Mies miettii--huone ei huokaista henno.
Koputusta...
Mies säpsähtää, kohoaa kyynärpäittensä varasta ja katsahtaa ympärilleen
levälleenrävähtänein silmin, niinkuin ei muistaisi missä on. Katsahtaa
ovea kohti, ja ahdistava tuska ryntää kuin kylmä viima hänen lävitsensä:
joko taas, kuka nyt...?
Kolkutusta...
Hän kavahtaa seisoalleen. Tuska pirskahtaa vaahtoavaksi raivoksi,
lyijynä maannut veri liikahtaa ja syöksyy suhisten eteenpäin, hiljaa
levänneet keuhkot vetävät kiihkeästi ilmaa--hän ryntää ovea kohti.
»Sisään!» huutaa hän survaisten oven paukahtaen selälleen. »Pian,
kaikki! Hattupäät ja hatuttomat, viisaat ja hullut! Minä olen seisonut
kuin koulupoika teidän edessänne, jo riittää! Pian, yhtaikaa--kaikki te
kuitenkin tulette. Lopputilille! Jokainen saa--kappaleen kukin--minä
olen valmis!»
Mutta hän huutelee tyhjään porstuaan. Ja kun hän sen vihdoin huomaa,
niin hän lamautuu kuin taistelija, joka ei tapaakkaan vastustajaansa,
vaikka tietää sen yhä vaanivan. Hän vetää hitaasti oven kiinni ja palaa
takaisin.
Koputusta...
»Näkymättömät perkeleetkö minua ahdistavat...? Tilille!»
Hän kääntyy ympäri.
Taas koputusta--ja hän huomaa pienen linnun, joka istuu ovensuun
ikkunan puitteella ulkopuolella ja kurkistaa kirkkain silmin tupaan.
»Sinäkö--? Sinun silmäsi...? Pois, pois, metsään! Etkö vielä tiedä mitä
ihmisten asumuksissa on? Saaliinhimoisia silmiä, korisevia rintoja ja
vertatihkuvia sydämiä. Pois metsääsi--äläkä enää koskaan lähene näitä
kurjuuden majoja!»
Mutta lintu vain keikauttaa päätään ja katsoo häntä suoraan silmiin.
»Etkö ymmärrä...? Mene, mene!»
Hän kopauttaa ikkunaan. Lintu livahtaa tiehensä.
Niinkuin hänen verensä olisi taasen saennut liikkumattomaksi ja
tuskanpärskeet puristautuneet jyrkkien törmien väliin.
»Te ette vielä tule ... minä tiedän sen. Te tulette yksin erin, te
tahdotte repiä minut pala palalta! Te seuraatte kuin kosto minun
jälessäni, että minä alati tuntisin teidän palavien katseittenne polton
niskassani. Jokainen kapsaus saa minun vavahtamaan, jokaiset oudot
naisenkasvot sydämeni seisahtumaan. Ja jos minä voin joskus teidät
unohtaa ja ruveta elämään, silloin joku teistä taas ilmestyy--kuin aave,
millä minkinlaiset elämän sinimarjat kasvoillaan.»----Hän istahti
raskaasti.
»Mitä te minua oikein vainootte, vaikka minä olen kuin näännyksiin
ajettu eläin? Senkötähden, että minä olen kerran teitä rakastanut?
Ettekö te muista mitä me vannoimme? Ettemme koskaan muulla tavoin
toisiamme muistelisi kuin kiitollisina niistä lahjoista, joita
toisillemme annoimme? Me olimme rikkaita ja lahjotimme kultaa. Kuinka te
nyt tulette kuin kerjäläiset? Ja valitatte köyhyyttänne, vaikka tiedätte
että minä olen vieläkin köyhempi. Vai tuletteko te vain minun kanssani
itkemään ... että me, jotka kerran olimme rikkaita, nyt olemme
maantielle joutuneet?»----
»Ja kuitenkin te tulette kuin velkojat! Oletteko te hulluja? Minähän
lauloin teille runoja! Elämä oli runoa ja rakkaus oli punaisia kukkia
sen säkeiden välissä. Kuinka te nyt tulette ja koetatte uskotella että
runo on muuttunut velkakirjaksi ja punaiset kukat numeroiksi, jotka
osottavat summan suuruutta? Ei, menkää pois, jättäkää minut rauhaan! En
minä kykene mitään lunastamaan. Ettekö te tiedä, että minä olen jo
kaikki pantannut--sen viimeisenkin rovon, mikä minulla vielä oli
jälellä?»----
Sitä muistaessaan hänet valtasi sellainen tuska, että se puristausi
kylminä hikihauleina hänen iholleen.
»Panttasin! Mitä minä sinulle panttasin, sinä onnettomin heistä
kaikista...? Sinä olit kuin ruhtinatar heidän joukossaan, ainoa, joka et
notkistanut polvea minun edessäni, vaan astuit vertaisena rinnalleni. Ja
sinun kohtalosi oli kuitenkin kaikkein kurjin--jäännöksiä, kuluneita
repaleita, joihin ei kerjäläinenkään voisi tyytyä.»----
Hän tunsi samassa niinkuin joku olisi lyödä jysäyttänyt häntä rintaan
sisältäkäsin, sitte niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista ja suonet
valahtaneet sinä silmänräpäyksenä tyhjiksi. Sitte sydämen kiivasta
tykytystä, lyönti lyönnin harteilla, veren syöksähtäessä päähän.
Hän vähällä tyrmistyi.
Taas jysäys--sama kaamea tyhjyydentunne--hetkisen päästä sydämen
hätäisiä iskuja. Hän tarttui vaistomaisesti käsivarteensa ja etsi
kiireesti valtimon. Nopeita lyöntejä--sitte seisaus ... seisoo...
seisoo ... joko kokonaan lakkasi...? Hän valahtaa valkeaksi ja kylmä
tuskanhiki pursuaa otsalle.--Jo laukesi! Suoni ei ennätä lyödä, se vain
sykyttää yhtenä tyrskynä.
Hän karkaa ylös kuin tyhjyyteen raukeamista pakoon. Astuu muutamia
askeleita ja jää sitte odottamaan. Kohtaus ei enää uudistu ja sydän
rauhottuu, mutta rinnassa tuntuu yhä ilkeä tunne--hän pelkää kaatuvansa
ja istuutuu.
»Sinäkö se olitkin, Elämä, joka minua iskit kurikallasi rintaan...? Ja
tulitko sinä nyt tilinpäätökselle? Vuokraajako ihminen vaan onkin? Ja
sinä olet isäntä, joka keräät laskut ja levität kerran tilisi eteemme?
Kyllähän minä sinut oikeastaan tunnen--olenhan minä jo ennenkin nähnyt
sinun kasvosi vilahdukselta silloin tällöin.»----
»Sinulla näyttää olevan paksu kirja!--Siitäkö asiasta ensiksi...?
Tietysti, sitä minä juuri olen itsekkin ajatellut ... eikös se olekkin
päätili meidän suvussamme? Eikös se ollut niin isälläkin--äiti puhui
jotain siihen tapaan? Ja isän-isällä niinikään?»
»Sinä nyökäytät päätäsi ja viittaat minua katsomaan
takaisinpäin--polkuihin, joilla minä näen omia jälkiäni. Minä tottelen,
tietysti, ja kunnioitan sinua siitä että niin teet, etkä rupea
saarnaamaan synnistä ja taivaasta ja helvetistä--siinä tapauksessa sinä
saisit tehdä tilisi yksin! Sillä rakkaus on lihaa ja verta ja vetää
niinkuin maneetti, niin ettemme me nykypolven ihmiset jätä synnin ja
helvetin pelosta askeltakaan ottamatta--mehän kuitenkin saamme kaikki
katuen ja rukoillen anteeksi!!! Mutta jos sinun kirjassasi on ainoastaan
toisella puolella _teot_ ja toisella _seuraukset_, ja sinä näytät missä
yhteydessä ne ovat keskenään ja miten ne vaikuttavat meidän kohtaloomme,
niin me seisomme sinun edessäsi vaipunein päin ja ymmärrämme että sinun
tilisi on kirjotettu meidän omalla verellämme.»----
Hän tuijottaa eteensä, niinkuin hän todella jotain näkisi. »Sinä avaat
kirjasi ja näytät miten sinä olet minun tilini pitänyt. Tuota minä en
ymmärrä, tuota viivain paljoutta! Tämä on minun polkuni ja nämät minun
tekoni, sen minä kyllä ymmärrän. Ja nuo ihmisiä, joiden kanssa minä olen
sattunut yksiin. Mutta tuo viivavirta? Kahtaanne...?»
'Seurauksia!' sanot sinä.
»Onko se mahdollista? Nämät, jotka tulevat tänne yhtäänne, minä jo
käsitän--ne ovat minuun itseeni. Mutta nuo, jotka menevät toisaanne,
äärettömiin...?»
'Seurauksia!' sanot sinä taasen--'muihin!'
Tuskan hiki alkaa jälleen helmeillä hänen otsallaan.
»Minä olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt että on viivoja, mutta tällaista
paljoutta... Vedätkö sinä aina viivan?»--'Vedät!'
»Kaikestako...?»
'Kaikesta millä on seurauksia ja vaikutuksia!'
»Eikö siis ihminen olekkaan vapaa?»
'On, hänen teoistaan vaan lähtee hienot seuraustenviivat, jotka usein
ratkaisevat kokonaisia ihmiskohtaloja--katso...!'
»Ei, ei ... sule kirjasi ... minä olen nähnyt jo tarpeeksi! Kukapa sinun
tilejäsi ja viivojasi ajattelisi silloin, kun hän kulkee myötämäkeä!
Minä nauroin niille, jotka nuoruutensa paastoten kuluttivat. Ja minä
nauroin sinun laeillesi, sillä minä osasin nauttia rakkautta
tarvitsematta pelätä että mikään minua sitoisi ja ylpeilin ettei kukaan
huutaisi minun jälkeeni 'isä'! Mutta nyt, vuosien kuluttua, minun
tielleni ilmestyy ihmisiä, jotka puhuvat siteistä. Ja sinä talutat minun
eteeni lapsen, äidistä, jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään
semmoista yhteyttä, ja sanot: katso, minulla on sellaisiakin lakeja,
joita sinä et tunne! Ja kun minä nyt rukoilen lasta itselleni ja
hänelle, jolle se on elämänkysymys, niin sinä käännät selkäsi ja vastaat
ilkkuen olkasi yli: naura ja nauti rakkaudesta, olet saanut mitä olet
tahtonut!»
Hän värisi kuin lankavyyhti tuulessa, tuntien taasen rinnassaan samaa
pelottavaa tunnetta kuin äskenkin ja odottaen vain milloin jälleen
jysäyttäisi--ja jos jysäyttäisi, olisiko se viimeinen jysäys----
Tuvan ovi aukeni.
»Terveisiä, Olavi! Minä viivyin niin kauvan, kun... Mutta hyvä jumala,
mikä sinun on...? Sinähän olet kuin...»
Kyllikki juoksi suoraa päätä hänen luokseen.
Olavi ponnisti kaikki voimansa ja hymyili tyynesti:
»Älä nyt tuollalailla ... ihan pelästytät! Ei mitään, ei yhtään mitään.
Minä vaan äsken tunsin äkillistä pahoinvointia ... se on suvussa, minä
olen sitä ennenkin tuntenut ... pian se ohi menee.»
Kyllikki katseli häntä pitkään. »Olavi...?» sanoi hän vakavasti.
»Minä vakuutan sinulle, että asia on niinkuin sanoin!» hätäili Olavi.
»Sinun koko olemuksesi vakuuttaa toista. Sinulla _on_ jotakin--on ollut
jo pitemmän aikaa, vaikket ole tahtonut minulle ilmaista. Enkä minä ole
tahtonut kysyä, ennenkun itse pitäisit sopivana kertoa. Mutta nyt...»
»Ja jos minulla olisikin jotain pientä», puhui Olavi tuskaisena, »niin
ymmärräthän että se on sellaista, joka koskee yksinomaan minua.»
»Onko meillä kummallakaan mitään, joka ei koske myöskin toista...?»
Olavi oli hetkisen vaiti.
»Miksei--sellaista, joka vain suotta lisää toisen kuormaa.»
»Ei--ei varsinkaan sellaista!» vastasi Kyllikki lämpimästi.
Hän meni nopeasti kamariin ja toi sieltä tyynyn.
»Sinä olet väsynyt, Olavi--sinun täytyy paneutua lepäämään!» sanoi hän,
asettaen tyynyn sohvan toiselle päänojalle ja painaen Olavin
hellänpakottavasti pitkälleen.
»Ja sitte sinä kerrot kaikki ... tunnethan sinä minut...!»
Hän istuutui Olavin viereen ja silitteli kuin viihdytellen hänen
kalpeata otsaansa, jolla taasen helmeili tuskan hiki.
Kului kotva ennenkun Olavi voi tehdä päätöksensä.
»Tunnenhan minä sinut», sanoi hän hiljaa, tarttuen lujasti Kyllikin
käteen.------
* * * * *
Alkoi jo hämärtää, kun he kohoutuivat istualleen.
Molemmat olivat kalpeita ja liikutettuja, mutta katselivat toisiaan
niinkuin ne, jotka hätä ja tuska vihdoinkin on puristanut yhteen.
»Lepää sinä vielä, sillaikaa kun minä laitan illallista», sanoi
Kyllikki, painaen Olavin jälleen hiljaa tyynylle takaisin.
»Ja huomenna on taas uusi päivä!» lisäsi hän säteilevin silmin,
suudellen kepeästi kalpeata otsaa.