Vieraita tulee!
Oho! Mistäs sen tietää?
Kasi pankolla istuu, silmiään pesee.
Mutta Olavi yhä veistelee ajatuksiinsa vaipuneena. On hiljaista kuin
kirkossa, vain veitsenterä hiljalleen sahisee ja kello seinällä
harvakseen naksaa.
Vakaisia vieraita tulee!
Mistäpä sen tietää?
Kasi niin vakaiseen kasvojaan pesee.
Kasi usein kasvojaan pesee--Suon-
rannassa harvoin vieraita käypi!
Olavi yhä lapionvarttaan vuolee. Valkea on haapainen puu, valkeat
Kyllikin pesemän paidan hihat. Kyllikki kylällä, ajatus kotona.
Vieraita, vieraita tulee!
Älä tyhjää!
Askeleet jo porstuassa poukaa!!
Ovi narahtaa, kissa hypähtää säikähtyneenä lattialle, Olavi silmänsä
työstään nostaa.
Se tulija on nuorehko, herraskaisesti puettu, tukka ylhäällä sykeröllä,
kevyt hattu keimeästi kallellaan--suupielissä ivansekainen hymy.
Hän seisoo hetkisen kuin hämmentyneenä, niinkuin ei tietäisi mitä tehdä.
»Päivää!» virkahtaa hän sitte teennäisen tuttavallisesti, astuu
nopeasti Olavin luo ja ojentaa kätensä.
Olavi katselee sanatonna kiireestä kantapäähän--niinkuin tuntisi, eikä
tuntisi, eikä tahtoisikaan tuntea.
»Oo! Miksi noin suuret silmät? Etkö muka enää tunne--_omaasi_» Hän
hymähtää lyhyen, ivallisen hymähdyksen: »Vai oletko nähnyt niin paljon
pihlajoita ja muitakin puita, ja terttuja ja marjoja, ettet osaa niitä
enää toisistaan erottaa...?»
Lapionvarsi vapisee Olavin kädessä, kasvot valahtavat vaaleiksi kuin
paidanhihat.
Nainen nauraa päin silmiä hänen hämmennykselleen, nauraa ja heittäytyy
sohvalle huolettomaan asentoon:
»No niin, tässä sitä nyt ollaan--ja töllistellään! Ei sitä aina näin
töllistelty, vai kuinka...?»
Olavi on vaipunut istumaan, ei vastaa, ainoastaan katsoo.
»Onko se sinun ruhtinattaresi kotona?» nainen ivaten kysyy.
»Ei!» Olavin äänessä kuohahtaa kuumia, kirpelöiviä poreita.
Nainen huomaa sen ja suoristautuu.
»Se on hyvä se!» huudahtaa hän kuin uhmaten. »Hänen kanssaan minulla ei
ole mitään tekemistä, vain _sinulle_ minulla on asiata.--Ja eikö lie
parasta hänellekin ... tuskinpa minä olisin 'rouvalle' mieluinen
vieras.»
Se oli pistos nauravilta huulilta, myrkkyä kielenkäressä.
Olavi tuntee niinkuin toinen puoli sydäntään jäätyisi hänen tähtensä,
joka istuu ja puhuu, toinen kuohuisi kuumana niiden sanojen vuoksi,
joita hän Kyllikistä lausuu. Hän aikoo vastata: puhu mitä puhut, mutta
hillitse kielesi Kyllikkiin nähden--silloin nainen jo jatkaa:
»No, mitäs me nyt näin juhlallisina! Minähän tulin sinua
katsomaan--pitkästä aikaa. Puhellaan nyt taas ... _rakkaudesta_, ehkä
minäkin jo osaan siitä jotain pakista!»
Niinkuin toinenkin puoli Olavin sydäntä vetäytyisi jäähän nähdessään
naisen kasvojen julkean ivan ja kuullessaan hänen lyhyen, onton
naurunsa.
Mutta naisen kasvoilta katoaa äkkiä iva ja nauru.
»Yhdeksänkymmentä yhdeksän millaisia te olette--nyt kun minä teidät
tunnen!» huudahtaa hän rajusti, polkaisten toista jalkaansa lattiaan.
»Eläimiä kaikki tyyni--ero on vain siinä että toiset ovat sarvekkaita,
toiset nupopäitä, ja se ei muuta paljokaan asiaa----
»Katselet? Katsele vaan! Samaa sukua sinäkin olet, vaikka senverran
sileäkarvaisempi, että viitsin edes puhua kanssasi... Kuuletko
nyt!»--Hän ponnahtaa ylös ja syöksähtää Olavin eteen.--»Minä halveksin
teitä, ja minä vihaan teitä, niin monta kuin teidän elukkajoukkoonne
kuuluu! Minä tahtoisin kynsiä silmät teidän päästänne--sinun päästäsi
kaikkein ensimäiseksi!»
Hänen suurissa, ruskeissa silmissään loimuaa villi vihan palo ja hänen
kasvonsa ovat niin luonnottoman vääristyneet, että Olavista tuntuu kuin
edessään seisoisi raivotar eikä ihminen.
»Teidän rakkautenne!» hymähtää hän ilkkuen ja heittäytyy taas sohvalle.
»Joo-joo, kyllä te siitä laverrella osaatte vaikka päiväkausia--siihen
te puhallatte kuin pyypilliin, kunnes saatte meidät niin lähelle, että
eläin voi hypätä nahkastanne ulos. Sanonko minä ketä te rakastatte?
_Itseänne_, konnat! Me olemme vain nukkeja ja lystiä kissanpoikasia,
joiden kanssa te leikitte. Te olette kuin nälkäiset sudet--sitä yhtä ja
samaa te kaikki tähtäätte!»
Hän puhui niin karmivan ivallisesti, ettei Olaville johtunut mieleenkään
puuttua puolustautumaan--tunsi vaan niinkuin olisi saanut selkäsaunan,
mahdollisesti liian ankaran, mutta asiasta.
»Mikset mitään puhu, mikset nouse sukuasi puolustamaan? Tai aja minua
ulos, kun minä teitä sätin, te narrit! Mitäs te meille tarjootte?
Ruumista! Ja mitä vielä? Ruumista--hyi! Kyllä te silloin olette makeita,
mutta sitte ... te käännätte kylkeä ja pyydätte että saisitte rauhassa
nukkua...!»
Hän loi Olaviin pitkän, halveksivan katseen ja oli hetken vaiti,
ikäänkuin odottaen.
»Mitä sinä tuollalailla kyyristelet kuin kipeä kissa? Mikä sinua vaivaa?
Niin niin, sinähän olet nyt 'kristillisessä avioliitossa' ... 'yhden
vaimon mies'--täytyy puhua siivommin. Teidän 'kristillisenne'!
Avioliitto ja 'kavioliitto', se on teille samaa. Voitteko te nahkanne
luoda kuin käärme? Ette! Mieli palaa aidan yli--ja hypitte kun sopii!
Entäs vaimonne? Sanonko minä mitä he tuntevat olevansa? Samoja kuin me
muutkin--teidän----!»
Tumma puna lensi Olavin ohimoille ja hän kuohahti kiivaasti: »Sinä
olet...»
... »Raaka--sen minä itsekkin tiedän!» keskeytti toinen. »Mutta en
koskaan niin raaka ja hävytön kuin te olette! Hyvä se on avioliitto
sellaisille heittiöille--ruokitte edes lapsenne! Eikös joku teistä ole
ehdottanutkin että valtion pitäisi ruokkia teidän kakaranne ... että
rakkaus olisi kaunis ja vapaa, hah hah haa! Me hoidamme ja valtio antaa
ruokarahat--Jumala, kuinka te olette jalomielisiä ja ritarillisia!
Miltäs eläimeltä te tämän mallin olette lainanneet--kulkurikoiraltako?»
Olavi istuu jäykkänä ja katselee miltei tyrmistyneenä puhujan
kiihottuneisiin kasvoihin. Niinkuin niiden takaa häämöttäisi nuori,
lapsekas tyttö, jolla on kainot, luottavat lapsensilmät, pitkä ruskea
letti hartioilla ja----
»Älä ollenkaan!» huudahtaa nainen, silmissä uhkaava välähdys. »Kyllä
minä tiedän, mitä sinä ajattelet. Sinä inhoat minua. Sinä kyselet
itseksesi olenko minä se sama äidintyttö, joka kerran istui polvellasi
ja katseli silmiisi kuin Jumalaan. En, en olekkaan--jälellä on vain
hapan marja! Etkö muka ymmärrä...? Oh, me olemme happamia ja raakoja ja
vaikka mitä--sellaisia marjoja kuin te olette kettuja! Mutta sanonko
minä sinulle kerran mitä me itse olemme--_me itse_, ymmärrätkö?»
Hän nousee sohvalta ja käy kiivaasti lattian poikki, istuutuen tuolille
lähelle Olavia ja puhuen matalalla, läpitunkevalla äänellä, ikäänkuin
tahtoisi sekä sanoin että katsein Olavin lävistää.
»Me olemme _naisia_--ymmärrätkö? Ja me kaipaamme rakkautta, kaikki, sekä
hyvät että huonot--ei, meidän joukossamme ei olekkaan hyviä ja huonoja,
vaan me olemme kaikki samaa lajia! Kaikki me kaipaamme teitä ja
rakkautta. Mutta kuinka...? Sinun se pitäisi kyllä tietää! Vastaa
minulle kuin Jumalan edessä, onko yksikään niistä tytöistä, joiden
kanssa sinä olet ollut tekemisissä, pyytänyt sinulta ruumista--vastaa,
mutta älä valehtele!»
»Ei ... se minun täytyy rehellisesti tunnustaa», sokeltaa Olavi
liikutettuna.
»Se on hyvä, että olet edes rehellinen!--Ja siinä se on se juopa, joka
meidät erottaa. Teille on ruumis a ja o, mutta niin ei meille. Mekin
voimme tahtoa, kun meidät opetetaan tahtomaan. Mutta sitä, mitä me itse
tahtoisimme, sitä me emme teiltä saa--me saamme vain humalaa ja
kohmeloa! Ja me olemme herkkäuskoisia kuin lapset. Me petymme, mutta me
yhä toivomme, ja me etsimme ja rukoilemme kuin kerjäläiset, kunnes
huomaamme ettemme teiltä voi muuta saada kuin sitä, mikä yksinään
inhottaa...»
Olavi huoahti syvään, niinkuin hän olisi ollut piiskurin paalussa ja
saanut vain välillä hengähtää--raippa oli yhä koholla.
»Sellaisia te olette! Te otatte meidät, mutta miksette te myöskin meitä
_pidä_? Miksi te annatte meille vain vihkisormuksia, ja rahaa, ja
koreita vaatteita--miksemme me saa teitä itseänne, sillälailla kuin me
tahdomme ja kaipaamme? Ettekö te ymmärrä että rakkaus on meille elämää,
teille se on ajanviettoa. Mutta te ette ymmärrä mitään, te vaan lyötte
rintoihinne ja kulette kuin puujumalat tietänne!»
Olavi istui tuhkanharmaana kasvoiltaan ja hänen yläluomensa räpähtelivät
hermostuneesti.
Naisen kasvoilta oli iva kadonnut ja kovat piirteet lientyneet. Hän oli
hetken vaiti, ja kun hän taasen jatkoi, oli hän aivankuin muuttunut,
puhuen hiljaisella, pehmeällä ja värähtelevällä äänellä:
»Etkä ymmärrä sinäkään, Olavi... Kyllä minä tiedän, mitä sinun
sisässäsi liikkuu. Sinä kysyt mitä tekemistä minulla on sinun kanssasi,
kosket sinä ollut minun kanssani sellaisissa asioissa kuin ne muut. Se
on totta, et ollutkaan, mutta kuitenkin sinä olet ollut minun kanssani
syvemmin ja lähemmin kuin kukaan muu. Mitä minä heistä! He ovat elukoita
ja minusta on aivan yhdentekevää onko heitä ollut vai ei. Mutta sinun
kanssasi minulla on ollut yhteyttä ja siteitä, vaikket sinä sitä
ymmärrä. Olavi! Kun minä istuin sinun sylissäsi, niin minä tunsin että
minun vereni kuului sinulle, eikä se tunto ole koskaan minusta hävinnyt.
Sinua minä olen nämä vuodet etsinyt ja sen kaipauksen tyydytystä, minkä
sinä minuun jätit. Sinun hyväilyjäsi minä olen muistanut, kun heidän
rosvonkäsivartensa ovat minua koskettaneet, sinun kanssasi minä olen
hairahtunut ja syntiä tehnyt!»
Tuskanhiki helmeili Olavin otsalla--niinkuin ensin olisi ruoskittu, nyt
teilattaisiin. »Ymmärrän, ymmärrän!» olisi hän tahtonut huutaa. »Nyt
minä ymmärrän jo vaikka mitä!» Mutta hän ei saanut sanaakaan esiin.
Nainen oli siirtynyt lähemmäksi ja katseli häntä tulisin silmin.
»Oi Jumala, älä näytä tuollaiselta!» huudahti hän, heittäytyen
lattialle Olavin eteen ja kietoen kätensä hänen polviensa ympäri. »En
minä sinua yksin syytä. Minä lupasin kynsiä silmät sinun päästäsi, mutta
en minä mitään kynsi. Minä olen hullu, me olemme kaikki hulluja, meissä
on kaikissa syytä! Älä inhoa minua, älä työnnä minua luotasi. Minä ole
kurja ja huono, mutta etkö ymmärrä että minä olen sinua rakastanut,
sinua enkä ketään muuta!»
Olavi vääntelihe tuskissaan--niinkuin koko hänen entisyytensä olisi
muuttunut mustaksi käärmeeksi, joka nyt kietoutui hänen jalkojensa
ympärille ja tahtoi puristaa hänet kuoliaaksi.
»Anna minun olla näin, älä vääntele irti--hetkinen vain, minä menen
heti. En minä sinua syytä, älä ole vihainen. Et sinä tiennyt millainen
minä olin--emmehän me silloin tietäneet mitään, emme yhtään mitään.»
Hän tyyntyi, katsellen pitkän aikaa tutkivasti Olavin kasvoihin.
»Sanotko minulle yhden asian?» pyysi hän tuokion kuluttua. »Onko
_muitakin_ käynyt sinun luonasi..? On, minä näen sen silmistäsi! Niin,
ei kukaan voi sinua unohtaa, jonka kanssa sinä olet kerran ollut. Kun
sinä olisit ollut niinkuin ne toiset--sellaisten luo ei kellään ole
mitään asiaa. Mutta sinä olit ... niin, sinä olit sinä, ja me tulemme
kaikki sen luokse, joka on kerran meidän _sydämemme_ ottanut. Me
luulemme toisin ajoin häntä vihaavammekin, mutta emme me vihaakkaan. Ja
kun maailma on meitä repinyt ja raastanut, niin me tulemme hänen
luokseen, niinkuin ... kuinka minä sanoisin, niinkuin kirkkoon ... ei,
vaan niinkuin pyhiinvaeltajat toivioretkelle ... tunnustamaan syntimme
... muistelemaan sitä, mikä oli kaunista ja puhdasta ... itkemään miksei
se saanut aina niin olla...»
Ääni tupehtui. Hän työnsi lapion, jota Olavi yhä vielä piti toisessa
kädessään, syrjään, niin että se kaatui kolahtaen lattialle--tempasi
kiihkeästi hänen molemmat kätensä ja painautui niiden päälle hänen
polviaan vasten hillittömään itkuun.
Olavista tuntui niinkuin hämärä olisi täyttänyt huoneen. Hän istui
liikkumattomana kuin patsas, leuka painui raskaasti rintaa vastaan ja
silmistä norahteli suuria pisaroita, niinkuin räystästä peittävän hangen
alta keväällä.
Kului pitkä aika. Vihdoin nainen nosti itkusta turvonneet silmänsä,
istuutui Olavin jalkojen juureen ja puheli hänen silmiinsä katsellen:
»Älä ole minulle vihainen, Olavi! Minun täytyi tulla ja saada purkaa se
kivilasti, jota minä olen nämät vuodet kantanut. Minä olen ollut niin
onneton. Kun minä nyt näen sinut noin, niin minä ymmärrän että
sinullakin on kuormasi. Anna minulle anteeksi mitä minä olen raakaa ja
sopimatonta puhunut. Ymmärrätkö sinä--ellen minä olisi niin puhunut, en
minä olisi voinut mitään puhua, vaan olisin ruvennut heti itkemään kun
sinut näin ... Olavi! Puhuinkos minä jotain sinun vaimostasikin? Ei ei,
en minä häntä vihaa. En minä tiedä enää itsekkään mitä minä puhuin.
Mutta minun on nyt parempi, kun minä sain taas kerran sinut nähdä.»
Hänen katseensa irtautui Olavista ja harhaili kaukana, ikäänkuin hän
olisi istunut iltahämyssä yksinään ja haaveillut.
»Kuule, Olavi!» sanoi hän hetkisen päästä, silmissä omituinen loiste.
»Eikös kirjoissa kerrota että toivioretkeltä palataan toivovalla
mielellä kotiin?... Kotiin!»--Hän säpsähti kuin unesta havahtuen.--
»Jospa minä menisinkin kotiin...? Mitäs sinä siitä sanot, Olavi? Isä
ja äiti odottavat. Minä tiedän että he ottavat minut mielellään
takaisin, vaikka olisin millainen, kun vaan tulen. Tiedätkö, Olavi?
Minä en ole ollut kahteen vuoteen kotona--voi, millainen minä olen
ollut!... Ja niin minä teenkin--nyt, heti paikalla! Mutta anna minun
istua näin vielä hetkinen ja katsella sinua silmiin ... niinkuin
ennenkin, sitte minä taas jaksan.»
Ja nainen katseli häntä kauvan. Mutta Olavi istui ja tuijotti niinkuin
hän olisi nähnyt näkyjä, sekavia näkyjä, jotka kulkivat kuin tummat
varjot hänen ohitsensa.
»Kuinka sinä olet muuttunut, Olavi, sitte kun minä sinut viimeksi näin»,
puhui nainen hellällä äänellä. »Onkos sinulla ollut paljon suruja...?»
Olavi ei vastannut--vain huulet puristuivat lujemmin yhteen ja
alaluomien reunaan ilmautuivat täyteläisyyttään värähtelevät kyyneleet.
Naisen kasvot alkoivat nytkähdellä liikutuksen väänteissä.
»Sellaista se on elämä...!» sanoi hän tukehtuneella äänellä ja painoi
kasvonsa äkkiä Olavin polviin.
Tuokio syvää, raskasta hiljaisuutta.
»Nyt minä menen», sanoi nainen vihdoin.--»Olemmekos me nyt...?»
Hän katsoi Olavin silmiin niinkuin lapsi, jolta uupuu sana, vaan joka
toivoo että hänen tarkotuksensa kuitenkin ymmärretään.
Mutta Olavi tarttui kiivaasti hänen molempiin käsiinsä:
»Menetkö sinä nyt kotiin?» kysyi hän niinkuin se olisi ollut elämän ja
kuoleman kysymys.
»Menen--mutta olemmekos _me_...?»
»Olemme!» huokasi Olavi kuin omille ajatuksilleen, puristi hänen
kättään ja nousi.
Hän hoiperteli kuin juopunut saattaessaan vierastaan kuistille, nojautui
pihtipieleen ja jäi katselemaan hänen jälkeensä--mutta näki ainoastaan
niinkuin iltasumu olisi noussut maasta ja peittänyt kedon.