Hän oli unissakävijä, vaikkei hän uskaltanut sitä itselleenkään
tunnustaa.
Sillä unissakäynnissä on jotain salaperäistä ja kammottavaa.
Levoton sielu nousee ja lähtee omille retkilleen. Ruumis seuraa mukana,
mutta tajutonna. Silmät ovat avoinna, mutta näkevät ainoastaan sen
verran, kuin omia teitään hiiviskelevä henki tahtoo niiden kautta
kurkistaa. Se kiipee katoille kuin orava, se kulkee kapeilla
harjalaudoilla huimaavassa korkeudessa. Se avaa ikkunoita ja istuu
niiden kaltaalla kuilujen päällä, se pitelee teräaseita kuin lapset
lastuja leluinaan. Ja syrjäinen, joka havahtuu ja sellaista näkee,
kavahtaa koko olennossaan, sillä hän ymmärtää että se on sielu, joka
hiipii öisillä retkillään.
Olavi oli käynyt unissaan jo pitemmän aikaa--lähes siitä pitäin, kun
Kyllikki hänen toverikseen liittyi.
Hääyö oli unohdettu, siihen ei kajottu koskaan viittauksellakaan. He
olivat koettaneet sulautua toisiinsa kaiken sen kauniin ja syvän
pohjalla, jolla kummankin olemuksessa oli niin vankat juuret, ja kaiken
sen eteenpäinpyrkivän ja rynnistävän pohjalla, joka aukoi heidän
tulevaisuudensarkojaan ja -viemäreitään.
Olavi oli vaimostaan ylpeä, sillä hän liikkui kuin kesäinen sunnuntai
heidän uuden mökkinsä palkeilla--tyyneenä ja kirkassilmäisenä, angervon
tai katajan tuoksu aina ympärillään. Ja hän tunsi kiitollisuutta,
kunnioitusta ja rakkautta häntä kohtaan--että hän oli niin hellä ja
uskollinen toveri.
Mutta sitte tuli unissakäynti--hiljaa, hiipien kuin yölintu.
Hän oli kulkenut jo pitkät ajat siitä itse mitään tietämättä. Eikä hän
tahtonut sitä vieläkään uskoa, vaikka oli jo muutamia kertoja ollut
vähällä havahtua täyteen selvyyteen. Ja hän oli iloinen ettei ainakaan
Kyllikki mitään epäillyt, koskei ollut mitään virkkanut. Sillä hän ei
pelännyt mitään niin kuin sitä hetkeä, jolloin vaimonsa havahtuisi ja
virkkoisi väräjävin äänin: eikö minun käsivarteni ole kyllin lämmin
sinua luonani pidättääkseen, ja eikö minun henkeni ole kyllin joustava
sinun sieluasi syliinsä sulkeakseen?
Aivan viime aikoina hän oli tuntenut itsensä levottomaksi pelkästä tuon
mahdollisuuden pelosta. Ja hän pureutui vastapainoksi työhön, raataen
kuin hurja Isonsuon rantamaa mökkinsä ympäriltä. Eikä puuhaillut
ainoastaan omalla suo-osallaan, vaan juoksi ja hääri koko laajalla
suolakeudella--siitä paisui lopulta suurenmoinen, koko kyläkuntaa
koskeva kuivaus- ja raivaussuunnitelma.
Siitä huolimatta hän yhä unissaan käveli.
* * * * *
Oli muuan noita hiljaisia hämyhetkiä, jolloin Olavi oli juuri palannut
työmaaltaan ja mökin seinähirret kuiskailivat ja odottivat.
Kyllikki hiipi hiljaa kuin hämärä hänen luokseen, pujottautuen hänen
avautuvaan syliinsä, kysellen katseillaan hänen kuulumisiaan ja
kertoillen omia mielialojaan.
Olavi hymyili, mutta hän ei etsinyt Kyllikin silmien sisintä, eikä
hetkisen päästä enää edes häntä katsellut, vaan tähysti kauvas eteensä,
ikäänkuin yhä vielä päiväisiä työmaitaan katsellen.
Kului hetkinen.
Olavin toinen käsi kohosi kuin uneksien ja irrotti Kyllikin
hiussykeröstä luuneulan, päästäen hänen pitkän tukkansa vapaaksi alas.
Ja hän silitteli hänen silkkihienoja hiuksiaan--yhä hymyillen ja
etäisyyteen katsellen--kiersi niiden latvat hyväillen kätensä ympäri ja
puristi käden hiuksineen hänen vyötäisilleen.
»Oma tyttö!» kuiskasi hän katsahtaen Kyllikkiin kuin harson läpi ja
etsien hänen huuliaan.
Ja Kyllikki tunsi kesken suutelon kuinka Olavin hiuksiahyväilevä käsi
värisi hänen vyötäröllään. Hän katsahti liikutettuna Olavin silmiin,
mutta hämmästyi nähdessään niiden oudon ilmeen.
Niinkuin ne olisivat harhailleet jossain kaukana.
Ja se hämärä, aavistuksentapainen levottomuus, joka oli jo pitemmän
aikaa häntä ahdistanut, syöksähti nyt kuin suuri hätä hänen sieluunsa.
Ja kuta kauvemmin hän katsoi, sitä suuremmaksi hänen hätänsä
kasvoi--kunnes hänet äkkiä valtasi kamala tunne.
Niinkuin se, joka silmien kautta katseli, olisi paennut pois ja jälelle
jäänyt ainoastaan syleilyyn jäykistynyt sieluton ruumis.
Hän alkoi väristä kauttaaltaan, tuntien valahtavansa kylmäksi kuin jää.
Ja hän riistäytyi äkkiä irti, vaipuen hervotonna pienelle puusohvalle.
Olavi seisoi paikkaansa kivettyneenä, voimatta jäsentäkään liikauttaa.
Heidän välillään oli yhdessä silmänräpäyksessä tapahtunut jotain
kauheata, johon ei kumpainenkaan uskaltanut kajota, mutta joka kuvastui
sanattomana selvyytenä heidän katseissaan.
Niinkuin heidän allaan olisi äkkiä auvennut syvä meri, paljastaen
sinervän vaippansa alta mutaisen pohjan levämetsän ja sen oudot
asukkaat kurottavine tuntosarvilleen ja suurine kummituksensilmineen.
Se lamasi voiman ja hyyti veren.
Ja ikäänkuin tätä näkyä torjuen nuori vaimo vihdoin kätki kasvot
käsiinsä, nyyhkyttäen ja väristen.
»Sinun sielusi, sinun sielusi, Olavi!» vaikeroi hän kuin pieni lapsi.
Olavi seisoi kuin unen ja valvonnan rajalla. Mutta nähdessään toisen
värisevän ja nyyhkyttävän, hän ikäänkuin havahtui, koettaen irtautua
tuosta kauhun lumouksesta.
»Kyllikki...?» pyysi hän rukoillen.
Kyllikki katsahti häneen nyyhkytystensä keskeltä kuin outoon, josta ei
tiedä mikä hän on.
»Kyllikki-rukka...» sanoi Olavi tukehtuneella äänellä, istuutuen sohvan
toiseen päähän. Mutta hän pelästyi omaa ääntään eikä saanut sanaakaan
enempää esiin--niinkuin hän olisi ollut aave, joka ei uskaltanut puhua
tuon toisen kanssa, joka oli ihminen.
Kun Kyllikki näki hänen sanattoman tuskansa, niin hänen oma
onnettomuutensa rynnisti epätoivon voimalla esiin.
»Minä tiesin että kärsimystä oli tuleva», puhui hän vavahtelevalla
äänellä. »Sillä sinun sydämesi kammioissa oli asunut niin moni, etten
minä voinut toivoakkaan saavani siellä aluksi kuin pienen nurkkakamarin
osalleni. Mutta minä rakastin sinua niin palavasti ja tunsin itsessäni
niin suuria voimia, että luulin voivani vallottaa vähitellen kamarin
toisensa perään, kunnes minulla olisi koko talon avaimet
hallussani--vaan minä en voinutkaan...» Hän ratkesi jälleen
nyyhkytyksiin.
Olavi tunsi pakottavaa tarvetta puhua, mutta hänen sydämensä oli kuin
sulettu kammio.
»Se on niin kauheata, kun minä sen nyt kokonaisuudessaan ymmärrän ja
näen voimattomuuteni», valitti taasen Kyllikki.
»Sinä olet yhä vieläkin kulkija ... ja minä olen heikko ... ja sinä
karkaat minun luotani ... niiden luo, jotka sinua odottavat...»
»Voi Jumala!» vaikeroi Olavi tuskissaan. »Älä puhu semmoista--tiedäthän
sinä etten minä tahdo olla kenenkään muun kuin sinun, sinun ainoan
luonasi!»
»Mutta sinä menet kuitenkin, tahtomattasi! Ja ne tulevat hymyillen sinua
vastaan! Minä olen yksin, vaan heitä on monta. Ja he voittavat minut,
sillä minä en voi antaa enemmän kuin yksi voi. Mutta he kuiskailevat
sinulle lakkaamatta siitä, mitä nainen voi vaan kerran elämässään antaa,
kukin omalla tavallaan...»
»Kyllikki!» katkasi Olavi hänen kiihtyneen puheensa, katsoen häntä
rukoilevasti silmiin.
Mutta Kyllikki jatkoi kuin jäitään purkava puro:
»Ja he kostavat minulle sen, että minä tahdoin sinut yksinäni omistaa!
Ja kun sinä lepäät minun sylissäni, niin he tulevat hymyillen ja
kuiskaillen, ja pujottavat käsivartensa väliin, ja ojentavat huulensa
ja...»
»Kyllikki!» huusi Olavi, tarttuen kuin hukkuva hänen käteensä.
»...ja sinä hetkenä sinä syleiletkin _heitä_ ja suutelet _heidän_
huuliaan!» päätti Kyllikki epätoivon kiihkeydellä, vääntäen kätensä
kiivaasti irti ja ratketen itkuun.
Olavi istui tyrmistyneenä. Nyt se oli sanottu--se, joka hiipi kuin
kirous hänen kintereillään ja levisi kuin näkymätön myrkky kaikkialle.
Kyllikin onnettomuudentunto kasvoi kuin vierivä lumipallo. Millaista
petoselämää he olivat eläneet--luulotelleet ja toivoneet, vaikka alaston
toivottomuus ammotti kaikkialta.
»Kun minulla olisi edes se, jota minä olen jo toista vuotta ikävöinyt ja
odottanut, niin minä olisin osaani tyytyväinen. Sillä sitä ei kukaan
voisi minulta riistää, ei mikään voima maailmassa! Mutta ... ja nyt
minä ymmärrän syyn--minulla ei ole enää koskaan mitään toivoa!»
Hän rupesi ääneensä valittamaan.
Niinkuin veitsenterä olisi viiltänyt Olavin sydämeen--arkaan, kivusta
värisevään kohtaan. Hän oli koettanut lohduttaa vaimoaan, vaikka hänen
omaa mieltään oli jo pitemmän aikaa painanut epätoivon kylmä jää.
Kenenkä muun kuin hänen voisi olla syy--nyt sen ymmärsi tuo toinenkin!
Hän tunsi jähmettyvänsä kiveksi tuskansa painon alla ja jäi sanaa
sanomatta synkästi eteensä tuijottamaan.
Kun Kyllikin mielenapeus hetkisen päästä hiukan vaimentui, niin häntä
lähes kammotti ympärillään vallitseva hiljaisuus, jonka hän nyt äkkiä
huomasi.
Hän kääntyi nopeasti Olaviin ja näki hänen hämärän varjostamat kasvonsa
niin surun murtamina, että hän pelästyi ja tunsi syvää katumuksen
tunnetta.
»Olavi, Olavi rakas!» sanoi hän tarttuen hänen käteensä. »Mitä minä
olenkaan tehnyt? En minä sinua moittia tahtonut. Syyhän voi olla yhtä
hyvin minun ... ja aivan varmaan onkin, enemmän minun kuin sinun.»
Mutta Olavi oli kuin kivettynyt, ainoastaan voimakkaat puistatukset
kulkivat hänen lävitsensä.
Kun Kyllikki näki hänet sellaisena, niin hänen oma surunsa hiukeni ja
hänet valtasi ääretön mielipahan ja hellyyden puuska.
»Älä ole niin surullinen, Olavi!» sanoi hän sellaisella lämmöllä kuin
hänen täytyisi sovittaa suuri rikos. »Kuinka minä olinkaan
sellainen--niin ajattelematon ja tuhma, niin heikko ja itsekäs...»
»Ei», sanoi Olavi. »Sinä olit se kuin sinun pitääkin olla: minun
omatuntoni--muuten sinä et oikea toveri olisikaan.»
»Älä sano niin, Olavi, sillä juuri sen minä unohdin! Ne kaksi sanaa,
joille kaikki perustuu: kärsiä ja ponnistella--yhdessä, kuuletko sinä
Olavi: _yhdessä_!»
Hän pujottautui hiljaa hänen syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen.
»Ymmärräthän sinä?» puhui hän kuohuvalla äänellä. »Se tuli siitä, kun
minä sinua niin rakastan! Minä tahdon sinut kokonaan! Minä en päästä
sinua irti, en en, vaan pakotan sinun katsomaan silmiini. Ja minä ajan
ne pois, jotka tahtovat tulla meidän väliimme, sillä minä olen taas
vahva. Ja sinä olet ainoastaan minun ... kuuletko sinä Olavi, minun,
minun!--Mutta miksi sinä olet tuollainen, puhu minulle jotain!»
Ja tuo suuri lämpö leimusi kuin valtava nuotio Olavin ympärillä, niin
että hän tunsi jäykistyneiden jäseniensä jälleen sulavan ja sydänalansa
lämpenevän.
»Kuinka hyvä sinä oletkaan, Kyllikki!» sanoi hän kimaltelevin silmin.
»Sinä olet minulle kaikki kaikessa--ilman sinua minä hukun. Kunpa minä
vaan tietäisin yhden asian?»
»Minkä...? Sano se, Olavi!»
»Ettet sinä halveksisi minua, vaan luottaisit minuun--siihen että minä
tahdon olla ainoastaan sinun.»
»Luotanhan minä!» puhui Kyllikki. »Minähän tiedän että me tarkotamme
samaa. Mutta meillä on vihollisia, jotka meitä vainoovat. Vaan me
voitamme ne, aivan varmaan! Ja sinä otat minut--kokonaan ... niinkuin
silloin sinä kesäiltana, kun sinä Kohisevasta läksit...! Ja minä saan
sinut--kokonaan ... ja--kuuletko Olavi--silloin minä saan senkin...
sen, jota ilman minä en voi elää...!»
Mökin seinähirret huokasivat syvään: »Sen sinä oikein sanoit, siitä se
riippuu. Kirsi ja sammal--me ne kyllä tunnemme!»