Syysilta käveli mustissaan. Käveli teillä, hiipi kedoilla ja istuskeli
metsissä--ojissa kuultava vesi polkujen suuntaa osotti.
Mutta Moisio loisti kuin nuotio mustassa yössä. Jokaisesta ikkunasta
tulvi punakeltainen valo voimakkaana ja täyteläisenä, niinkuin
rakennuksen sisus olisi ollut ilmitulessa.
Ja ulkona kiistelivät punaiset, keltaiset, siniset ja vihreät valot
keskenään. Ne keinuivat pienissä paperilyhdyissä maantieltä kuistin
eteen johtavan pihatien molemmin puolin--keinuivat pitkissä köysissä,
niinkuin maita mantereita kulkenut paikkakunnan maalari ne oli
järjestänyt, ja viskelivät toisilleen kompasanojaan ja sutkauksiaan.
Kuistin otsikossa keinui monivärinen valoköynnös ja itse kuistissa
himmeleinä riippuvia yksityisiä lyhtyjä.
Ja talosta kuului äänen humina ja puheen sorina, niinkuin nuotion
ympärillä istuvasta suuresta miesjoukosta, kun ne tarinoivat hiljaisella
äänellä. Humu oli kuin säestys, jonka lomitse kuului ulkoa selvempiä
ääniä, kimakoita ja syviä, karkeita ja vienoja, loppumatonta askeleiden
tassutusta ja hiipiviä kuiskauksia nurkkien takana. Koko Kohisevan
elämä, ääni ja valo näytti tänä iltana Moisioon keräytyneen.
Viulu vingahti, tuvan sisus kohahti, lattia tömähti, ja ikkunoiden
ohitse kiisi loppumaton sarja päitä ja vartaloita.
Vihkiminen oli suoritettu ennen hämärän tuloa.
Sitte oli syöty ja juotu ja tanssittu--ja yhä tanssittiin puoliyön jo
lähetessä.
Sulhanen oli komea, morsian sulhasen vertainen--ei oltu ennen nähty
niin uljasta paria, sen tiesi jokainen omasta näkemästään. Sillä
jokainen oli heidät nähnyt. Kaikki eivät tosin saaneet koskaan omaa
sisäänpääsyvuoroaan, mutta maita mantereita kiertänyt maalari kuiskasi
jotakin ulkona seisovain korvaan, ja ulkona huudettiin sulhasta ja
morsianta. Ne ilmautuivat kuistille kukkaspoikineen ja -tyttöineen, ja
puolipimeällä pihalla huudettiin eläköötä ja hurraata--kaikki kävi
niinkuin suurissa kaupungeissa, vakuutti maita mantereita kulkenut.
Sulhanen oli onnellinen--kelpasikin sellaisen tytön rinnalla! Ja morsian
oli onnellinen--kuinkas muuten, niin monen vuoden uskollisen odotuksen
perästä! Sillä jokainen tiesi että hän oli odottanut, jokainen tunsi
tarinan kummallisesta kosinnasta, koskenlaskusta ja punaisesta laulusta
lahden rannalla. Ja niihin liittyi loppumaton sarja katkelmia sulhon
seikkailuista ja morsiamen uskollisuudesta, joilla ihmisten runonhenki,
kerran lentoon päästyään, jatkoi ja täydensi tarinaa. Ja tarinat
kiersivät miehestä mieheen pihalla ja hiipivät hiljaa itse
häähuoneeseenkin, aivan sulhon ja morsiamen läheisyyteen. Kaiken päällä
kimmelsi seikkailun ja sankarisadun sädekehä, luoden pöydän päässä
istuvan vanhan Moisionkin harmaille hapsille kunnian kultaa.
Taas huudettiin sulhasta ja morsianta--satuparia, miehekkyyden ja
uskollisen rakkauden ihailtuja ilmikuvia, joita silmä ei väsynyt
näkemään. Taas säteili kuisti, taas vyöryivät innostuneet eläköön- ja
hurraahuudot kilvan pihalla, ja taasen pujottihe yksi ja toinen utelias
sisäänpainautuvan joukon jatkona häätupaan.
Sekin loisti ja säteili. Valkoisilla lakanoilla verhottu laipio hohti
kuin nuoren, yöllä sataneen lumen peittämät katot aamun vaietessa.
Seiniä verhosi kauttaaltaan sama valkea vaippa, mutta seinälakanoilla
someili siellä täällä pieniä köynnösseppeleitä ja vihreitä
katajaruusukkeita, jotka kohosivat kuin nuori, vihanta elämä
puhtaanvalkealta pohjalta.
Tanssi taukosi hetkiseksi. Kutsuvieraat vetäytyivät kamarisuojiin
virvokkeita saamaan--naiset morsiamen kera, miehet appiukon ja sulhasen
kanssa erikseen. Tarjoojat kulkivat edestakaisin, lasit ja posliinit
kilahtelivat, hilpeä puheensorina täytti huoneet ja ihmisten silmissä
läikkyi hääilo kuin kirkas juhlajuoma läpikuultavissa laseissa.
Taas vingahti viulu ja vieraat alkoivat painautua tupaan. Miehet vielä
lasejaan ja kuppejaan tyhjentelivät ja tupakoitaan tupruttivat, mutta
pian hekin läksivät.
Viimeisenä kulki sulhanen. Mutta hän muisti unohtaneensa ottaa
pelimannille tupakkaa ja palasi senvuoksi vielä takaisin. Ja kun hän oli
otettavansa ottanut ja kääntyi ympäri mennäkseen, seisoi hänen edessään
lyhyt, tanakahko, vielä nuorenpuoleinen mies.
Olavi miltei säpsähti--että mies ilmestyi niin äänettä ja niin äkkiä
kuin aave. Ja seisoikin kuin aave, liikkumattomana ja muutenkin
kummallisen näköisenä: hajasäärin, vasen käsi housuntaskussa, oikea
veltossa puuskassa kupeella, hattu kaukana takaraivolla ja paksu,
tulipäinen sikaari suussa--muuten hienosti puettuna kiiltokauluksineen,
punaisine rusettineen ja paksuine hopeaperineen liivin päällä.
Sameankiiluvat silmät tuijottivat jäykästi Olaviin.
»Olisi pari sanaa sulhaselle--jos olisi aikaa kuulla?» sanoi mies
paksunkäreällä äänellä, sikaari yhä hampaissa.
»Miksikäs ei ... ainahan sitä ... en edes tunnekkaan...?» Olavi vastasi.
»Kyllähän me tuttuja ollaan», tuli sikaaria myöten, ja hänen paksussa
äänessään poreili jotain salaperäisen myrkyllistä--»enemmänkin kuin
tuttuja, vaikkemme ole tainneet tulla esitellyiksi.»
Mies astui askeleen Olavia kohti:
»Sinä vietät tänä iltana häitäsi--minä tulin onnittelemaan. Sinun, joka
olet niin monen tytön sydämen vääntänyt ylösalaisin ja niin monen pojan
mielen muuttanut sydeksi, sinun ehkä olisi hyvä tietää...»
»Mitä--?» huusi Olavi kuohuvin äänin kuin tilille vaatien.
Miehen lasittavat silmät pullistuivat ulospäin ja niiden terien keskeltä
tunkeusi kuin kaksi tulikuumaa neulankärkeä:
»Sinun, jolla on ollut koko maailma vallassasi, mutta joka kuitenkin
olet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun ehkä
olisi tänä iltana hyvä tietää että ... _että luuletko sinä itsekkään
valkoisen karitsan saaneesi_!»
Ja mies näki kuinka Olavin hahmo mustui, kuinka hänen sieraimensa
laajenivat ja värisivät ja kuinka hän tärisi kauttaaltaan kuin kaatuva
puu, joka odottaa vain viimeistä kirveeniskua. Mies päätti iskeä sen
yhteen jaksoon:
»No, miltäs tuntuu? Onnittelen!»--hän kumarsi ilkamoiden. »Minulla onkin
suurempi syy kuin muilla, koska me taidamme olla niinkuin osamiehiä
samassa...»
»Kurja--raukka--p----le!» räjähti Olavin salpansa murtava tuska ja
raivo. Syöksähdys eteenpäin, kaksi vihan karkasemaa kättä iskeytyi
rintapieliin ja mies kohosi kynttilänä ilmaan.
»Siunaa itsesi!» sähähti Olavi hampaittensa välitse, pitäen miestä yhä
koholla ja puristaen häntä rintapielistä niin, että tärkätty paita
rutisi. Mies sätkytteli muutamia kertoja jalkojaan, mutta sitte ne
riipahtivat hervottomina alas, kasvot kavahtivat kalpeiksi, sikaari
putosi suusta ja Olavi tunsi kuinka puvun sisässä oleva räytyi äkkiä
veltoksi, riippuvaksi lihakasaksi.
»Minä taidan olla ju-ju-o-vuksissa ... enkä tiedä mi-mi-mi...» tohisi
kalpeitten huulien välistä kuin lopputohahdukset tyhjentyvästä
palkeesta.
»Kiitä onneasi että niin on--muuten...!» Olavi laski miehen tömähtäen
lattiaan:--»Ulos!»
Kalpea mies, joka tuskin pysyi jaloillaan, kääntyi puoleen ja toiseen
kuin pyörtynyt, kääntyi vihdoin kokonaan ympäri ja huojui sanaakaan
sanomatta ulos.
Olavi seisoi keskellä huonetta. Hänen korvansa humisivat ja kynttiläin
liekit tanssivat piirongilla.
'Totta! Kukaan ei uskaltaisi, ellei se olisi totta!' Se oli niin
luonnollista, ettei hän hetkeäkään epäillyt juopuneen miehen
puhetta--kohtalo, jonka sekaantumista hän oli kuin aavistaen pelännyt ja
joka nyt yllätti ja murskasi kaikki yhdessä silmänräpäyksessä!
Viulu vingahti tavallista äänekkäämmin ja permanto tömähti niin, että
koko rakennus tärisi--tuvassa alotettiin uutta tanssia. Olavista tuntui
niinkuin viulu olisi nauranut loppumatonta, korvia vihlovaa ilkkanaurua,
niinkuin kaikki nuo ihmiset olisivat nauraneet ja hyppineet kilvan hänen
häväistystään.
»Ei, loppu tästä helvetistä tulla pitää, ja heti!» huudahti hän
ääneensä, syöksyen kamarista ulos ennättämättä edes ajatella miten lopun
tekisi.
Joukko hymyileviä silmiä tähtäsi Olaviin, kun hän astui tuvan
kynnykselle ja pysähtyi siihen hetkiseksi ahdingon vuoksi. Ja siinä
hänelle selvisi, ettei hän voinut ruveta puukkojunkkarin tavoin tupaa
tyhjentämään.
Sulhaselle tehtiin laitapuolella tilaa, ja hän riensi kapeata railoa
myöten perälle--viuluniekan luo.
»Myötkö viulusi?» kuiskasi hän soittajan korvaan. »Joku haluaisi ostaa,
on pyytänyt minun kysymään--hinnalla ei tingitä!»
»Enpä tiedä--on vaikea luopua», vastasi pelimanni hiljentäen viulunsa
ääntä.
»Myötkö viulusi? Haluttaisiin, _tarvittaisiin_!»
»Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä markasta!» »Hyvä! Ostaja tulee
pian.--Mutta muuta nyt polkaksi ja soita niinkuin se, joka hyväilee
rakastettuaan viimeisen kerran! Repäsevä tahti!»
Viuluniekka nyökäytti päätään.
Olavi astui suoraan erään nuoren tytön luo ja kumarsi. Viulu hiljeni ja
helähti samalla polkaksi niin repäsevästi, että tanssijat jäivät
hämmästyneinä katsomaan.
Mutta Olavi kiisi tyttönsä kanssa kuin tuulispää--useat muutkin parit
läksivät taasen liikkeelle. Mutta ne lopettivat pian, sillä kaikkien
silmät kiintyivät sulhaseen, joka oli kuin yliluonnollisen voiman
haltioima. Silmät säihkyivät, huulilla väikkyi salaperäinen hymy ja
kulmilla paloi ylpeä uhma.
Kaikki katsoivat ihmetellen ja ihastellen--sellaista tanssia ei oltu
koskaan nähty! Olavi otti toisen tytön, ja kolmannen, vei kutakin vain
pari kierrosta ympäri ja vaihtoi taasen. Ei saatellut heitä paikoilleen,
vaan ikäänkuin kevyesti heitti luotaan ja kumarsi uudelle, ja tempasi
hänet samassa hurjassa vauhdissa aivankuin edellisen jatkoksi.
»Mitähän se tarkottaa?» kuiskailtiin väkijoukossa.
»Se tanssittaa nyt kaikki tytöt--viimeisen kerran poikamiehenä!»
»Tosiaankin!» Ja ihmiset hymyilivät ja katselivat ihaillen hurjaa,
salaperäistä tanssia--olisikin ollut ihme, ellei häissä olisi ollut
jotain kummallista, kun kaikessa muussakin.
Olavi pyöräytti taasen toverinsa kevyesti syrjään ja kumarsi sitte
erittäin syvään ja kohteliaasti--Kyllikille, joka seisoi hämmästyneenä
ja levotonna, tietämättä mitä ajatella.
Soittoniekka, joka näki kenen hän nyt otti, puristi viulunkoppaa
lujemmin rintaansa ja juoksutti kaiken tulensa jousen jouhiin. Viulu
vinkui ja valitti, ja morsiuspari kiisi kuin ilmassa, sulavana ja
hurmaavana. Kiisi kerran, kaksi, kolme, neljä kertaa tuvan ympäri--yhä
vain kiisi.
Silloin, viidennellä kierroksella, viulu äkkiä vaikeni, välähti
ohitanssivan Olavin toisessa kädessä ja iskeytyi samassa
silmänräpäyksessä sadoiksi sirpaleiksi pöydänkulmaan--'vii-uu' huusi
räsähdyksen keskeltä valittaen muuan pingottuneena katkennut kieli.
Häähuone hätkähti, väki katsoi pelästyneenä morsiuspariin. Mutta he
seisoivat rinnakkain perällä, ikäänkuin tuo kaikki olisi kuulunut
tanssin loppuaskeliin.
»Anteeksi, jos tuntui oudolta!» virkkoi sulhanen hymyillen.
»Ymmärrättehän ettei sillä viululla, jolla minut on vanhaksimieheksi
soitettu, enää koskaan soiteta.--Hyvää yötä!»
Joukosta kuului äänekäs helpotuksen ja ihastuksen hyminä. Sellainen
lopputanssi! Sellainen sulhanen! Kukaan muu ei sellaista olisi
keksinytkään!
Väki hymyili, sulhanen hymyili ja Moision ukko hymyili pöydän takana:
niin sen pitää ollakkin! Selkä muille, kaikki sille yhdelle--on minun
tyttäreni yhden viulun arvoinen!
Morsian yksin seisoi kalpeana--niinkuin taasen olisi ollut kesäinen
sunnuntai-ilta ja hän olisi seisonut lahden rannalla ja nähnyt kuinka
rinnetietä riensi kiivain askelin mies, jonka kulmilla paloi vihan
lieska.