Hirvijoen Kylänpäässä 28.9.1897.
Kyllikki!
Sinä varmaan hämmästyt saadessasi näin monen vuoden päästä minulta
vihdoinkin kirjeen. Vihdoinkin, sillä en tiedä enää tarkoin edes
osotettasi--oletko vielä »Kyllikki», vaiko mahdollisesti jo joku »se ja
se» jota minä en tunne. Olen taas liian ylpeä tiedustaakseni mitään
Sinua koskevaa keneltäkään muulta kuin itseltäsi.
Ja sitte asiaan! En ole päässyt Sinusta koskaan aivan täydelleen irti,
en tahtomallanikaan. Olen koettanut sinut unohtaa, repiä jokainoan
piirteesi sielustani, mutta Sinä olet siitä huolimatta kulkenut minun
jälessäni kylästä kylään ja vuodesta vuoteen, ja nyt viime aikoina Sinä
olet alkanut lakkaamatta väikkyä minun silmieni edessä. Onko se ollut
Sinun ystävänajatuksesi, joka on sillälailla minua seurannut, vai onko
se ollut minun paha omatuntoni, vaiko minun se ihmiseni, joka on Sinua
kaivannut ja lakkaamatta hiljaisuudessa Sinun perääsi huutanut, vaikka
minä olen koettanut väkivaltaisella kädellä sen suun tukkia?
Sitä en tiedä. Tiedän vaan että minä olen nyt koskeni laskenut ja
kulkuni kulkenut ja asettunut kotipuoleeni. Tunnustan suoraan että olin
väsynyt ja masentunut, revitty ja raadeltu, kun palasin
kotiin--nähdäkseni viimeisen kerran äitini ja saattaakseni hänet
hautaan. Enkä voi sanoa nytkään olevani paljoa parempi, jonkun verran
sentään. Tunnen sisässäni jotakin, joka kasvaa ja ponnistelee, jotakin
josta voin toivoa. Ja se on jo jotain sekin!
Rakennan paraikaa itselleni mökkiä, ja siihen liittyy vähän muitakin
tuumia. Yhtä kuitenkin näissä puuhissani kaipaan, ja se kaipuu käy päivä
päivältä yhä huutavammaksi--ystävää ja toveria, jota voisin kunnioittaa
ja johon voisin täydellisesti luottaa, ei toveria onnea jakamaan, vaan
toveria _kärsimään ja ponnistelemaan_.
Et voi arvata, Kyllikki, kuinka paljo minä olen näinä viimeisinä aikoina
sydämeni syvyydessä kärsinyt, epäillyt ja hapuillut. Onko minulla
ollenkaan oikeutta vaatia itselleni toveria? Voinko luvata hänelle
mitään? _Ja kenelle_...? Kyllikki, Sinä tunnet minut siksi tarkoin, että
tiedät ja arvaat mitä kaikkea tuohon yhteen sanaan sisältyy. Se ei ole
ollut pieni eikä helppo kysymys.
Nyt minä luulisin kuitenkin olevani siitä _omasta_ puolestani täysin
selvillä. Siksi kysyn: uskaltaisitko Sinä vielä kerran lähteä minun
kanssani vesille--ei joen yli, vaan sille uintiretkelle, jonka päätä ei
näy? En voi taata että pääsemme koskaan onnellisesti rantaan, voin
ainoastaan luvata, että jos Sinun kätesi on vielä vapaa ja Sinä sen
vapaasti ja luottavasti minulle ojennat, niin en minäkään ole siitä
koskaan hellittävä--kävi miten kävi.
Vielä: uskaltaako Moision tytär lähteä _mökkiläisen_ vaimoksi, sillä
mitään muuta en voi enkä tahdo hänelle tarjota? Jos hän siihen uskaltaa,
silloin minäkin luulisin uskaltavani vaikka mihin.
Ja vielä: _tahdotko_ liittää kohtalosi minuun? Vai ehkä halveksit minua?
En tahdo itseäni puolustella, eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä
tiedän etteivät yksityisseikat vaikuta Sinun päätökseesi, vaan se
peruskäsitys, minkä olet minusta ihmisenä saanut.
Yksi asia ennen kaikkea: ei sääliä eikä armopaloja! Luulisin tietäväni
ettei kumpainenkaan meistä tarjoa eikä huoli armopaloista, mutta olen
kuullut sanottavan että säälillä on naisen sydämessä suuri sija.
Tahtoisin kuitenkin sanoa ettei sillä montakaan viittaväliä päästä, jos
se toinen, aikaisempi tunne kerran on kuollut. Ja sen vain Sinä tiedät!
Vieläkö Isäsi elää? Ja onko hän yhä entisellä kannallaan? Mutta sehän ei
merkitse mitään tässä asiassa. Jos me olemme yksimielisiä, niin Sinulla
saa olla vaikka kymmenen isää! Sillä nyt minä tahdon niinkuin se tahtoo,
joka vie tahtonsa perille.
Kuulemaan asti, Kyllikki! Tiedät että odotan jännityksellä
kirjettäsi--sehän voi tuoda mitä tahansa. Mutta tiedän että miten asiat
muuten ovatkin, se tuo suoran ja vilpittömän vastauksen.
Olavi.
Osotteeni on: _Olavi Koskela_. Paikkaosote sama kuin ylempänä.
* * * * *
Kohisevassa lokak. 2. pnä 1897.
Olavi!
Sinun kirjeesi on tavannut entisen Kyllikin, ja minä olen tavannut Sinut
kirjeessäsi jokseenkin sellaisena kuin saatoin odottaa. Olet ylpeä ja
vaatelias niinkuin ennenkin, vaikka vähän toisella tavalla. Ja se on
hyvä, sillä jos Sinä et sellainen olisi, niin se saisi minun epäilemään.
Kyllä minä uskallan, kaikkeen! Minun ei ole edes tarvinnut sitä enää
miettiä, sillä minä olen kerran siinä suhteessa mietteeni miettinyt ja
päätökseni tehnyt ja pysynyt sille uskollisena. En häpeä tunnustaa,
etten ole ollut Sinusta niin tietämätön kuin luulet. Olen seurannut
syrjästä askeleitasi aina siihen saakka, kun kotiisi läksit, ja
päättänyt odottaa Sinua siksi, kunnes kaikki toivo on mennyt. Pidän
omantuntoni velvotuksena juuri tänä hetkenä sanoa että näin on ollut,
tietääksesi ettei tämä kirjeeni perustu mihinkään kauniisiin toiveisiin
tai tietämättömän luuloihin, vaan vakavaan selvyyteen siitä, mikä minua
Sinun kanssasi odottaa.
Älä pelkää armopaloja, Olavi! Minä uskon kohtaloon ja sen tarkoitukseen.
Olen näinä viimeisinä vuosina usein miettinyt, onko minun elämälläni
mitään tarkotusta ja miksi kohtalo niin kummallisesti meidät kerran
yhteen toi. Kiusatakseenko ja haavottaakseenko? Ja päätös on ollut, että
jos minun elämälläni on joku tarkotus, niin sen tarkotuksen täytyy
liittyä Sinuun, ja että jos kohtalolla silloin oli joku tarkotus, niin
Sinä tulet vielä kerran minun luokseni vaikka vuorien takaa. Ja Sinä
tulit, ja tulit juuri se sana huulillasi, jota minä olen vuosikausia
odottanut: että minä olisin Sinulle _tarpeellinen_! Se oli se oikea
tunnussana, jonka kuullessani en enää mieti, en kysele enkä epäile, vaan
vastaan silmää räpäyttämättä: olen valmis!
En minäkään luule enkä toivokkaan että tiemme on kulkeva kukkaisten yli.
Mutta tunnussana on oikea, siitä minä pidän kiinni, ja se on vievä
varmasti lopulta perille!
Tule Olavi, tule pian! Minä odotan Sinua, neljän vuoden odotuksella,
neljän vuoden kaipauksella, koko minun elämäni kaipauksella!