan onnea, niin on koko Suomi nyt yhdeksi
sykinnäksi liittynyt, yhtenäisellä tahdolla ja voimakkaalla kädellä
pysäyttänyt arkielämän rattaat. Ei liiku yksikään pyörä, eivät loista
valot, eivät kulje junat, laivat, ei askaroi yksityinen arkityön
aherruksessa, ei hääri virkamies eikä lainvalvoja toimessaan.
Me olemme nyt yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta odottaen
järkähtämättöminä oikeuden ja vapautemme julistamista, kunnes
jokainen meistä voi sanoa: laki on minun turvani ja vapaan ihmisen
oikeudet kansalaisosani! Kansa on nyt oman onnensa seppä, mutta se on
samalla oman onnensa vartija. Voi sitä, joka nyt järjestyksen rikkoo,
hän loukkaa samalla kansansa pyhimpiä elämän ehtoja. Muistakaa
kansalaiset: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!
Hyvä-huudot kaikuivat kuin yhdestä suusta, ja puhujan vakava ja
juhlallinen olemus muuttui tuttavallisemmaksi, kun hän jatkoi tehden
käytännöllisiä ehdotuksia järjestyksen pidosta, lakkokomitean
valitsemisesta, matkustajien majottamisesta ja ruokkimisesta,
junankulun ja laivaliikkeen lakkauttamisesta, sähkölaitoksen,
tehtaiden ja liikkeiden sulkemisesta ja niistä moninaisista
seikoista, jotka ovat nykyaikaista elämää.
Puhuja astui lavalta, ja kuin yhdestä tahdosta paljastuivat päät ja
"Maamme" laulun sävelet yhtyivät kirkonkellojen soittoon.
Anttu Pouta seisoi lähellä lavaa kaupungin työväen luottamusmiesten
keskessä. Hänet oli pääkaupungista lähetetty puolueen puolesta
johtamaan sosialistisen järjestön työtä tässä vilkkaassa ja
kuohuvassa kaupungissa. Karsaat silmäykset mittailivat hänen
hienostunutta ulkoasuaan, ja monet karkeat sanat olivat tähdätyt
haavottamaan tulokasta, mutta ne kirposivat pystymättä, tylsistyneinä
ja Anttu Poudan vakavilla ja luottavilla katseilla palkittuina.
Epäämättömät, asialliset suunnitelmat tärkeissä ja pulmallisissa
kysymyksissä siirsivät syrjään kaiken lajieron ja erisäätyisyyden,
ja pian tuntui hienostuneen Anttu Poudan toveruus hyvältä noille
Jareille, elämän kylmyyden jähmetyttämille miehille kuin lämmin ja
mukava vaate palelevalle.