Olavi astui Moision portaita ylös.
Hän oli mielenjännityksestä miltei kalpea, mutta tunsi itsensä niin
voimakkaaksi ja horjumattomaksi, että voisi kuulla tyynesti mitä
tahansa--kuulla ja nähdä ja vaatia hellittämättä osaansa.
Avasi oven ja astui sisään.
Huoneessa oli kaksi ihmistä. Toinen oli tuikeannäköinen, tuuheakulmainen
ukko, joka mitään aavistamatta juuri asteli perältä ovellepäin. Se
toinen oli levotonta odotusta täynnä ja luuli sydämensä hypähtävän
rinnasta, kun ovi avautui.
Kaikki kolme naulautuivat paikkaansa.
»Päivää!» tervehti Olavi kunnioittavasti, miltei pojanomaisen nöyrästi.
Kukaan ei vastannut. Olavi näki vain kuinka ukon tavattoman tuuheat
kulmakarvat vetäytyivät toisiinsapäin kuin kaksi mustankellahtavaa
ukkospilveä.
»Päivää!» kuului vihdoin perältäpäin kuivanlyhyesti, sillä äänenpainolla
että sen on kunniallinen talo velkaa maantierosvollekin.
Mutta velka oli nyt maksettu ja sitte tuli kuin halkokirveellä iskien:
»Kun me erosimme, niin minä pyysin ettette enää ikänä ilmestyisi minun
silmieni eteen--onko teillä jotain asiata?»
Nuori tyttö nojautui kalpeana astiakaappia vasten.
»On», vastasi Olavi tyynesti. »Meidän ensi tapaamisemme ei ollut
sellainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Minä pyydän sitä kertaa anteeksi
ja pyydän nyt uudelleen tyttärenne kättä.»
»Souvari!» kivahti vihasta ja harmista vapiseva ääni.
»Niin--mutta älkää kiivastuko!»
»Tukkisouvari!» kimahti uudelleen, ja ääni oli niin täynnä ylenkatsetta
ja loukattua kunniantuntoa, että se viilsi kuin veitsi ja puri kuin
hohtimet.
Tumma puna lensi Olavin otsalle ja hän saattoi vaivoin hillitä sitä,
mikä hänen sisässään alkoi kiehua.
»Niin», sanoi hän harvaan ja painokkaasti. »Savenkääntäjöitä on joka
nurkassa, mutta oikeita tukkisouvareita harvassa!»
Ukon kulmakarvat kohoutuivat kerran ja painautuivat sitte entistäkin
syvempään, kuin hyppyyn kyyristäytyvät kissat.
»Ulos!» jyrähti hän kuin ladattu ukkospilvi.
Sitä seurasi syvä äänettömyys. Olavi purasi huultaan, mutta katsahti
sitte uhmaten ukkospilveen ja puhui kuin kuohuva kevätkoski:
»Te ajoitte minut kerran ulos, ja minä menin, mutta nyt en astu
askeltakaan ennenkun asiamme on selvä! Minä tulin luoksenne nöyrällä
mielellä ja pyysin silloista anteeksi, vaikken vielä tänäpäivänä tiedä
kummallako meistä olisi enemmän anteeksipyydettävää. Ja minä menen
nytkin, mutta en käskemällä enkä yksin, vaan vaadin mitä minulle kuuluu,
vaikka se olisi tähtenä taivaalla!»
Ukko oli kuuristunut eteenpäin, hänen kätensä olivat puristuneet
nyrkkiin ja hän syöksyi sanaakaan sanomatta kiivain askelin ovea kohti.
Olavin päätös oli silmänräpäyksessä valmis: hän ottaa tuon äkäisen ukon
syliinsä kuin lapsen, istuttaa hänet peräpenkille ja sanoo: istukaa
siivosti ja puhukaa siivosti asiasta, niinkuin vanhalle miehelle sopii!
Hän astui päättävästi ukkoa vastaan.
»Isä!» kuului silloin kaapin luota ja kalpea tyttö astui nopeasti
eteenpäin, rientääkseen yhteensyöksyvien väliin. »Isä--minä ... _minä
kuulun hänelle_!»
Isä pysähtyi, niinkuin salahyökkääjä olisi iskenyt häntä takaa
ratkaisevana hetkenä--pysähtyi, kääntyi tyttäreen ja katsahti pitkään.
»Sinä--?» huudahti hän kummastuneena. »Vai oikein sinä _kuulut_
hänelle?» lisäsi hän selkäpiitä karmivalla ivalla. »Ja ehkä olet häntä
oikein odottanutkin nämät vuodet, jolloin minä en ole saanut sinusta
kenellekään ihmiselle kuuluvata?»
»Niin olen», kuului tyyni, rauhallinen vastaus. »Ja minä olen päättänyt
ruveta hänen vaimokseen.»
Ukko astui pari kiivasta askeletta tyttöön päin:
»Vai olet sinä _päättänyt_--?»
Se sai tytön miltei säpsähtämään.
»Minä olen niin ajatellut», sanoi hän nöyrällä äänellä, »ja minä
toivoisin että isä sallisi sen tapahtua suosiolla.»
»Vaan jospa _minäkin_ olisin jotain päättänyt!» Ukko suoristausi,
seisoen kuin vanha naavakuusi keskellä permantoa. »Ja nyt voitte kuulla
minun päätökseni: Moision tytärtä ei anneta tukkijätkälle--hävetköön se,
joka kehtaa pyytääkkään!»
Hän sanoi sen sellaisella isän mahdilla ja valtijaan varmuudella kuin se
olisi ollut päätös, josta ei enää voi vedota.
Seurasi äänetön jännityksen hetki. Kyllikin pää oli painunut alas kuin
raskaan iskun tapaamana. Mutta sitte se kohosi jälleen, hitaasti ja
itsetietoisesti, ja Olavi huomasi hämmästyksekseen että noilla kahdella,
jotka seisoivat vastatusten, oli sinä hetkenä sama asento, sama ylpeä
ryhti ja sama päättäväisyys kasvoilla.
»Vaan jospa Moision tytär siitä huolimatta _menee_ tukkijätkälle!»
helähti kuin vasaralla teräskangen kylkeen.
Ukon pää kohosi entistäkin ylemmäs.
»Niin hän menee tukkijätkän lutkana, vaan ei minun tyttärenäni!»
tömähti kuin isomoukari alasimeen.
Sitte oli taasen hiljaista. Kyllikin poskille sävähti harmin puna ja
Olavi tunsi kiihkeätä halua toteuttaa äskeisen aikeensa. Mutta hän
ymmärsi että noiden kahden täytyi saada itse suorittaa asiansa, kolmas
sen vain pilaisi.
»Valitse!» sanoi isä kylmän arvokkaalla äänellä. »Ja valitse pian, tuo
toinen odottaa.--Yksi sana vielä!» Hänen äänessään väreili vihlova,
voitonvarma iva: »Jos sinä päätät nyt mennä, niin sinä lähdet tällä
minuutilla, ja lähdet juuri samassa puvussa kuin aikoinasi tähän taloon
tulitkin--ymmärrätkö? Tee päätöksesi!»
Se iski niin yllättävänä ja syvän alastomana, että molemmat nuoret
seisoivat hämmästyneinä ja neuvottomina.
»Täytyykö minun _näin_ valita?» kysyi tyttö kalpeana, miltei
rukoilevalla äänellä.
»Täytyy!»
Tyttö lennähti punaiseksi ja kalpeni taasen, ja seisoi niin
liikkumattomana kuin hän ei olisi ensinkään hengittänyt.
»Kyllikki!» sanoi Olavi liikutuksesta väräjävällä äänellä. »Minä en
soisi isän ja tyttären välien särkyvän, mutta jos sinun päätöksesi
lankee niinpäin, niin»--hän tempasi rajusti palttoon päältään ja hänen
äänensä vapisi harmista ja katkeruudesta--»niin on tässä aluksi sen
verran verhoa, ettei sinun tarvitse alasti maantielle astua.»
Ukko hymähti myrkyllisen hymähdyksen ja hänen kasvoillaan ilkkui alaston
iva. Mutta tytön poskille kohosi lämmin puna ja silmä lennätti Olaville
salaisen kiitoksen.
Olavi seisoi kuin elämän ja kuoleman edessä, tyttö seisoi yhä lattiaan
tuijottaen--heitä molempia katseli ukko ilkamoiva iva kasvoillaan.
Silloin tytön pää hiljaa kohoutui ja hän ikäänkuin kasvoi ympäristöään
korkeammaksi. Kädet kohosivat rauhallisesti, puseron napit avautuivat
yhdellä vetäsyllä, sitte vyötäisnauha--pusero lepäsi sängyn päälaudalla
ennenkun katselijat ennättivät oikein oivaltaa mitä oli tapahtunut.
Ivahymy kuoli ukon kasvoilla.
Olavin valtasi hurja riemu. Hänen olisi tehnyt mieli temmata paljain
käsivarsin seisova tyttö olalleen ja kiitää taakkoinensa ulos.
Mutta tyttö seisoi rauhallisena paikallaan. Päällyshameen haka
avautui--hame teki puserolle seuraa.
Ukon kasvot kävivät tuhkanharmaiksi.
Olavi kääntyi selin, ja inho ja viha tormalsivat häneen niin rajuina,
että veri pakeni hänen kasvoiltaan. »Kiiruhda!» kuului hänen tukehtunut
äänensä olkapään yli.
Tyttö seisoi yhä paikallaan--kalpeana, mutta rauhallisena. Alushameen
nappi avautui ja...
»Lopeta jo!» kuului isän ääni kuin maan alta.
Olavi kääntyi ympäri ja tyttö katsahti isäänsä kysyvin silmin.
»Menkää! Olkaa! Ota! Vie!» huusi ukko niinkuin se, joka ei tiedä mitä
sanoo. »Sinä näyt olevan sukuusi, kelvoton», huusi hän tyttärelleen,
»vaikka sinulle olisi sopinut paremmin housut kuin hame!--Ja sinä!
Tottakai jaksat vaimosi elättää, kun jaksat sen väkisin
ottaakkin--hävytön!»
Kuumat veret törmäsivät nuorten kasvoille, mutta he seisoivat yhä
hämmästyneinä, kykenemättä jäsentäkään liikauttamaan.
»Pane jo päällesi!» sanoi ukko tuskaisella äänellä. »Ja sinä siellä, käy
istumaan!»
Kyllikin valtasi äkkiä sellainen kainouden tunne kuin hän olisi seisonut
alasti suuren miesjoukon edessä. Hän tempasi hameensa ja puseronsa ja
juoksi kiireisesti kamariin.
Vanha Moisio oli niinkuin häneltä olisi selkäranka sulanut, kun hän
vetäytyi peräikkunaa kohti, istahti penkille, vaipui kyynärpäänsä varaan
ikkunanlautaa vasten ja tuijotti ulos.
Olavi istahti sivupenkille, ja hänet valtasi säälin tunne nähdessään
vanhan miehen niin masentuneena.
Hetkisen päästä tuli Kyllikki sisään, punottavana ja liikutettuna--tuli
ja hiipi hiljalleen kaapin luo.
Nuoret katsahtivat pikaisesti toistensa silmiin ja jäivät sitte
katselemaan ikkunanpielessä istuvaa vanhaa miestä.
Äänetöntä hiljaisuutta jatkui kotvan. Vihdoin ukko kääntyi. Hänen
kasvonsa olivat liikutetut, mutta niillä lepäsi arvokas, miltei
juhlallinen vakavuus, kun hän katsoi suoraan Olaviin.
»Kun meistä nyt näyttää pakostakin tulevan sukulaisia», alotti hän,
»niin minä toivoisin että meidän välimme olisi ainaiseksi selvä. Minun
suvussani on tapana sanoa sana ajallaan ja antaa korvapuusti paikallaan,
mutta ei sitte enää menneitä märehtiä.»
»Se on kunnioitettava tapa», sanoi Olavi, tietämättä oikein mitä
sanoisi. »Jokseenkin sama kuin minunkin isälläni.»
Seurasi taasen hetkisen äänettömyys.
»Ja kun minusta nyt tulee appi ja sinusta vävy, niin meillä kai olisi
yhtä ja toista puhuttavaa», jatkoi ukko lauhtuneella äänellä. »Haluaisin
tietää mitenkä olet aikonut tämän jälkeen elämäsi järjestää. Aijotko
vielä naituasikin maailmaa kiertää?»
»En, olen sen jo jättänyt ja asettunut kotipuoleeni, jossa rakennan
paraikaa itselleni mökkiä», vastasi Olavi.
»Hm, vai niin.--Muuten, asiain kerran käännyttyä tälle tolalle, olisi
tässä meilläkin ollut mökkiä, jo entisestään. Sillä niinkuin luultavasti
tiedät, ei minulla ole miehistä perillistä ja itse alan käydä jo
vanhaksi.»
Olavi katsoi pitkään vanhan Moision silmiin.
»Nyt vasta minä ymmärrän mitä te sillä tarkotitte, ettei teidän
suvussanne ole tapana menneitä märehtiä», sanoi hän. »Enkä minä voi
kylliksi kiittää teitä hyvyydestänne. Mutta asia on siten, etten minä
voi asua missään entisissä mökeissä, vaan minun täytyy itse rakentaa ja
itse peltoni raivata. Minulla olisi ollut asuttu talo siellä kotonakin,
mutta en minä voinut siihen ruveta.»
»Talo...?» huudahti ukko ja nousi seisoalleen. »Mistäs sinä sitte oikein
olet kotoisin?»
»Hirvijoen Kylänpäästä--jos olette kuullut puhuttavan?» vastasi Olavi.
»Olen nuorempana käynytkin sielläpäin», puheli ukko lämmenneenä,
kävellen Olavia kohti. »Ja mistäs sieltä...?» kysyi hän vetäen
pöydänedus-lavitsaa ulospäin ja istuutuen sen kulmalle lähelle Olavia.
»Koskelasta.»
»Koskelasta! Isosta-Koskelastako--?»
»Onhan se isonlainen», Olavi vastasi.
Ukko suoristausi, luoden pitkän, tiukan katseen:
»Ja miksikäs sinä et voinut tätä jo silloin sanoa, kun ensi kertaa
meillä kävit?--Se olisi ollut parempi sekä sinulle että minulle.»
»Siksi», vastasi Olavi ja hänen poskipäilleen levisivät tummat punat,
»etten minä ole aikonut koskaan ottaa vaimoa Koskelan nimellä enkä
koskelaisille, vaan omalla nimelläni ja itselleni!»
»Vai niin, vai niin», sanoi ukko ja katseli häntä pitkän aikaa äänettä
kiireestä kantapäähän. »Vai sillätavalla.»
Mutta sitte hän näki vilaukselta jotakin pihalta.
»Älä ole milläsikään», sanoi hän ystävällisesti, nousten kiireesti ylös.
»Hevoset näyttävät tulleen pajasta, minun pitää pistäytyä hiukan
ulos--en minä siellä monta minuuttia viivy.»
Tupaan jääneistä tuntui niinkuin nyt olisi ollut sunnuntaiaamu
myrskyisen lauvantaiyön jälkeen ja kellotapulista paraikaa soitettu
huomenkelloja.
Kaapin luona seisova tyttö riensi punottavin poskin Olavia kohti, joka
nousi häntä vastaan--riensi ja kietoi hurmautuneena kätensä hänen
kaulansa ympäri:
»Nyt vasta minä alan ymmärtää millainen sinä oikein olet!»
»Ja minä--millainen sinä oikein olet...!»