Kirkkalassa 7 p. toukok. 1899.
Sinä ainoa!
Älä suutu, että minä sinulle kirjotan ... kuinka sinä voisitkaan suuttua
että minä tulen sinun luoksesi, sinä, joka olet niin hyvä! En minä olisi
tahtonut, mutta minun täytyy, sillä minulla on niin paljo sinulle
kerrottavaa. Nyt on kevät niinkuin silloinkin, ja silloin minuun tulee
aina semmoinen kaiho, että minun täytyy lähteä sinua etsimään ja saada
puhua sinun kanssasi ... sitte minä taas voin odottaa seuraavaan
kevääseen. Kyllä kai sinä olet tuntenut, että minä olen käynyt sinun
luonasi ... nyt minä tulen tällä tavalla, kun minä sain kuulla sinun
osotteesi.
Muistatkos sinä sitä tarinaa, jonka minä silloin kerroin ... siitä
tytöstä ja pojasta ja merkistä, ja mitä minä silloin pyysin ja sain.
Minä olen nyt myöhemmin ajatellut, että jäiköhän sinun mieleesi silloin
joku väärinkäsitys, kun sinä tulit niin miettiväksi ja totiseksi,
sellainen etten minä ollutkaan itsestäni oikein varma, vaan epäilin ja
hätäilin etten olisikaan aina sinun omasi, niinkuin tahdoin. Mutta ei se
niin ollut, rakas Olavi, kyllä minä jo silloinkin itseni tiesin, vaikken
minä tietänyt sitä niin syvästi kuin nyt. Voi kuinka se on syvää ja
lujaa! Minä olen lukenut erään runon, kyllähän sinä sen tunnet, ja siinä
on yksi lause, joka sanoo kaikki: »_Se hetken on työ, kun salama lyö,
mut ijäks jäljen se puuhun syö_!» Niin se on, siihen ei ole mitään
lisättävää, se on kuin Jumalan sormella kirjotettu. Ja niin sen
täytyykin olla, muutoinhan ei rakkaus mitään olisikaan.
Mutta ei sitä kaikki ymmärrä, eikä puoletkaan. Ihmiset ovat niin
kummallisia. Ne ihmettelevät ja kyselevät kaikenlaista ... esimerkiksi
sitä, kuinka minä olen näin yksin, aina vaan yksin. Vaan eiväthän he voi
ymmärtää etten minä olekkaan yksin, en ensinkään yksin.
Vaikka ... oi Olavi, jos sinä tietäisit, mitä minä olen näinä vuosina
tuntenut ja kokenut! Uskallankohan minä sitä kertoakkaan? Kyllä minun
täytyy, koska minä sitä varten tulinkin, että kaikki kertoisin ja minun
sitte olisi helpompi. Minä olen ikävöinyt sinua niin kauheasti, enkä
minä ymmärrä kuinka minä olen jaksanut tähän saakka elää! Olavi, Olavi,
älä katso sillälailla, minä vaan kuiskaan sen hiljaa sinun korvaasi...
Minua ovat pahat ajatukset vaivanneet. Niinkuin joku olisi aina kulkenut
minun takanani ja kuiskuttanut: katsoppas, tuossa on veitsi, se on
ystäväsi, ota ja paina, ja se tuntuu rinnassasi niinkuin iltatuuli
kuumilla kasvoilla! Etkö huomaa: joki on tulvillaan! Kaivon ohi minä
tuskin uskalsin kulkea, sillä se katsoi niin kummallisesti, kuin
kutsuen. Ja aivan varmaan minä olisin hukkunut, ellet sinä olisi minua
pelastanut. Kun minä muistin miltä sinusta tuntuisi sellaista
kuullessasi, silloin minä näin sinut ilmielävänä edessäni. Sinä katsoit
minuun nuhdellen, katsoit etkä mitään puhunut, ja silloin minä häpesin
että minä olin niin eksymäisilläni, että olisin voinut sinulle surua
tuottaa. Ja sinä nyökäytit minulle päätäsi, ja annoit anteeksi ja olit
jälleen hyvä.
Sitte minä toivoin että tapahtuisi joku ihme, joka toisi sinut jälleen
minun luokseni. Minä toivoin että sinua kohtaisi tapaturma ja että minä
sitte pelastaisin sinut omalla hengelläni. Että käärme purisi sinua...
purevathan ne usein ihmisiä. Sinä tulisit yöllä tukkilaisten kanssa, ja
jo aamulla kuuluisi kylän läpi huuto: voi voi, käärme on purrut
Koskenlaskijaa, se makaa jo aivan tajutonna! Minä riennän muiden kanssa
paikalle ja laskeudun sanaa sanomatta sinun viereesi, ja painan huuleni
myrkkyhaavaan ... ja imen. Ja minä tunnen kuinka myrkky kulkee sinun
veresi kanssa minun suoniini niinkuin suuri onni, jota minä olen kauvan
odottanut. Minun pääni käypi yhä raskaammaksi ja painuu sitte hiljalleen
nurmelle viereesi, mutta sinä jäät eloon ja ymmärrät että minä olin
sinulle uskollinen kuolemaan saakka.
Tätä minä odotin joka kevät. Sitte minä toivoin että sinä sairastuisit.
Olisit kauvan, hyvin kauvan sairaana, ja veresi olisi niin vähentynyt ja
heikentynyt, että se enää vaan hiljaa tykähtelisi, itse jo makaisit
horroksissa. Kun nyt olisi joku, sanovat lääkärit, joka antaisi ottaa
vähän vertaan häneen, niin hän jäisi eloon, sillä tauti on jo voitettu.
Ei ole ketään, kaikki ovat vieraita. Silloin minä saan kuulla asiasta ja
juoksen joutuin sairashuoneelle. Lääkärit heti toimeen, sillä on kiire.
Minun valtasuoneni avataan ja siitä viedään putki sinun suoneesi. Ja se
vaikuttaa heti, sinä jo liikutat kättäsi, vaikka olet vielä horroksissa.
Vielä vähän, sanovat lääkärit, kyllä sitä voi vielä ottaa, koska tyttö
vain hymyilee. He eivät tiedä kuinka heikko minä olen. Ja kun sinä
havahdut, makaan minä kylmänä ja kalpeana, mutta hymyilen kuin morsian,
ja sinä annat minulle morsiussuudelman. Sillä minä olen nyt sinun
verimorsiamesi ja ijankaikkisesti sinuun yhdistetty ja elän aina
sinussa...!
Mutta se kaikki oli vain unta. Käärme ei purrut etkä sinä sairastunut,
ja sitte minä en edes tietänyt mihin sinä hävisit. Silloin minä toivoin
itselleni kuolemaa, sillä minä olin niin heikko. Ja odotin sitä päivästä
päivään ja viikosta viikkoon ja kirjotin jo sinulle jäähyväiskirjeeni.
Mutta kuolema ei tullut ... minun täytyi vaan elää.
Minä olen ollut niin sairas, Olavi ... minun sydämeni. Minä luultavasti
olen liiaksi tunteellinen, sillä minua sanottiin jo lapsena uneksijaksi
ja minua on nyt isompanakin moitittu. Mutta kuinka minä voisin unohtaa
sinut ja ne hetket, jotka ovat minulle niinkuin koko minun elämäni rippi
ja ehtoollinen. Kuinka minä unohtaisin ne illat, jolloin istuin
lattialla ja pidin sinun jalkojasi sylissäni ja sain katsella sinua
silmiin. Sinun jaloistasi tuli minuun lämpöä ja sinun vertasi virtasi
minuun ... voi rakas Olavi, minä tunnen sen vielä nytkin ja värisen.
Anna minulle anteeksi, Olavi, että minä olen tällainen! Minun onkin nyt
taas parempi, kun minä olen saanut puhua sinun kanssasi ja antaa sinulle
tiedon minun rakkauteni uskollisuudesta ja minun kiitollisuudestani
siitä, mitä sinä minulle annoit niinä lyhyinä hetkinä. Minä itse vaan
olin silloin niin lapsellinen ja köyhä ... nyt myöhemmin minäkin olisin
voinut antaa sinulle jotain. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut,
jos me olisimme voineet olla aina yhdessä, maa olisi ollut taivas ja
ihmiset enkeleitä. Kun minä nytkin voin olla joskus niin onnellinen,
vaikken minä saa omistaa sinua kuin salassa. Salassa minä sanon sinulle
hyvääyötä ja suutelen sinua, ja kenenkään tietämättä sinä makaat joka yö
minun käsivarrellani. Ja tiedätkö, Olavi? Se on niin kummallista, etten
minä tiedä mitä se on. Nyt aivan viimeisinä aikoina minä olen joskus
tuntenut niinkuin sinä olisit oikein elävänä ja lämpimänä minun
vieressäni ja kuiskaisit: oma tyttö, oma tyttö! Silloin minä olen aina
niin onnellinen ... mutta sen jälkeen minä itken niin kovin.
Oli minulla vielä jotain, vaan kuinka se nyt unohtuikaan. Se oli ... se
oli ... no, nyt minä sen jo muistan! Niin, se olikin siitä kaikkein
kauniimmasta ja suurimmasta, jota minä sinulta silloin pyysin. Tiedätkö
sinä kuinka se on? Ihme on tapahtunut, vaikkei siitä muut tiedä! Minä
sain sen sittekin sinulta, sinä keväänä, jolloin minä olin niin kovin
sairas ... enkä minä voisi ilman elääkkään. Hän on nyt kahden vuoden
vanha. Voi voi, jos sinä näkisit hänet! Sellaiset silmät, sellainen ääni
... hän puhuu aivankuin sinä. Älä ole huolissasi, kyllä minä hänet hyvin
kasvatan ja opetan. Jokainen pistos hänen vaatteissaan on minun
ompelemani, hän on kuin prinssi, ei kellään ole sellaista lasta! Me
olemme aina yhdessä ja puhelemme sinusta. Äitiä minun vaan tulee sääli,
kun se katselee joskus minua niin kummallisesti ja sanoo että minä muka
puhelen itsekseni ... äitirukka, mitäs hän tietäisi minun prinssistäni
ja sen isästä ja että minun täytyy puhella lapsen kanssa...
Niin, mitäs minun vielä pitikään ... en minä nyt enää muista. Minun on
nyt niin hyvä olla, kun minä sain kaikki kertoa. Ja nyt tuleekin kesä,
silloin minä tulen aina iloisemmaksi. Satoi juuri, ja nyt paistaa päivä
ja linnut livertävät. Hyvästi, sinä minun ainoani, minun kesäni ja
aurinkoni!
Elämänlankasi.
Älä kirjota minulle mitään, sillä minun on näin kaikkein paras. Kyllä
minä tiedän ilmankin ettet sinä ole voinut minua unohtaa ... ja muuta
minä en pyydä.