Niinkuin tie olisi alkanut livastella Olavin jalkojen alla. Niinkuin
ilmassa olisi liikkunut salaperäisiä voimia, jotka liitelivät ja
kuiskailivat, neuvottelivat ja liittoutuivat--häntä vastaan.
Ennen oli kaikki ollut selvää ja suoraa. Ei ketään, joka olisi voinut
hänen tahtoaan vastustaa tai häntä uhata. Nyt uhkasi--salaperäisenä ja
tuntemattomana, mutta kuitenkin aavistettuna ja pelottavana.
Hän ponnisteli kiihkeästi ja levottomasti, ikäänkuin aseita ja
liittolaisia keräten. Hän kulki suoasian vuoksi talosta taloon
yksityisiä taivutellen, ja suuressa yhteisessä kokouksessa hän puhui
valtavasti ja sytyttävästi--äänessä oli malmin sointua, jokainen sana
kuin vetonaula. Ja asia ratkesi onnellisesti ensi asteessaan: päätettiin
hankkia ammattimies tarkastamaan ja kustannusarviota laatimaan.
Mutta sitä seurasi kotva toimetonta odotusaikaa, joka ikäänkuin riisui
hänet jälleen aseettomaksi. Hänen täytyi taasen löytää jotain uutta,
joka viritti ja jännitti, jossa oli vastuksia voitettavana. Ja niin hän
juoksi erään viikon ristiin rastiin kotipitäjänsä ja naapuripitäjän
välisessä metsässä.
Otuksen jäljetkin vihdoin löytyivät--uuden oikomaantien suunta.
Se oli oivallinen tuuma, se täytyi jokaisen myöntää. Siitä
olisi tuntuvaa etua jo hirvijokelaisille, mutta varsinkin
naapuripitäjäläisille ja monille muille, joiden matka asemalle,
myllyille y.m. lyhenisi runsaalla parilla penikulmalla.
Olavi kulki taasen talosta taloon, vaikuttavimmille asiaansa
esittämässä ja itsepintaisimpien vastarintaa järkyttämässä ennen
yleisen kokouksen pitoa. Otti kotipitäjästä alun ja riensi sillä
vauhdilla sitte naapuriseurakunnan isäntiä ahdistamaan.
* * * * *
»Onhan tämä Inkala?» kysyi Olavi pihalla liikkuvalta
palvelustytöltä--sekä talo että haltijat olivat hänelle outoja.
»On oikein!» tyttö vastasi.
»Sattuukos isäntä olemaan kotosalla?»
»Ei ole--se läksi aamulla Muurilaan», toimitti tyttö.
»Vai niin... Milloinkas pitäisi palata?»
»En minä vaan tiedä.--Vaan emäntähän sen kyllä tietää. Vieras käypi
sisään ... isäntäväen puolelle! Minä käyn sanomassa emännälle, se on nyt
tuvassa.
Olavi nousi portaita ylös.
Hän oli tuskin ennättänyt vieraskamariin, kun sisäovelle ilmautui nuori,
solakka, vaalea nainen.
»Hyvää päi...!» tervehti Olavi, mutta lause katkesi kesken ja hän tunsi
sinä silmänräpäyksenä jähmettyvänsä jääpuikoksi.
Vaalea nainen pysähtyi hänkin--huulet liikahtivat, mutta ääntä ei
kuulunut.
He katsoivat toisiaan jäykkinä ja liikkumattomina.
Välähdys entisyyttä, sarja muutoksia, tuttua ja tuntematonta
--silmänräpäysnäky salaman häikäisevässä valaistuksessa.
Naisen poskille vihdoin syöksähti heleä puna ja hän astui päättävästi
vieraan luo.
»Päivää, Olavi!» sanoi hän reippaan ystävällisesti, vaikkei voinutkaan
estää ääntään värähtelemästä. »Ole tervetullut ... ja käy istumaan!»
Mutta Olavi oli yhä kuin iskun turruttama tai kirkkaan äkkivalon
huikaisema.
»Sinä varmaankin ihmettelet ... tavatessasi minut täällä», alotti
nainen reipasta luonnollisuutta tavottavalla äänellä, vaikka silmissä ja
kasvoilla kuvastui syvä hämi. »Minä olen ollut täällä jo neljä
vuotta...» Hän vaikeni, katsoen ujosti alas.
»Vai niin ... vai niin kauvan...» Muuta ei Olavi saanut sanotuksi.
»Sinä et tietysti ole kuullut minusta ja minun tänne tulostani
mitään--minä sentään olen kuullut sinusta jotain ja tullut tietämään
että olet nykyisin täälläpäin...»
»En, en, enhän minä. Luulin aivan vieraita asuvan, ja sitte...
_täällä_, näin kaukana...»
»Niin, kaukanahan tämä on!» tarttui nainen innokkaasti puheeseen,
ilostuen että ilmautui edes joku puheen aihe. »Kaikki täällä on niin
toisenlaista kuin siellä kotipuolessa, vaikkei olekkaan maailmanmatkoja
väliä... Outoa ja vierasta tämä oli alussa, taisi olla vähän ikäväkin,
vaan kyllä minä nyt jo hyvin viihdyn. Ja me käymme usein siellä
kotipuolessa, ja isä ja äitikin käyvät joskus täällä...»
»Niin, isäsi ja äitisi! Kuinka ne nyt voivatkaan, ovatko terveitä?»
kysäsi Olavi vapautuvasti, äänessä mieluisen mieleenjohtuman pehmeä
sävy.
»Terveitä, oikein hyvin voivat! Isä tosin sairasti viime talvena, mutta
hänkin jo...»
Samassa raolleen jäänyt väliovi aukeni ja sisään astui reippaasti pieni
miehenalku.
»Poju!» huudahti nainen hämmästyneenä, kavahti ylös ja riensi kiireesti
ovellepäin. »Mitäs poju nyt--täällähän on vieraita--ja pojulla on
likainen esiliina...»
»Poju vaan tulee!» vastasi pieni mies lapsen järkähtämättömällä
päättäväisyydellä, astellen äitiään vastaan.
Olavi katsoi lapseen kuin aaveeseen.
Nainen seisoi kalpeana ja neuvottomana, pitäen poikaa kädestä.
»Mene sitte ... sedälle päivää sanomaan!» sopersi hän lopulta,
tietämättä mihin hädissään turvautuisi.
Poika meni, mutta ei kääntynytkään heti takaisin, vaan jäi Olavin
polveen nojautuen seisomaan ja tarkkaavin silmin hänen kasvoihinsa
katselemaan.
Niinkuin huoneessa olisi hiipinyt lumous. Ei sanaa, ei värähdystä
kenenkään kasvoilla, vain kolme kysyvää katsetta.
»Onkot tetä kaukaalta, kun ei ole ennen käyny?»
Väristys kulki Olavin läpi kuullessaan toisen kerran tuon äänen, jonka
ensi värähdys jo oli saanut hänen rintansa jyskyttämään.
»Kuinkas poju nyt sillälailla...?» ehätti nainen tuskaisesti, riensi luo
ja tarttui pojan käteen. »Poju menee tupaan--sedällä on äidille
asiata--äiti tulee pian jälessä!»
Poika totteli sanaa sanomatta, mutta kääntyi vielä ovella ja loi sekä
vieraaseen että äitiinsä kummastelevan, selitystä kyselevän
katseen------
* * * * *
Vieras oli mennyt, Inkalan nuori emäntä istui yksin kamarissaan.
Se oli niinkuin unennäköä, kun hän nyt sitä itsekseen ajatteli. Oliko se
todella Olavi, joka oli heillä käynyt? Vai oliko hän nähnyt näkyjä
keskellä päivää?
Alussa oli kaikki ollut luonnollista. He tosin hämmästyivät tavatessaan
toisensa niin odottamatta, vaan tyyntyivät pian ja alkoivat puhella.
Mutta sinä hetkenä, kun lapsi astui sisään, kulki kuin salaperäinen
viima huoneen läpi--niinkuin he olisivat muuttuneet hengiksi, joilla
oli vanha selvittämätön asia omillatunnoillaan.
Hän oli kyllä toisinaan ajatellut että voisiko kohtalo, joka jo kerran
oli tarttunut salaperäisellä kädellään hänen elämäänsä, joskus viskata
lapsen ja Olavin silmä silmää vasten. Mutta hän oli karkottanut
sellaisen ajatuksen kuin pahan unen luotaan.
Nyt viskasi--nuo kaksi, joista jokainen olisi voinut vannoa että he
olivat isä ja poika, mutta joilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä
toistensa kanssa.
Niinkuin hän olisi seisonut elämänsä tilillä.
Ensin poikansa edessä, kun tämä lähtiessään pysähtyi ovelle ja katseli
suurilla viattomilla lapsensilmillään tutkivasti heitä molempia.
Sitte kolmenkertaisella tilillä--Olavin, miehensä ja Jumalan edessä,
koko salaisuuden edessä.
Ei kukaan muu paitsi hän itse ja Jumala ollut siitä tähän päivään saakka
tiennyt. Nyt sen tiesi tuo kolmaskin, hän, jonka hän ei olisi suonut
siitä koskaan vihiä saavan.
Ja se kolmas istui kuin jähmettynyt kysymys ja odotti selitystä:
»Annansilmä--?»
Hän olisi tahtonut kertoa hänelle kaikki, suoraan ja avonaisesti,
niinkuin hän itse sen ymmärsi. Kuinka hän oli häntä kaivannut ja
ikävöinyt, ja luullut ettei hän voisi koskaan ketään muuta rakastaa.
Kuinka sitte hän ilmestyi--hänen miehensä. Kuinka sen rakkaus oli
suurta, vilpitöntä ja uhrautuvaa ... että hän halusi köyhän torpantytön
tällaiseen taloon emännäksi. Kuinka hän itse siihen aikaan kaipasi
ystävyyttä ja tukea, ja kuinka hän lopulta luuli häntä todella
rakastavansa.
Ei, näin hän ei voisi kertoa, siinä olisi jotain sopimatonta!--Niinkuin
hänellä olisi omat sanottavansa kullekkin noille kolmelle.
Olaville hän sanoi ainoastaan:
»Minä _rakastin_ häntä, se on varmaa. Mutta meidän ensimäinen lapsemme
... sinä näit hänet itse? Se on käsittämätöntä! Minä luultavasti en
ollut vielä silloin voinut kokonaan unohtaa sitä ... sitä silloista
talvea. Mitään muuta selitystä minä en voi ymmärtää.»
Olavi istui kokoonlyyhistyneenä kuin arvotuksen edessä, jota hän jäi
tarkemmin miettimään.
Mutta hän itse jatkoi, puhuen nyt Jumalalle, sillaikaa kun Olavi mietti:
»Sinä sen tiedät ... kaiken! Minä luulin olleeni hänestä vapaa, mutta
minä en vielä ollutkaan. Minun sydämeni oli ollut hänen, ja rakkaus oli
painunut minun sieluuni hänen kuvanaan, niin ettei rakkaudella minun
mielessäni muuta muotoa ollutkaan. Ja kun minä sitte rakastin toisen
kerran ja kannoin esikoistamme, niin ... sinä Jumala tiedät kaikki,
minun ajatukseni ja mielialani. Ja sinä tiedät senkin, ristiriidan, kun
lapsi syntyi ... etten minä kaikkina hetkinä olisi edes suonut hänen
olevankaan kenenkään muun näköinen, vaikka minä kärsin siitä niin
kauheasti.»
Lopun hän puhui miehelleen, kuiskaten:
»Se on ollut niin kauheata _sinun_ tähtesi--sinun, joka olet niin hyvä
ja jota yksin minä rakastan. Niinkuin minä olisin ollut sinulle uskoton,
ja kuitenkin minä tiedän sydämeni. Minä olen tahtonut kantaa sen
yksinäni, siksi minä en ole siitä sinulle puhunut. Mutta nyt minun
täytyy, ja minun mieleni on paha että kukaan muu sai ennen sinua siitä
tietää.»
Hän katsahti Olaviin ja näki hänen silmissään odotuksen.
»Sinä arvaat sanomatta», puhui hän taas hänelle, »kuinka äärettömästi
minä olen siitä kärsinyt. Ja kun minä tunsin tulevani toisen kerran
äidiksi, niin minä itkin ja rukoilin salaa itsekseni. Ja minun
rukoukseni kuultiin. Se on tyttö--isänsä kuva. Ja se antoi minulle
jälleen rauhani ja onneni takaisin...»
Hän näki kuinka Olavi huoahti syvään ja kuinka jää hänen silmissään
alkoi lientyä ja sulaa.
Ja hänet itsensä valtasi ääretön hellyyden tunne ja halu puhua Olavin
kanssa. Kaikesta, mitä hän oli näinä vuosina yksinäisyydessä
miettinyt--elämästä ja kohtaloista, rakkaudesta ja... Oliko Olavikin
niitä asioita ajatellut? Ja millaisiin päätöksiin ja selvyyksiin hän oli
tullut? Hän itse oli tullut sellaiseen, että ihmisten, jotka kerran
yhtyvät ja avaavat toisilleen täydellisesti sydämensä, on niin vaikeata
päästä kokonaan eroon ... erittäinkin naisen. Ja että se _ensimäinen_ on
niin lujaa sentähden, kun siitä on haaveillut ja uneksinut ja siihen
keräytyy kaikki niinkuin tulilasin silmään, ja se sitte yhtenä hetkenä
ikäänkuin poltetaan ihmiseen...
Mutta hänen kielensä oli sidottu. Niinkuin he olisivat näinä vuosina
kokonaan vieraantuneet toisistaan, niinkuin heillä ei itse asiassa
olisikaan mitään toisilleen sanomista--vain se yksi asia. Ja siihen
hänen ajatuksensa nytkin lankesivat, raskaina kuin syvä huokaus:
»Sellaista se on--oleva ei tule olemattomaksi--eikä elämää voi kukaan
paeta...»
Sitte puhui Olavi--ainoa lause, minkä hän koko aikana puhui:
»Ei, me emme voi mitään paeta! Kaikki tapahtunut merkitsee meidät
sinetillään ja seuraa kuin näkymätön varjo jälkiämme, ja yllättää meidät
kerran, missä tahansa olemmekin--sen minä olen saanut viime aikoina
kyllin kokea.»
»Oletko sinäkin...?» Ja hän tunsi taasen sanomatonta hellyyttä ja
lähenemisen tarvetta. Kuinka paljo heillä olisikaan puhumista,
vuosikausien kokemuksia ja ajatuksia? Hän tunsi selvästi omasta
puolestaan että heillä olisi, ja hän kuuli sen toisenkin äänestä, tuosta
yhdestä ainoasta lauseesta. Mutta ei! Niinkuin he olisivat olleet niin
äärettömän lähellä, mutta kuitenkin niin äärettömän kaukana--lähellä
entisyydessä, mutta kaukana nykyisyydessä. Sitä ei voinut auttaa, he
olivat toisilleen sulettuja, se näkyi kummankin silmistä.
Mitä sitte tapahtui, sitä hän ei aivan selvästi muistanut--puhuivatko he
vielä toisilleen, vaiko ainoastaan ajattelivat? Sen vain, että Olavi
vihdoin nousi ja tarttui hänen käteensä.
»Anteeksi...!» sanoi Olavi ja ääni värähti niin omituisesti, niinkuin
siihen sanaan olisi sisältynyt niin äärettömän paljon. Ja hän itse
heltyi liikutuksen puistatuksiin ja sanoi samoin: »Anteeksi...!»
Hän ei ollut selvillä mistä Olavi oikeastaan anteeksi pyysi ja mitä hän
itse sillä pyynnöllä tarkotti, oli vain tuntenut että se oli
välttämätöntä ja kaunista--niinkuin jonkunlainen sovitus ja päätös
jollekin entiselle, niin että he nyt vasta olivat toisistaan täysin
vapaat...
Yhden kohdan hän vielä muisti--aivan hyvästijättäissä. Hän oli tuntenut
sisäistä pakkoa sanoa sen Olaville, sillä se oli niin vilpitön ja lämmin
ajatus hänessä ja hän oli niin usein sitä itsekseen ajatellut.
»Minä olen kuullut sinun vaimostasi, Olavi ... ja minä olen niin
iloinen, että hän on _sellainen_. Sellaisen sinä tarvitsit ... ei kuka
tahansa olisi kyennyt sille sijalle...»
Sanoiko hän sen ääneen? Niin hän luuli. Vai ainoastaan katseillaan?
Sekin voi olla mahdollista. Varmaa vaan oli, että Olavi sen ymmärsi,
jokainoan sanan--hän näki sen hänen silmistään.
Sitte Olavi läksi--niinkuin hänen olisi ollut kiire lähteä----.