Hautajaiset olivat ohitse...
Veljekset istuivat vakavina ja harvasanaisina välikamarissa, kumpikin
tuolillaan ikkunan luona.
»----Ja sinä otat nyt talon ja isännyyden, ja hankit tietysti
emännänkin, ja alat hoitaa taloa, niinkuin sitä on miespolvesta
miespolveen suvussamme hoidettu», sanoi Olavi.
»Mitäs sinä sillä meinaat?» kysäsi vanhempi veli rykäisten kuivan,
lyhyen rykäyksen.
»Sitä, mitä sanoinkin, että sinusta tulee nyt Koskelan isäntä», virkkoi
Olavi miltei hilpeästi.
»Vaikka tiedät että sinua on aina siksi ajateltu ja ettei minusta ole
isännän saappaisiin. Kyllä minä tiedän paikkani miesten edellä
työmaalla, mutta komento...»
»Siihen sinä pian totut», sanoi Olavi vakuuttavasti. »Sitäpaitsi luulen
talon pysyvän paremmin talona, kun isäntä kulkee ase kädessä miesten
edellä, kuin jos hän kulkee suu täynnä suuria sanoja niiden jälessä.»
»Hm», sanoi vanhempi veli, rykäsi taas kuivan, lyhyen rykäyksen ja jäi
eteensä tuijottaen miettimään ja sormillaan tuolin sivuun rummuttamaan.
»Mitäs sinä sitte oikein itsestäsi meinaat?» kysäsi hän hetkisen päästä.
»Jäädä itsekseni ja ruveta rakentamaan omaa mökkiä--ja ehkä raivaamaan
omia peltojakin.
»Mökkiä...?» ihmetteli vanhempi veli.
»Niin. Katsoppas, veljeni!» sanoi Olavi raskaasti. »Kullakin on omat
polkunsa, ja minun elämäni on nyt joutunut siihen kohtaan, etten minä
voi elää minkään ennenrakennetun päällä. Minun täytyy alottaa kaikki
alusta ja rakentaa itse--ja jos minä kykenen alottamaan ja rakentamaan,
niin minä kykenen elämäänkin.»
Vanhempi veli katseli häntä jäykin, hämmästynein silmin, niinkuin olisi
kuullut vierasta kieltä--katseli ja alkoi taasen rummuttaa.
»Hm.--En minä sinun asioitasi tiedä, enkä tahdo tietääkkään», sanoi hän
kotvan kuluttua kunnioittavalla äänellä, niinkuin ylempäänsä puhutellen.
»Tiedän vaan, että niin on tehtävä kuin sinä sanot. Mutta uskotko sinä
että Koskela pysyy minun käsissäni Koskelana?»
»Uskon!» vastasi Olavi sekä lämpimästi että vakuuttavasti.
»Olkoon sitte niinkuin sinä tahdot. Mutta jos jotain alkaa mennä vinoon,
niin silloin täytyy sinun tarttua ohjaksiin.»
»Sen kyllä teen, mutta sen täytymisen sinä jo tänä syksynä kynnät
peltoon viljaa kasvamaan. Olkoon nyt vaan kaikki onneksi uudelle
isännälle!»
»No no! Hm.» Ja vanhempi veli taasen rykäsi.
»Minkäs hinnan talosta sovimme?»
»Ei mitään hintaa! Sinä otat talon semmoisenaan, niin olet heti hyvillä
jaloilla. Minä pyydän itselleni ainoastaan Isonsuon ja kauramaan sen
rannalta ja sen pienen metsäpalstan, mikä kuuluu samaan aitaukseen--ja
mahdollisesti rakennuspuut talon metsästä.»
»Vai niin sinä olet ajatellut!» virkahti vanhempi veli pirteä välke
silmissä. »Siitä tulee mainio pala, eikä siinä ole savikaan kaukana.
Mutta kyllä se on monen hien takana--minä olen sitä katsellut. Hm,
hirret! Tietysti, ja hevosapu myös. Mutta kyllä talosta hinta määrätään
ja kaikki muukin pannaan tasan.»
»Ei nyt mitään määrätä eikä tasata, kaikki muu jääpi sinulle.
Ymmärräthän, että kun kumpikin meistä tahtoo antaa enemmän kuin toinen
huolii, niin siitä kyllä aina sovitaan. Jos minä myöhemmin tarvitsisin
jotakin, niin minä kyllä tulen luoksesi, ja jos sinä tarvitset jotain,
niin tietystihän ensiksi käännyt veljesi puoleen.»
»No, jos sitte sillälailla sovitaan--kyllähän minä koetan kaikki
tallella pitää.»
Ja vanhempi veli alkoi taasen rummuttaa, tällä kertaa varmasti ja
nopeassa tahdissa.
Mutta sitte hän ponnahti äkkiä hätäisesti ylös:
»Minä luulen että kotopellon karje tulee jo auratuksi--jos ne vielä
riisuvat hevoset ennen aikojaan...!»
Ja hän riensi kiireisin askelin tupaan ja sitä tietä pihalle.
Olavi nousi hänkin ja meni jälessä tupaan. Pysähtyi ikkunan luo ja
katseli kuinka veljensä harppasi pää itsepintaisessa etukumarassa ja
kädet voimakkaasti sivuilla heiluen pitkin, vakavin askelin portista
ulos.
»Kullakin on oma leiviskänsä», hymyili hän, tuntien liikutuksen sekaista
hellyyttä, miltei kiitollisuutta veljeään kohtaan. »Ja sinun leiviskäsi
taitaa lopultakin olla Koskelalle suuremman arvoinen, kuin kukaan on
tähän päivään asti aavistanut.»
Olavi poikkesi maantieltä pienelle metsätielle--Olavi kirves olalla.
Oli syysaamujen juhla-aamu. Yö oli ollut kylmä, ja aamu oli niin raitis
ja kevyt, että se ikäänkuin kohotti ihmisen ilmaan--jalat vain vanhasta
tottumuksesta vielä silloin tällöin hipasivat maan pintaa.
Jo maantietä kulkiessaan oli Olavin vallannut outo tunnelma. Molemmin
puolin tietä juoksevan aidan seipäitten väliin olivat hämähäkit kutoneet
riippusiltojaan, rihmapaulojaan, verkkoaitojaan ynnä muita
taidekudoksiaan--siellä täällä keinui rihmojen varassa ristihämähäkin
mestariteos: suuri sädeaurinko. Ja kun yläilmojen aurinko juuri
paraillaan nousi, välkkyivät näiden pienten kutojain rihmat kuin
hopealangat, niin että Olavi tunsi kulkevansa kuin hopealla aidattua
tietä, jonka varteen oli sinne tänne pistetty riemuin tervehtiviä
sädelippuja.
Samoin metsässäkin. Sielläkin juoksivat hopealangat molemmin puolin
tietä puusta puuhun ja näreestä näreeseen--lippujakin lieskui siellä
täällä.
»Sanotaan hämähäkin ennustavan onnea», ajatteli Olavi itsekseen.
»Ainakin ne nyt näyttävät minulle tietä viitottavan.»
Ja väkevä halu kiidätti häntä miltei juoksujalassa eteenpäin.
»Eikö jo?» kysäsi kirves maltittomasti olalta.
»Ei, ei vielä, mutta pian», vastasi Olavi, kouraisten varresta
lujempaan.
»Tästä päivästä se kaikki riippuu», ajatteli hän taasen. »Se on kuin
koe--jos minä sen kestän, niin tie on ainaiseksi selvä! Mutta jos minun
vaellusvuoteni ovat minulta kaiken ytimen ja ponnen vieneet, niin
silloin en minä toden totta tiedä minne askeleeni käännän.»
Ja maltiton kiihko tarttui häneen ja lennätti häntä niin, että hiki
pusertausi hatunreunan alta, ja sai hänet odotuksesta vapisemaan.
»Ehkä minä liiottelen ja suotta hätäilen», ajatteli hän taasen
itsekseen. »Mutta kun se on minulle elämänkysymys, ja kun en minä tiedä
itsestäni vähääkään, vaan ratkaisu voi kallistua yhtähyvin toiseen kuin
toiseenkin puoleen.»
Hän ponnahutti kirveen korkeassa kaaressa olalta eteensä, piti sitä
vaakasuorassa ja pystyssä, ja heilautteli puoleen ja toiseen. Kirves
tuntui kevyeltä kuin lehti, ja hän riemastui niinkuin pieni
lapsi--niinkuin tämä jo olisi ollut kokeen koe.
Vihdoin hän saapui määräpaikkaansa, mäenrinteeseen, jossa kasvoi pitkiä,
sileärunkoisia kuusia ja mäntyjä. Tempasi takin päältään ja viskasi sen
maahan, katsomatta mihin, ja hatun jälessä samaa tietä. Vilkasi kerran
ylös puuhun, kirves kohoutui ja iski punervaan puunkylkeen--hänen
ensimäisen kädenlyöntinsä tutulle kotimetsälle kuuden vuoden päästä.
Metsä vastasi raikkaalla kaiulla, vastasi kolmelta taholta ja niin
kovaäänisesti, että Olavi pysäytti uudelleenkohotetun kirveensä ja
katsahti hämmästyneenä vastaajiin.
Vastaajat katselivat häntä kohotetuin päin ja kirkkain otsin, ei päätä
nyökäytellen tai hymyillen, vaan niinkuin miehet miestä tervehtien
karskin katsein: »terve tulemastasi!»
»Terve!» vastasi Olavi välkähtävällä kirveenterällä.
Ja niin he alkoivat puhella, kysellä ja vastailla ja keskenään
haastella------.
»Miksikö minä näin yksinäni häärään ja tällälailla reudon?» vastasi
Olavi. »Se asia nyt on sillälailla että...» Ja hän kertoi koko asian
punervien honganlastujen sinkoillessa ympärilleen.
»Vai niin--onneksi olkoon!» vastasivat puut. Vastasivat ja kaatuilivat
toinen toisensa perään, niin että tanner jymisi ja metsä raikui.
Olavista tuntui niinkuin hän olisi ollut tulta täynnä, tulta joka yhä
vain paisui ja jännittyi, mikäli sitä singahteli kirveenterän kautta
ulos. Hän otti kuin kunnianasiakseen katkaista aina yhdellä iskulla
oksan, olipa se suuri taikka pieni. Ja katkasi, ja innostui ja riemastui
yhä enemmän.
»Tätä tässä minä ajattelen alushirreksi», puheli hän taasen. »Pitäisi
siitä tulla!»
»Hyvin sinä meidät tunnet», vastasivat puut. »Tuollainen tervassydän
kestää miespolvia. Muuten olkoon meidän kesken sanottu, ettemme me
teistä kirvesmiehistä liioin pidä, mutta kun noilla sinun hommillasi on
sellaiset pohjat, niin ... iske huoletta, hymy huulillaan sitä silloin
kaatuu!»
Ja Olavi iski niinkuin kaikkien niiden vuosien edestä, joina hän ei
ollut kirvestä heiluttanut.
Kun päivällisaika joutui, lepäsi hänen ympärillään jo kokonainen
hirsikaski.
»No, miltäs tuntuu?» kysäsivät puut, katsellen kuinka hän takki
hartioillaan söi kiireisesti kuivaa päivällistään.
»Eipä hullummaltakaan--hyvää minä tästä toivon!» vastasi Olavi.
Taas välähteli kirves, taas ruskivat oksat ja tanner jymisi.
»Onpas tuossa paha mutka», puheli Olavi.--»Vaan sijansa se sekin saa,
kelpaa hyvin ikkunain välipaloiksi.»
»Niin niin, itse sinä sen paraiten tiedät», sanoivat puut. »Vaan
montakos niitä ikkunoita oikein tulee, ja montako huonetta--siitä sinä
et ole vielä mitään virkkanut?»
»Kaksi huonetta vain, tupa ja kamari, mutta suuria molemmat», selitti
Olavi. Ja hän kertoi kaikki tuumansa, ikkunat ja ovet, uunien sijan ja
kuistin satulakattoineen--aivan kaikki niinkuin hän oli ajatellut.
»Vai niin... Mutta minnekkäs sinä sen talosi aijot sijottaa?» kysyivät
taasen puut.
»Sille pienelle kummulle Isonsuon rantaan--niin minä olen ajatellut.»
»Isonsuon rantaan!» huudahtivat puut ja katsoivat ihmetellen toisiinsa
ja Olaviin. Mutta sitte niiden kasvoille levisi voitokas ilo.
»Terve!» huusivat he yhteen ääneen. »Terve, ja menestys salvakoon
seinäsi ja onni kaartukoon niiden yli katoksi--että vielä löytyy joku,
joka uskaltaa metsässä elämänsä alottaa.»
»Sitä minä itsekkin toivon, sitä enkä mitään muuta.»
»Mutta eivätkös ne sano sinua hulluksi--ihmiset?»
»Eipä ne tiedä minua miksikään mainita, kun ne eivät vielä tiedä koko
näistä minun tuumistani mitään, vastasi Olavi.
»Parasta onkin!» sanoivat puut. Sitte he alkoivat keskustella
Isostasuosta, ja suurista viemäreistä ja mullan laadusta suon
rantamalla, ja kaikista Olavin suunnitelmista.
Kirves yhä heilui ja lastut lentelivät, metsä raikui ja pakina jatkui.
Ja sen kera vierähti päivä iltaan niin nopeasti, että Olavi aivan
hämmästyi, kun huomasi alkavan jo hämärtää.
»No, mitenkäs se nyt kuuluu se päätös...?» kysäsivät puut odottaen.
Olavi ponnahteli rungolta rungolle ja luki puut, sai niitä
neljäänkymmeneen--ja hymyili.
»Niin, että vielä minä ainakin huomenna tulen!» vastasi hän reippain
mielin.
»Ja kun sinä tulet huomenna, niin sinä tulet aina», sanoivat puut.
»Näkemään asti!»
Olavi asteli iloisesti vihellellen kotiinsa päin. Hänestä tuntui
niinkuin se mökkinsä olisi jo miltei valmiina hänen sisässään, nurkat
salvettuna ja kattotuolit paikoillaan. Ja se oli niin suuri, että se
täytti ja pingotti häntä, ja niin vankka kuin se olisi ollut uusi
luisto, joka oli tänään hänen sisäänsä kasvanut.