Emännättömässä talossa 6.9.1900.
Sinä siunattu!
Sain juuri kirjeesi. Et voi arvata kuinka minä olen sitä odottanut.
Olisin jo lähettänyt tytön asemalta kysymään, ellen olisi tietänyt että
Sinä kirjotat vasta meidän omaksi postipäiväksemme.
Ja Sinä voit hyvin! Sehän se onkin pääasia, mitään muuta ei tätä nykyä
koko maailmassa olekkaan. Ja Sinä olet niin reippaalla tuulella, että
voisit vaikka vuoria siirtää. Sitä minä tuskin voin itsestäni sanoa.
Minun on ollut ikävä! Olen kovasti katunut että annoin Sinun lähteä
sinne--tai oikeastaan toimitin Sinun lähtemään. Minä luulin olevani
rauhallisempi, kun Sinä olet siellä, mutta siinä minä pahasti petyin.
Miksei se olisi voinut yhtä hyvin täällä tapahtua...? Nyt vasta minä
ymmärrän kuinka kiinteästi minä olen Sinuun kasvanut, etten minä voi
tulla ilman Sinua missään aikaan. Kunpa se odotettu hetki pian tulisi,
niin että Sinä taasen olisit kotona--Sinä ja _hän_!
Sitte minun täytyy kertoa Sinulle jotakin, jonka mieluummin
jättäisin--mutta meidän välillämmehän ei saa olla mitään salaista, ei
edes ajatuksia. Kyllikki! Minua on alkanut taasen levottomuus ahdistaa,
heti siitä pitäin kun Sinä läksit--niinkuin minä en voisikaan olla
levollinen muualla kuin Sinun läheisyydessäsi. En, näet, ole voinut
kokonaan vapautua siitä tunteesta, ettei kaikki ole vielä tullut, vaan
että sitä on yhä tulossa ja että se nyt vain odottaa sopivaa hetkeä.
Koeta minua ymmärtää! Sinä tiedät miten kauheasti minä kärsin niinä
kahtena vuotena, jolloin elämä kielsi meiltä sen, minkä se antaa
mierolaisellekin. Ja Sinä tiedät että minä olen ollut miltei ilosta
hullu sen jälkeen, kun meidän rukouksemme kuultiin. Mutta nyt, kun me
vain laskemme päiviä milloin tuo riemu meille täydellisenä julistetaan,
nyt minut taasen valtaa ahdistus. Kaikki kyllä suoriutuu hyvin, siitä
olen varma--siksi terve ja elonvoimainen Sinä olet. Mutta kostonjumala,
näkymätön käsi, joka voisi juuri ilon hetkenä kirjottaa 'mene
tekelinsä'! Jospa se odotettu olisikin ... voi, kuinka kauhealta se
tuntuu ... epäluoma, sielun tai ruumiin puolesta...? Mitä minä siihen
voisin? Painaa pääni vaieten alas ja tunnustaa, että kohtalo on minut
yllättänyt. Sinä et voi käsittää millaisessa hädässä minä olin täällä
eilen illalla yksinäni. Minä huusin ja rukoilin ettei Sinua ja häntä,
teitä syyttömiä, rangaistaisi minun tähteni, vaan että se kohtaisi minua
yksin--ellei se jo riitä, mitä tähän saakka olen kärsinyt. Sattui vielä
niin, että tikka ilmautui ulkorakennuksen nurkkaan, aivan ikkunani alle,
ja koputteli kummia koputuksiaan. Ja vähän ajan päästä alkoi harakka
räkättää katolla kuin ilkkuva paholainen. Se jo melkein selkää karmi.
Sinä varmaan naurat, että minä olen tällainen raukka. Mutta tässähän
voisi olla joku niitä elämän salaperäisiä lankoja, joita minä olen jo
muutamia nähnyt--minähän olin niin murtunutkin siihen aikaan. Nyt, kun
luin kirjeesi, olen taas levollisempi, mutta kokonaan minä en voi tuota
ajatusta karkottaa, ennenkun olen omin silmin nähnyt.--Anna anteeksi
että minä tämmöistä kirjotan, mutta minun täytyi saada puhua tästä Sinun
kanssasi. Ja minä tiedän ettei se vaikuta Sinuun mitään.
On minulla sentään ollut iloakin! Olen laittanut vähän Sinun
kamariasi--_teidän_ kamarianne. Saat sitte nähdä, mutta en malta
kuitenkaan olla jo jotain kertomatta. Olen pannut lattialle...
korkkimaton, sillä siinä huoneessa, missä te olette, ei saa olla vetoa.
Mutta kun sain sen kiinnitetyksi, niin minun tuli melkein paha ollani.
Se on tosin halpa, mutta se on kuitenkin korkkimatto, ja on paljo
lapsia, joiden varpaita huurre tavottelee hataran lattian raoista. Olisi
tehnyt mieleni riisua se heti sinä hetkenä. Ja kuitenkin: mikä olisi
_hänelle_ liikaa? Kaksi mattoa päällekkäin minä tahtoisin naulata!
Hyviä uutisia! Peräkorven tietä jo laitetaan.--Ja sitte huonoja, perin
huonoja! Tiedätkö mitä? Suoasiasta uhkaa tulla oikea räme--nyt kun
kaikki vihdoinkin on selvillä ja pitäisi vaan työhön ryhtyä.
Erimielisyyttä ja pikkumaisuutta, oikeaa talonpojan härkäpäisyyttä--
Tapolan Antti tietysti etunenässä. Sellaisia miehiä, tekisi mieli iskeä
nyrkillä kalloon! Ja minä olenkin iskenyt! Ollut kuin Mooses Sinain
juurella, jylissyt ja pauhannut ja iskenyt raukkamaisuuden kultaisia
vasikoita murskaksi. Sen _täytyy_ mennä läpi, vaikka maa halkeisi! Minä
isken _yksinäni_ sen mutaiseen rintaan, ellen saa muita seuraamaan. Ei
heitä nyt enää monta olekkaan--huomenna on taas kokous.
Ja sitte vasta minä iskenkin, kun te olette kotona! Kunpa hänestä vaan
tulisi sellainen, että me voisimme kerran yhdessä suolla iskeä. Miksen
minä osaa lentää? Tähän paikkaan minä jättäisin nämä vaivaiset paperit!
Elä terveenä ja reippaana, kaikki hyvät henget Sinua ja häntä
suojelkoot!
Se joka odottaa.
Kirjota pian--heti!
* * * * *
Syyskuun 8 p:nä 1900.
Sinä!
Kirjeesi oli minulle kuin sykäys Sinun vertasi! Se oli _Sinua_ jokainen
sana, ja se yhä selvitti minulle erästä puolta Sinussa, jota en voi
kyllin rakastaa.
Olet huolissasi, mutta Sinä huolehdit suotta. _Meidänkö_ lapsemme
ruumiillisesti tai henkisesti vajapainoinen? Ei koskaan! Että vielä on
jotakin tuleva, se on selvää. Ja mikä tulee, se tulee, ja sen me otamme
yksin voimin tyynesti vastaan. Mutta meidän _lapsemme_ kanssa sillä ei
ole mitään tekemistä! Sinä tosin olit hiukan alakuloinen, mutta _terve_,
sielultasi ja ruumiiltasi terve. Ja minä tunnen sellaista voimaa ja
sellaista elämäniloa, että vaikka hän olisi kivi, niin hänessä täytyisi
ruveta virtaamaan se sama, mikä minussa itsessäni virtaa. Ja minussa
virtaa rakkaus Sinuun ja luottamus tulevaisuuteen! Ja kun minä niillä
häntä joka päivä ruokin, niin minä myöskin tiedän että hän on niiden
kuva. Sinun harakkasi ja tikkasi, ne Sinä käsitit väärin! Harakkahan toi
Sinulle minun terveiseni ja kaipaavat ajatukseni ... minkäs sille voi
ettei sillä ole kauniimpaa ääntä. Ja tikka! Etkö ymmärrä että se perkasi
toukkia hänen asumuksensa ympäriltä, jonka mieleen ei saa mitään
salaisia toukankäytäviä tulla? Niin se on!
Mutta kuinka onnellinen minä olen että Sinä kirjotit juuri tuosta
asiasta. Sillä se minulle vakuuttamalla vakuutti, että hänestä tulee
sellainen, mitä me odotamme. Nyt minä ymmärrän miten äärettömästi Sinä
olet mahtanutkaan näinä vuosina kärsiä. Ei Sinusta olisi pahantekijäksi,
Olavi! Kylmemmällä mielellä minä voisin, vaikka olenkin nainen, rikoksen
tehdä ja sen kantaa. Kuinka minä rakastankaan Sinua juuri semmoisena! Ja
kuinka iloinen ja kiitollinen minä olen, että minun lapseni isä on
sellainen! Herkkä, valvova omatunto ... se on parasta, mitä Sinä voit
hänelle antaa kaiken sen muun hyvän lisäksi, mitä hän Sinulta saa.
Että siitä tulee _poika_, siitä minä olen varma, ja että siitä tulee
sellainen poika, joka Sinun kanssasi suolla puuhaa, sen minä tunnen
veressäni! Jos Sinä tietäisit nytkin ... arvaa jos osaat!
Se kamari! Sinä ihan hämmästytit minut, niinhän Sinä varustat meille
kuin kuningattarelle ja perintöprinssille. Minäkin sanoisin: revi se
jälleen pois! Mutta kellä on oikeus repiä _rakkautta_ ... sitähän se oli
eikä mitään koreaksi maalattua mattoa!
Ja Sinä taistelet suosi puolesta. Niin sen pitää ollakkin, mitäs arvoa
sillä muuten olisikaan. Joka tapauksessa voitto on varma! Iske Sinä
vaan, iske minunkin puolestani ja _hänen_ puolestaan. Mikä vahinko ettei
hän voi ruveta iskemään kanssasi heti kotiin päästyämme!
Niin, sitä mekin vaan odotamme sitä kotiinpääsyä. Ehkä meidän ei
tarvitsekkaan kauvan odottaa. Mutta vaikka täytyisikin, niin minä
odottaisin tyynesti vaikka kuukausia. Me voimme nykyään paremmin kuin
koskaan ennen. Tiedätkö, kun minä olen niin iloinen että olen ruvennut
laulelemaan, aivankuin ennen tyttönä.
Mitäs Sinä siitä sanot? Jospa siitä tuleekin lukkari ... ja Sinä jäät
suollesi yksin!
Rakas, rakas! Suutelen Sinua suoraan sydämeen. Meidän molempain lämpimät
terveiset ... tiedän että kirjotat meille pian.
Se joka äidin-nimeä odottaa.
* * * * *
Synnytyslaitoksella 10 p. kello 11 a.p.
Isä!
Nyt Sinä se olet! Anna silmiesi säteillä. _Poika_, tietysti! Tänä aamuna
kello 6. Kaikki hyvin. Terveitä molemmat, _hän_ itse terveys. Semmoinen
suuri ja vankka! Elämänhalua täynnä. Ja ääni ... tarvitsetko
komennusmiestä suollesi? En ole vielä paljo saanut häntä tarkastaa.
Makaa tuossa vieressäni. Näen toki kapalon raosta esiintyöntyvän
kätensä. Ei lihava ja veltto, vaan suuri ja jäntevä. _Sinun_ kätesi.
Suomies tuli! Sielu? _Sinun_ silmäsi! En saa nyt enempää. Ensi postissa
lisää. Suutelen häntä katseillani puolestasi, Sinua ajatuksissani!
Onnellinen äiti.