Morsiuskamarissa pienet lemmettäret leijailivat--hilpeinä, vallattoman
veitikkamaisina.
»Hei!» huudahti muuan. »Minä se olen ensimäinen. Ensimäinen tervehdys
minun, lentomuisku minun!»
»Entäs minä?»
»Ja minä...?»
He alkoivat puhua kaikki yhtaikaa.
»No no, kuulkaa nyt hiukan minuakin! Miltäs tämä minun onnitteluni
kuuluu? Se pitäisi olla hienoa, vai?»
»Tui-tui!» visersi pienin kaikista lemmettäristä, joka oli toisten
intoillessa pujahtanut salaa morsiusvuoteelle peitteen reunan alle, ja
kurkisti sieltä veitikkamaisesti valkean lakanan laskoksesta.
»Tui-tui--mitenkäs _minun_ luulette heitä onnittelevan...?»
»Rasavilli!» huudahtivat toiset puolittain leikillä, puolittain
tosissaan, sillä tuo oli jo kaikkienkin mielestä liian rohkeata. Ja he
pyrähtivät kuin mehiläisparvi pienintä vekkulia vallattomuudestaan
kurittamaan.
Mutta pienin lehahti lentoon ja piilottausi piirongin taakse--toiset
jälessä.
»Hiljaa!» huudahti äkkiä joku joukosta. »Nyt se taisi vihdoinkin tanssi
loppua!» Oltiin hetkinen äänettä.
»Niin loppui--nyt ne tulevat!»
Kukin riensi paikalleen, punottavin poskin ja sykkivin sydämin.
Viereisestä kamarista kuului läheneviä askeleita. Kaikkien silmät
tähtäsivät oveen.
Sisään astui mies, jonka silmissä lieskui synkkä tuli--häntä seurasi
kalpea morsian.
Tervehyttäjän käsi vaipui alas, hymy jähmettyi silmissä ja onnittelut
jäätyivät huulille--lemmettäret hiipivät väristen seinäviertä ovelle.
Mutta mies, jonka silmissä paloi vihan tuli, astui kiivain askelin
edestakaisin huoneessa, astui ja pureskeli raivoissaan ylähuultaan.
Sitte hän pysähtyi äkkiä perälle pöydän luo ja kiinnitti kalpeaan
naiseen läpitunkevan, kuurakylmän katseen.
Nainen, joka oli siihen saakka seisonut ajatuksissaan piirongin luona,
läheni hitain askelin kylmää miestä.
»Olavi!» sanoi hän äänellä, jossa värähteli tuska ja hellyys. »Mitä tämä
oikein merkitsee, rakas Olavi...?»
»Rakas--?» kalskahti miehen hampaiden välitse kuin raepuuska
ikkunanlasia vasten, ja hänen äänessään värisi itku ja nauru, vihlova
iva ja katkeruus. Hän tarttui kiivaasti naisen molempiin olkapäihin.
»Pysy loitommalla!» huusi hän vihasta kiehuen ja heitti kalpean naisen
luotaan niin tuimasti, että hän lensi pari syltä syrjään ja horjahti
sivuseinällä olevalle sohvalle.
Kalpea nainen jäi hämmästyneenä asentoonsa--heitto oli tullut niin
odottamatta. Mutta sitte hän nousi ja astui pari askeletta Olavia kohti,
tyynesti ja päättävästi, pää korkealla koholla ja poskilla punaiset
pilkut.
»Mitä tämä oikein merkitsee, Olavi?» kysyi hän äänellä, jossa yhä vielä
väreili hellyys, mutta jonka pohjalla jo läikkyi aalto kirkasta terästä.
Olavin veri kuohui kohisten--että syyllinen uskalsi seisoa tuollalailla
pää koholla ja katsoa sellaisella ylevyydellä häntä suoraan silmiin. Ja
kun hänen katseensa samassa sattui myrttikruunuun, morsiamen puhtauden
tunnusmerkkiin, joka ikäänkuin häntä ilkkuakseen näytti sinä hetkenä
kasvavan ja kohoavan entistäänkin korkeammaksi, niin hän pelkäsi verensä
tyrehtyvän ja tunsi pakottavaa tarvetta syöksyä tuon riettaan
teeskentelijän kimppuun ja repiä hänet kappaleiksi.
»Sitä», huusi hän miltei mielettömän raivolla ja syöksyi hänen eteensä,
»että sinä kannat vääriä koristeita, petturi!» Ja hän repäsi yhdellä
tempasulla myrttikruunun huntuineen, viskasi sen lattiaan ja survoi sitä
yhä rajummin metallisten runkolankojen kohoillessa kuin uhottelevat
käärmeenpäät hänen jalkainsa alta: »Valehtelija, valehtelija, tekopyhä!»
Kyllikki ei liikahtanut, ei äännähtänyt, hän vain katsoi
kauhistuneena--punaiset pilkut poskilla yhä laajenivat.
Kruunusta oli vain metallilankoja ja myrtinsirpaleita jälellä--Olavi
potkasi vielä viimeksi hunnun syrjään. Sitte hän suoristausi ja katsoi
Kyllikkiin hurjasti, niinkuin mies, joka on kukistanut yhden
vihollisensa ja nyt silmää toiseen.
»Tahtoisitko nyt viimeinkin sanoa mitä tämä kaikki merkitsee» virkkoi
Kyllikki--yhä tyynesti, mutta niin muuttuneella äänellä, että hän
pelästyi sitä itsekkin.
»Kyllä, jumal-avita! Jos minulla olisi revolverini, niin vastaisin
silmänräpäyksessä niin, ettet enää ikänä kyselisi!»
Kyllikistä tuntui niinkuin kaikki veri olisi paennut hänen suonistaan ja
sen sijaan virrannut kylmä viima, huutava hätä ja neuvottomuus. Häntä
oli häväisty, hänen kruununsa ja morsianonnensa oli lattiaan polettu,
jälellä oli vain mies, joka raivosi ja uhkasi. Hän tarkasti Olavia
pitkään, ikäänkuin yhdellä silmäyksellä käsittääkseen mistä metallista
hän oikeastaan oli tehty. Ja hän tunsi vaistomaisesti seisovansa jonkun
suuren ja hirmuisen edessä, josta koko heidän tulevaisuutensa
riippui--yhdestä ainoasta sanasta ja liikkeestä, mihin hän nyt ensiksi
ryhtyisi. Hän muisti äkkiä jotakin ja veri syöksyi humisten hänen
päähänsä... Uskaltaisiko tuo mies? Onko hänen vihansa suurempi kuin
rakkautensa?
Hän teki nopeasti päätöksensä: nyt taikka ei koskaan, muuten on kaikki
hukassa! Astui piirongin luo ja avasi alimman laatikon. Etsi kiireisesti
jotakin, ja kun ei löytänyt, niin työnsi laatikon kiinni. Avasi sitte
toisen, kohosi hetken päästä ylös ja astui tyynein, päättävin askelin
Olavin eteen pöydän luo, vaikka sydän löi niin että jyskytti.
Pöydälle laskeutui vanhanaikuinen kookas revolveri, jonka tummankiiltävä
piippu välkkyi kynttiläin valossa.
»Siinä on se, jota kaipaat, luoteja on täysi panos--minä odotan
vastausta.»
Hän sanoi sen harvaan, ponnistaen kaikki voimansa ettei ääni pettäisi,
astui pari askeletta taaksepäin ja jäi odottamaan--kasvoiltaan
lumivalkeana, värähtämätön katse Olaviin tähdättynä ja hengitys miltei
lakanneena.
Ratkaiseva silmänräpäys oli tullut. Se tuntui Kyllikistä pitkältä kuin
ijankaikkisuus, ja hän olisi kaatunut, ellei olisi tuntenut itseään
jäykäksi kuin jääpuikko.
Olavi seisoi liikkumattomana, tuijottaen häneen kuin kummitukseen. Hän
oli nähnyt hänet kerran ennenkin samanlaisena, yhtä kalpeana ja
päättäväisenä--silloin vanhan Moision edessä. Ja tuo vertaus iski häneen
kuin ahdistava tuska, ja revolveri pöydällä oli niinkuin vaatteet, joita
Kyllikki taasen alkoi riisua.
»Mitä sinä oikein tarkotat--tahdotko tehdä minut hulluksi?» huusi hän
tukehtuneella äänellä, repien molemmin käsin epätoivoisena tukkaansa ja
syöksähtäen rajusti ovellepäin.
Kyllikki tunsi veren ja lämmön palaavan tyrskyten ruumiiseensa.
Olavi astui pari kertaa perän ja oven väliä ja riensi sitte kuin
tuulispää Kyllikin eteen. Hänen verensä oli päässyt salpauksestaan ja
hän tunsi taasen kohoavansa tuomari-istuimelleen.
»Sinä vielä uhmaat, salapetturi!» huusi hän vihasta kalpeana ja
jalkaansa lattiaan polkaisten. »Tiedätkö mikä sinä olet? Valehtelija ja
valapatto! Ja mitä sinä olet tehnyt? Sinä olet pettänyt minut! Sinä olet
turmellut minun hääiltani--sinä olet hävittänyt minun onneni ja
tulevaisuuteni--sinä olet häväissyt minut koko maailman edessä--sinä et
ole puhdas, vaan sinä...» Ilma loppui hänen keuhkoistaan ja hän veti
sitä kiihkeästi, jatkaen särkyneellä äänellä: »Ja nyt on tilin hetki
tullut! Tunnetko sinä erään miehen, elukan, jolla oli tänä iltana
punainen nauha kaulassa ja paksut hopeaperät liivin päällä? Valehtele
nytkin, jos uskallat!»
»Tunnen--hyvinkin.»
»Tietysti, kuinkas muuten...!» Hän nauroi kamalaa, hermostunutta naurua.
»Ja tuo elukka tuli minun hääiltanani minun eteeni ja sanoi...»
Hän keskeytti lauseensa, hän tahtoi häntä kiduttaa. »Mitä hän sanoi--?»
kysyi Kyllikki henkeään pidättäen.
»Sitä, minkä sinä itsekkin tiedät--_että sinä olet ollut hänen vaimonsa,
vaikka vihkimättä!»_
Ja Olavi näki tyydytyksekseen kuinka tuo lause iski Kyllikkiin kuin
vasama--niinkuin tarkotuskin oli.
Kyllikki tunsi joka luusolmunsa vapisevan. Hän tunsi vihaavansa
Olavia--koko tuota sukua, joista yksi kantoi väärää todistusta ja toinen
raivosi, jotka puhuivat _heidän_ hääillastaan ja _heidän_ onnestaan ja
vaativat puhtautta--muilta vaan ei itseltään. Hän tunsi että heidän
täytyi nyt iskeä yhteen ja repiä toisiaan, pelkäämättä ja
armahtamatta--murskata kaikki, jos mieli mitään rakentaa.
»Entä sitte?» kysyi hän kylmänkirkkaalla äänellä, pää koholla.
»Entä sitte--?» huusi Olavi raivostuneena.
»Niin. Sehän on vain yksi ainoa, vai onko ilmotettu useampia...?»
»Yksi ainoa! Herra Jumala, minä tapan sinut--nyt, tällä hetkellä!»
»Tapa!» Ja hän kiinnitti Olaviin uhmaavan katseen ja jatkoi kylmällä,
varmalla äänellä: »Kuinka monta vihkimätöntä vaimoa sinulla itselläsi on
ollut...?»
Olavi mörähti niinkuin häntä olisi pistetty puukolla rintaan. Sitte hän
iski raivoissaan molemmilla nyrkeillään päähänsä että jysähti, kääntyi
poispäin ja alkoi karata hurjasti edestakaisin, tukkaansa repien ja
raivoten: »Minä tapan sinut ja minä tapan itseni--tapan, tapan, tapan!»
Hetkisen riehuttuaan hän heittäytyi sohvalle, repäsi takkinsa auki niin,
että napit sinkoilivat irti, tarttui valkoiseen rusettiinsa, tempasi sen
poikki ja viskasi lattialle huutaen tuskissaan: »Miksi minun pitää tätä
helvettiä kärsiä? Ei kellään ole näin kurjaa hääiltaa, ei kukaan ole
näin onneton!»
Kyllikki seisoi yhä paikoillaan, antaen Olavin raivota ja tuskitella ja
tuntien niinkuin se pohja, jolla hän itse seisoi, olisi yhä varmistunut.
Vihdoin hän meni hiljaa Olavin eteen sohvan luo.
»Pitääkö minun vihata ja halveksia vai rakastaa sinua?» sanoi hän
tyynellä äänellä. »Sinä kuuntelet juopuneen miehen valeita sensijaan,
että kysyisit siltä ainoalta, johon voit ehdottomasti luottaa, tai edes
olisit antanut selityksen, kun sitä pyysin. Minä en ihmettele, että tuo
mies teki niinkuin teki ja antoi sinun hääiltanasi maistaa pisaran sitä
samaa myrkkyä, mitä epäilemättä olet itse monelle muulle valmistanut.
Mitä häneen tulee, niin hän on tavallaan nuoruudentoverini, erään
mahtavan talon poika, ja minä olen ollut pienestä pitäin kuin hänelle
luvattu. Ja hän, puolikymmentä vuotta minua vanhempi, kohteli minua
lapsempana kuin morsiantaan, jopa yritti joskus hyväilemäänkin, kun olin
niin lapsi, etten ymmärtänyt edes suuttua. Mutta siinä onkin kaikki,
vaikka tuo raukka on juovuspäissään ja harmissaan koettanut uskotella
sinulle jotain muuta.»
»Onko se totta, Kyllikki--?» huudahti Olavi ponnahtaen sohvalta ylös.
»On. Kyllä _minä_ olen puhdas, mutta _sinä_--oletko sinä oikeutettu
puhdasta vaatimaan...?»
»Olenko minä oikeu...?» kuohahti Olavi, mutta lause jäi kesken ja hän
vaipui takaisin sohvalle, tarttui molemmin käsin päähänsä ja ummisti
silmänsä kuin pahaa näkyä torjuen.
»Sinulle olisi ollut oikein», jatkoi Kyllikki, »jos asia olisi ollut
niinkuin luulit--niin olisi _pitänyt_ olla! Ja sinä tiesit sen itse,
siksi sinä raivosit ja uhkasit tappaa.»
Hän oli hetken vaiti, katsellen sohvalla voihkivaa Olavia.
»Niin, puhdasta, se on oikein että pidätte siitä vaatimuksesta kiinni.
Mutta oletko sinä kertaakaan tänä iltana ajatellut mitä minä saan--minä,
joka _olen_ puhdas?»
»Älä kiduta minua!» valitti Olavi käsiään väännellen. »Kyllä minä sen
ymmärrän, ja kyllä minä olen sinuakin ajatellut--oh, oh!»
»Niin oletkin ... joskus. Siitä oli sinun kirjeessäsi, pari sanaa vain,
mutta syvästi. Minä ymmärsin sen anteeksipyynnöksi, ja voin ottaa kaiken
vastaan semmoisenaan, sillä minä ajattelin silloin enemmän muita kuin
itseäni. Mutta tänä iltana...»
»Voi Jumala tätä kurjuutta--kaikki on mennyttä!» vaikeroi Olavi
itkunsekaisen hermostuneella äänellä ja alkaen taasen tukkaansa repiä.
»Tätä iltaa, tätä iltaa, joka on ollut minun kauniin unelmani, jota
minä olen odottanut kuin suurta sovintopäivää. Kaikki on sirpaleina:
kruunut ja hunnut, toiveet ja unelmat--minun hääyöni, minun hääyöni...
sitä ei minulle annettukaan!»
Hän heittäytyi tuskissaan sohvan päänojan yli suulleen ja ratkesi
raivoisiin nyyhkytyksiin.
»Sinun hääyösi?» sanoi Kyllikki värähtelevällä äänellä. »Eikö sinulla jo
ole ollut hääyösi...? Mutta minun hääyöni»--hänen äänensä petti--»sitä
ei ole ollut, eikä sitä tule koskaan...!»
Hän pyrskähti rajuun, epätoivoiseen itkuun, lysähtäen sohvan toiseen
nurkkaan ja väristen koko ruumiiltaan.
Ja morsiuskamarin täytti itku ja valitus, nyyhkytykset ja huokaukset ja
onnettomuuden tunto niin syvä, että olisi luullut seinien puhkeavan
niiden jännityksestä. Kyllikin itku paisui toisinaan korvia vihlovaksi
valitukseksi ja Olavi väänteli ja vieriskeli tuskissaan kuin avuton
lapsi.
Hän säpsähti kuin unesta havahtuen tuntiessaan kierineensä tietämättään
aivan Kyllikin viereen. Ja hän vierähti lattialle hänen eteensä,
kiertäen kätensä hänen polviensa ympärille ja painaen päänsä hänen
syliinsä.
»Tapa minut!» huusi hän epätoivoissaan. »Anna ensin anteeksi, ja tapa
sitte!»
Kun Kyllikki tunsi hänen käsivartensa jalkojensa ympärillä, niin hän
lakkasi värisemästä ja tunsi itkunsa ja tuskansa tyrehtyvän siihen
puristukseen.
»Mikset sinä vastaa?» huusi Olavi. »Ellet voi antaa anteeksi, niin tapa
edes--tai minä tapan itse itseni!»
Mutta Kyllikki ei puhunut mitään. Hän ainoastaan kumartui eteenpäin ja
pujotti kätensä hiljaa Olavin käsivarsien alle, alkaen vetää häntä
ylöspäin--voimakkaasti ja hellittämättä, kunnes sai Olavin
puolikoholle, jolloin puristi hänet lujasti itseään vasten.
Lämmin aalto huuhtasi Olavin rintaa ja hän kiersi käsivartensa Kyllikin
ympärille, niinkuin kiitollinen lapsi kietoo kätensä äidin kaulan
ympäri:
»Purista minut nyt kuoliaaksi, niin minä olen saanut ne molemmat, mitkä
pyysin!»
Mutta Kyllikki ei sanonut sanaakaan, ainoastaan puristi. Ja he lepäsivät
siten pitkän aikaa, niinkuin kiivaasta itkusta väsyneet lapset.
»Olavi!» sanoi Kyllikki vihdoin, hellittäen puristuksestaan. »Kun sinä
pyysit minua omaksesi, niin sanoit ettet pyydä minua kanssasi onnea
jakamaan, vaan kärsimään ja ponnistelemaan.»
»Se oli silloin», valitti Olavi, »mutta silloin minä kuitenkin toivoin
onnea.»
»Vaan se tarkotti juuri tätä iltaa--tämä on meidän ensimäinen
kärsimyksemme.»
»Johon kaikki särkyi ... kaikki, kaikki!»
»Ei kaikki, ainoastaan hääyömme onni--kaikki muu on jälellä.»
»Ei ei, älä koeta pettää itseäsi ja minua. Ja mitä minä itsestäni! Minä
olen osani ansainnut, mutta sinä, jonka täytyy...»
»Ei sanaakaan siitä enää, Olavi», keskeytti Kyllikki, »ei nyt eikä
vasta! Minä olen sen jo unohtanut...»
»Kaikkiko...?»
»Kaikki--sinun tähtesi kaikki, Olavi!» sanoi hän lämpimästi. »Ei ihminen
saa aina kaikkea, mitä toivoo, ja jos me emme voineet olla hääyönämme
sulhanen ja morsian, niin voimme olla ainakin tovereita.»
»Onnettomuustovereita...!» huokasi Olavi raskaasti, ja he
puristautuivat yhteen niinkuin kaksi orpoa, rikkirevittyä sielua, jotka
voivat turvautua ainoastaan toisiinsa.
»Olavi!» kuiskasi Kyllikki hetkisen päästä. »Meidän täytyy mennä jo
levolle, sinä olet niin väsynyt.»
Heidän katseensa lennähtivät yhtaikaa valkoiseen morsiusvuoteeseen ja
sitte säikähtyneinä toisiinsa. Ja he lukivat toistensa silmistä kuin
kirjasta, mitä kummankin sielussa sinä silmänräpäyksenä liikkui.
»Emmekö voi levätä tätä lyhyttä aamuhetkeä tällä sohvalla?» kysyi
Kyllikki väräjävin äänin.
Olavi tarttui hänen käteensä ja painoi sen sanaakaan sanomatta
huulilleen.
Kun Kyllikki nousi, mennäkseen tyynyjä ottamaan, sattui hänen katseensa
pöytään. Hän meni sen eteen ja otti Olavilta salassa jotakin, meni sitte
piirongin luo ja sulki avoimen laatikon. Olavin kiitollinen katse
saattoi häntä vuoteen luo.
Mutta kun hän otti esiin kaksi valkeanhohtavaa tyynyä, joiden pitseihin
onnellinen morsian oli niitä kuntoon laitellessaan painanut sykkivin
sydämin kaihon ja riemun suudelmia ja niiden rypytettyihin nauhoihin
kuumien huulten salaisia tervehdyksiä, niin hänen hartiansa alkoivat
värähdellä ja hän jäi selin paikoilleen, puuhaten kiihkeästi nauhain
kera, ikäänkuin jotain olisi epäkunnossa.
Olavin silmäluomet alkoivat räpähdellä ja niiden väliin tulvahtivat
kuumat vedet. Hän nousi ja hiipi varpasillaan Kyllikin taakse.
»Kyllikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä, kääntäen hänet hartioista
hiljaa puoleensa. »Kaikkiko...?»
»Kaikki!» vastasi Kyllikki kyynelten läpi säteilevin silmin, kietoen
kätensä Olavin kaulaan. »Anna minulle anteeksi lapsellisuuteni.»
Ja Olavi sulki, kuumain kyynelten yhä tipahdellessa, hänet kiitollisena
ja riemullisena syliinsä----.
»Älä sammuta vielä tulia, Olavi--annetaan niiden palaa koko yö», pyysi
Kyllikki, joka lepäsi jo sohvalla.
Olavi nyökäytti päätään, ja laskeutui hänkin sohvalle--jalat sen
jatkoksi asetetulle tuolille ojennettuina ja päätään Kyllikin syliin
nojaten.
»Anna minulle kätesi!» pyysi hän ojentaen toisen kätensä päänsä yli
Kyllikkiä kohti.
Kaksi himmeästi sädehtivää silmäparia alkoi kuiskailla toisilleen kuin
kaksi yksinäistä tähteä puolipimeällä syystaivaalla, maan huokaillessa
öisen hämärän peitossa.