»Astu!» kehotti avain.
Mutta väsynyt mies yhä seisoi sen tunteen kivettämänä, joka oli hänet
juuri oven takana vallannut.
»Astu--olet jo kyllin viipynyt!»
Ja väsynyt mies tarttui kamarin avaimeen, mutta tunsi itsensä kuin
pieneksi lapseksi, joka kyllä yltää avaimeen, vaan ei vielä jaksa
kiertää lukkoa auki.
»Kalakala!» helähti avain hermostuneesti reijässään hänen vapisevan
kätensä alla.
Silloin hänen täytyi kiertää, kiertää ja astua sisään.
Niinkuin hän olisi astunut kirkkoon. Juhlallinen hiljaisuus istui
tuoleilla ja harras odottavaisuus lepäsi ikkunanlaudoilla--aivan
niinkuin silloin, kun hän pikku poikana astui ensi kertaa temppeliin.
Ja hänen silmänsä kääntyivät nyt, niinkuin silloinkin, ensiksi perälle.
Ja häntä kohtasi tavallaan samanlainen näkykin--samanlainen ja kuitenkin
niin erilainen. Se silloinen oli nuori mies, joka ojensi kätensä lapsia
kohti; täällä lepäsi vanha, taudin kuihduttama vaimo--mutta kummankin
kasvoilla asui suuri lempeys.
Vanhan vaimon silmät välkähtivät niinkuin hän olisi nähnyt ihmenäyn, ja
siristyivät niinkuin hän olisi epäillyt väärin nähneensä, ja
kirkastuivat niinkuin hän olisi uskonut ihmeen tapahtuneen. Tutiseva pää
kohoutui ja heikko ruumis nousi kuin jousen ponnistamana istualleen, suu
avautui ja kuihtuneet huulet liikkuivat, mutta ääntä ei
kuulunut--ainoastaan laiha, vapiseva käsi ojentui sitä kohti, joka
ovipielessä seisoi.
Ja se, joka seisoi, lähti liikkeelle ja saapui vuoteen ääreen. Ja vanha
vaimo ja väsynyt mies tarttuivat toistensa käsiin ja puristivat niitä,
ja katsoivat toisiaan silmiin ja tärisivät liikutuksesta, voimatta
sanaakaan sanoa.
Vanhan vaimon silmiin hersyivät hiljaiset vedet, kurttuisille kasvoille
levisi ikäänkuin ilta-aurinko syyslehdon rintaan, ja ohuilla,
kuihtuneilla huulilla kiistelivät hymy ja itku, tietämättä kumpi oli
voitolla.
»Sinä tulit», sanoi vihdoin vanha väräjävällä äänellä. »Minä tiesin että
sinä kerran tulisit ... ja olen iloinen että sinä juuri nyt tulit...»
Ja vanha vaimo vaipui väsyneesti takaisin päänaluselleen ja mies vaipui
vuoteen vieressä olevalle tuolille--molemmat pitivät yhä toistensa
käsistä.
Vanha vaimo lepäsi kyljellään poikaan päin kääntyneenä ja katseli häntä
lempein silmin.
Mutta sitte hänen silmiinsä kohosi kuin avoin, vuosikausia odottanut
kysymys.
»No, poikani...?» sanoi hän miltei kuiskaten.
Mutta poika ei voinut mitään vastata.
»Katsotko minua silmiin, Olavi?» pyysi vanha.
Ja se, joka vuoteen vieressä istui, nosti suuret, tummat silmänsä,
joissa kuvastui väsymys ja jähmettynyt tuska--nosti, mutta laski ne
taasen pian.
Hymy katosi vanhan kasvoilta. Ja hän katseli pitkään ja
tutkivasti--terävää leukaa, laihoja poskia, raukeita silmänalusia,
veretöntä otsaa, hiustenlahdekkeita, tukkaa ... kaikkea.
»Ehkä se kaikki on ollut tarpeen», sanoi hän tuokion päästä--ei niinkuin
pojalle, vaan niinkuin jonkun kolmannen kanssa neuvotellen...»_Ja
koska hän kaiken tavaransa tuhlannut oli, niin hän sanoi: minä nousen
ja_...»
Ääni katkesi ja Olavi näki vilahdukselta kuinka ryppyinen leuka tutisi
liikutuksesta.
Silloin hänen omassa sisässään tuntui luhistuvan se kylmä ja
jähmettynyt, joka oli häntä siihen saakka pystyssä pitänyt--hän lysähti
polvilleen vuoteen viereen ja upotti nyyhkyttävät kasvonsa sairaan
peitteeseen.
Niinkuin olisi oltu kirkossa ja nyt päästy siihen kohtaan, jossa kukin
vaipuu omiin hiljaisiin rukouksiinsa.
* * * * *
Vanha vaimo lepäsi vuoteellaan ja hänen kasvoillaan asui sama
surunvoittoinen lempeys, joka oli niillä jo vuosikausia asunut ja
kaikista taudin karkotusyrityksistä huolimatta yhä vieläkin sen
asuntonsa pitänyt.
Mutta tänään oli lempeyden poimujen lomissa alkanut hiipiä levottomuuden
etuvartijoita ja otsalla oli näyttäytynyt tuskan kimaltelevia
partiojoukkoja.
»Oletko tänään sairaampi, äiti?» kysyi vuoteen vieressä istuva Olavi,
pyyhkien hikeä sairaan otsalta.
»En, en ensinkään. Minä vaan kutsuin teidät tänne sanoakseni
jotakin--mutta nyt en tiedäkkään vaikka olisi parempi olla sanomatta.»
Olavi otti kuihtuneen käden hellästi omaansa:
»Miksi äiti sitä epäilee? Tiedämmehän me, että mitä äiti sanoo, se on
aina hyvää.»
»Niin, tarkotus--kyllä, kyllä. Mutta sattuu joskus tapauksia, jolloinka
ihminen ei tiedä kuinka pitäisi tehdä, vaan epäilee ja hapuilee. Ja
sellainen on nyt tämä minunkin kohtani. Minä olen elättänyt vuosikausia
sitä ajatusta itsessäni, että minä sen teille sanon ennenkun ummistan
silmäni. Ja se on ollut minulle suuri lohdutus minun elämäni
koettelemuksissa--mutta nyt, kun minun vihdoinkin pitäisi sanoa...»
Sairaan rinta kohoili kiivaasti ja joukko hikipisaroita pusertausi
taasen otsalle.
»Oi, älä ajattele nyt niin kovin sitä asiaa», pyysi Olavi, kuivaten
jälleen hänen otsaansa. »Kyllä se vielä selviää.»
»Kyllä ... ja oikeastaan minä olenkin jo itse asiasta selvillä. Sillä
jos minä sen jättäisin, niin minä pettäisin oman itseni ja teidät ja
koko entisen uskoni ja toivoni--se alkuunpääsy vaan on niin vaikeata...
Tulisitkohan sinäkin, Heikki, tänne lähemmäksi, niin minun olisi
helpompi puhua?»
Vanhempi veli, joka oli tullut suoraan pellolta savisine
kyntösaappaineen ja istuutunut ovipuoleen, siirsi tuolinsa hitaasti
vuoteen ääreen.
Sairas makasi jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja ikäänkuin yhä
vielä neuvoa kysellen. Sitte hän katsoi poikiinsa pitkään ja hartaasti.
»Minä en ole tahtonut kajota sanallakaan teidän välillänne kohta
tapahtuvaan perinnönjakoon», sanoi sairas vihdoin, »sillä tiedän että te
niistä asioista kyllä keskenänne sovitte. Mutta tässä talossa on yksi
kappale, jonka tahtoisin erottaa muiden perujen joukosta ja jo eläessäni
antaa sen teille omin käsin.»
Sairas huoahti syvään ja vaikeni--niinkuin hänen olisi pitänyt välillä
levähtää. Pojat katsoivat henkeäpidättävä odotus kasvoillaan.
»Se ei ole mikään kallisarvoinen kapine, mutta siihen liittyy eräs
tapaus ja eräs ajatus, joiden vuoksi se on minun silmissäni muuttunut
niin tärkeäksi ja merkilliseksi.--Se on tuo kaappi tuossa!»
Pojat katsahtivat tuttuun kaksiosaiseen kaappiin--kaappiin ja sitte
äitiin.
»Te näytätte hämmästyneiltä ... kunhan minä nyt vaan osaisin sanoa
sanottavani sillätavalla, kuin minä tahtoisin.»
Hän katsahti vaijeten ylöspäin, ikäänkuin voimaa pyytäen. Kääntyi sitte,
omituinen kimallus silmissään, poikiinsa ja puheli miltei
kuiskaten--niinkuin kummitusjuttua kertoen:
»Siitä on jo pitkä aika. Tässä samassa kamarissa ja tällä samalla
paikalla makasi silloin eräs vaimo, joka oli neljää päivää aikaisemmin
synnyttänyt terveen poikalapsen. Vaimo oli aina ollut hellä ja nöyrä ja
uskollinen miehelleen, ja koettanut kaikessa täyttää hänen tahtonsa. Ja
hän oli ollut onnellinenkin, hyvin onnellinen. Mutta jo ennen lapsen
syntymistä oli salainen epäluulo alkanut kalvaa hänen mieltänsä. Ja kun
hän nyt lepäsi viidettä yötä vastasyntyneen vieressä, pienen lampun
palaessa tuossa alakaapin kulmalla, niin hänen sydämentuskansa kohosi
niin suureksi, että hän nousi ylös ja meni tupaan, tullakseen
vakuutetuksi että hänen epäluulonsa oli väärä...»
Sairas käänsi päänsä seinäänpäin, salatakseen niitä kahta kyyneltä,
jotka olivat hiipineet varkain hänen silmänurkkiinsa.
»Mutta kun hän ei löytänytkään tuvasta sitä, jota etsi, niin hän, vaikka
olikin lapsivuoteessa oleva, meni tuskansa vetämänä puolipukeissa ja
avojaloin routaisen pihan poikki saunakamariin. Siihen aikaan poltettiin
vielä viinaa, ja siellä saunakamarissakin poltettiin paraillaan. Vaimo
avasi hiljaa oven ja näki takassa palavan tulen loimotuksessa kuinka
peitteen alla vuoteessa makasi viinanpolttaja-nainen--hän oli vielä
nuori ihminen--ja se, jonka tähden vaimo oli sydänyönä lapsivuoteesta
noussut. Ja sinä hetkenä hänen sydämensä kuoli. Hän olisi tahtonut
parkaista, mutta kurkusta pusertui ainoastaan kähisevää henkeä, ja hän
läksi takaisin, peläten joka askeleella polviensa pettävän...»
Sairaan rinnankäynti seisahtui ja hänen ruumiinsa värähti niinkuin ilma
olisi loppunut keuhkoista--kuuntelijat istuivat kivettyneinä.
»Mitenkä hän kamariinsa tuli», jatkoi sairas, »sitä hän ei myöhemmin
itsekkään tietänyt, hän vaan istui vuoteen laidalla lapsensa vieressä ja
paineli rintaansa, jonka pelkäsi halkeevan. Silloin kuului eteisessä
kiivaita askeleita. Kului hetki, ja ne jo riensivät välikamarin läpi,
ovi avautui ja sen aukeamasta tunkeusi sisään sanaton pedon murina, joka
sai vaimon sydämen seisahtumaan. Kynnyksen yli astui mies, jonka
silmissä näytti läikkyvän punaista verta, kun hän lävisti katseellaan
vuoteessa istuvan tyrmistyneen vaimon. Kuului kauhea kirous ja sitä
seurasi kamala karjahdus--molemmin käsin nostettu kirves kohosi miehen
pään yli. Sen takana kuuli vaimo sisarensa kiljahduksen ja näki kaksi
kättä haparoivan kirveenvartta kohti. Kirves irtautui kädestä, terä
välähti lampun himmeässä valossa, vaimo heittäytyi selälleen--mitä sitte
tapahtui, sitä hän ei enää tiennyt...»
Niinkuin kirves olisi juuri nyt välähtänyt ja iskenyt kaikkiin kolmeen.
Äiti ummisti silmänsä, Olavi värisi kauttaaltaan, toinen poika lyyhistyi
tuoliinsa tylsä kauhu kasvoillaan.
»Kun vaimo sitte tointui», jatkoi sairas vapisevalla äänellä, »istui
mies tuolilla, pää käsien varassa, kasvot sinisinä ja silmät
verestävinä--istui ja tärisi, niinkuin ankara vilutaudin puuska olisi
kulkenut lakkaamatta hänen lävitsensä. Kirves oli lentänyt muutamia
tuumia vaimon ja lapsen yläpuolelta ja iskeytynyt taempana olevaan
kaappiin--se oli tuolla samalla paikalla kuin se nytkin on...»
Sairas huokasi syvään, niinkuin huokaistaan jännittävässä
kertomuksessa, kun uhkaava vaara saa äkkiä onnellisen käänteen.
Olavi tarttui kiihkeästi vanhan käteen--tarttui, puristi ja katsoi häntä
rukoillen silmiin.
»Kyllä, kyllä», nyökäytti sairas hänelle lempeästi. »Mies pyysi
anteeksi, ja sai, ja he tekivät sovinnon. Ja mies haki vielä samana yönä
kellarista kittiä ja täytti sillä kirveen iskemät haavat, ja siveli
myöhemmin maalia päälle. Mutta ... tahtoisitteko katsoa sitä korjattua
kohtaa...?»
Olavi nousi ja asteli kuin kone kaapin luo, mutta vanhempi veli
ainoastaan kääntyi tuolillaan, katsellen siitä sanaton kauhu yhä
kasvoillaan.
»Niinkuin näette, sattui terä juuri kaappien liitekohtaan, iskien
molempiin syvän haavan. Ja kitti ja haavat kajastavat tarkemmin
katsellessa vieläkin maalin alta. Ja mitä vaimoon tulee...»
Lause katkesi, sairaan kasvot olivat aivan verettömät ja niitä tempoi
tuska ja syvä liikutus.
»Niin, vaimo antoi anteeksi, eikä heidän välillään vaihdettu koskaan
epäystävällistä sanaa, niin että syrjäiset pitivät heitä hyvin
onnellisina. Mutta ne haavat, ne haavat...! Ei sellaisia voi kitillä
eikä maalilla peittää--sellainen on vaimon sydän...»
Kertoja vaikeni, vain itkuja liikutus puhuivat hänen kasvoillaan.
Olavi palasi paikalleen, tarttui vanhan käteen ja suuteli sitä kerta
kerran perään kuin anteeksipyytäen, kuumien kyynelten tipahdellessa. Nyt
vasta hänelle ikäänkuin yhdellä näkemällä selvisi äitinsä koko olemus,
sen lempeyden ainainen surunvoittoisuus. Eikä hän voinut karkottaa
omituista, selittämätöntä tunnetta: niinkuin hän itse olisi jotenkuten
syyllinen, vaikkei hän ollut tähän päivään saakka edes tietänyt mitään
äitinsä salaisuudesta.
»Ja mitä mieheen tulee ... niin, levätköön hän rauhassa. En ole tahtonut
hänen muistoansa häväistä, mutta ajatellessani että _tekin_ olette nyt
kasvaneet miehiksi, ja että teilläkin tulee olemaan vaimot... Niin,
kyllä hän oli jalo mies kaikessa muussa, niinkuin kaikki hänen
käsialansa todistavat. Ja minä tiedän että hän sai siitä itsekkin paljo
kärsiä, ja hänellä on tuomarinsa ja meillä on tuomarimme, ja meillä on
kullakin kyllin vastattavaa omassa kohdassamme...»
Sairaan valtasi ankara liikutus, niin ettei hän voinut puhua pitkään
aikaan. Olavi istui ajatuksissaan, silmät kyyneleitä tulvillaan--
vanhempi poika oli edelleenkin tuoliinsa lyyhistynyt.
»Ja nyt minä tahtoisin antaa teille perintöni», puhui sairas tyynemmällä
äänellä. »Siihen liittyy paljo ajatuksia, toivomuksia ja rukouksia,
oikeastaan koko minun elämäni raskain ja rakkain. Enkä minä ole ainoa,
joka olen sellaisia haavoja kantanut. Niitä on monia, vaikka maailma ei
niistä tiedä, sillä vaimo voipi kärsiä suuria kärsimyksiä niitä
kenellekään ilmottamatta. Ja olen kuullut myöhemmin että näiden seinien
sisällä on jo ennen minuakin samanlaisia huokauksia huokailtu... Jospa
minä voisin olla viimeinen tässä suvussa! Siksi olen tahtonut antaa
teille tällaisen perinnön, toiselle ylä- ja toiselle alaosan--nuo,
joissa on muistuttajat. Katsokaa niitä usein ja kertokaa niihin liittyvä
muisto joskus lapsillenne. Ja kulkekoot ne sukuperintönä polvesta
polveen--muistoineen, toivomuksineen ja rukouksineen, nimet vain
unohdettakoon!»
Kaikki kolme katsahtivat syvän liikutuksen valtaamina korkeaan, kattoon
saakka ulottuvaan kaappiin, joka näytti ikäänkuin kasvaneen ja seisovan
kuin suuri sukuristi miespolvien yhteisellä hautakummulla.
Sairas kallistausi, levoton jännitys kasvoillaan, poikiensa puoleen:
»Tahdotteko ottaa tämän perinnön?» kysyi hän kiinteällä, odottavalla
äänellä. »Kaikkinensa, mitä siihen liittyy...?»
Olavi painoi kosteat kasvonsa kiihkeästi sairaan laihoihin käsiin--se
oli hänen vastauksensa. Vanhempi veli istui hievahtamatta, niinkuin hän
oli koko ajan istunut, silmät räpähtelivät ja kasvot nytkähtelivät itkun
väänteissä. Äiti luki vastauksen hänen sumeasta silmästään, joka
katsahti kunnioittaen äitiin.
»Olen iloinen että kaikki on nyt ohitse», sanoi vanha keventyneellä
äänellä. »Vain yksi lisäys tuohon perintöönne ... minun siunaukseni!»
Hänen kasvoilleen levisi sama suuri lempeys, joka oli niillä vuosikausia
asunut. Ja se vallotti ne kokonaan--hän katseli hellä loiste silmissään
kauvan poikiaan.
»Olavi!» sanoi hän tuokion kuluttua, ikäänkuin havauttaakseen nuoremman
poikansa mietteistään. »Se _tapahtui siihen aikaan, kun sinä
synnyit_...»
Vanhempi veli katsahti kummastuneena äitiinsä, sillä hän ei ymmärtänyt
miksi äiti selitti semmoista, jonka he olivat jo aikoja sitte sanomatta
käsittäneet.
Mutta Olavi kohotti äkkiä päänsä, niinkuin hän olisi kuullut suuren,
hämmästyttävän uutisen. Sillä väre äidin äänessä sanoi mitä hän
tarkotti, ja ilme hänen silmissään valaisi sinä hetkenä kaikki, niinkuin
aurinko valaisee äkkiä pimeän loukon.
Ja Olavi katsahti äitiinsä kysyvin, avartunein silmin, ikäänkuin
ajatukselleen vastausta odottaen.
Äiti nyökäytti tuskin huomattavasti päätään:
»Sitä minä olen monesti ajatellut näinä viimeisinä surun vuosina.»
Olavista tuntui niinkuin myrskytuuli olisi äkkiä kaatanut tiheän korven,
niin että hän nyt näki yhdellä silmäyksellä sen paljastuneen sydämen,
rotkot, sammaloituneet suolammet ja salaiset hetteensilmät.
»Niin, niin ... kuka sen kaiken ymmärtää», lisäsi sairas melkein Olavin
korvaan.--»Mutta menkää nyt askareihinne, minä olen väsynyt ja haluan
olla yksinäni.»
* * * * *
Pojat nousivat ja läksivät. Oven luota he vielä kerran katsahtivat
äitiinsä, mutta tämä ei enää heitä huomannut, vaan makasi selällään,
kädet rinnoille ristiin liitettyinä, ja katseli rauha kasvoillaan vanhaa
kaappia, joka seisoi seinävieressä niinkuin suuri sukuristi miespolvien
yhteisellä hautakummulla.