»Minä tahdon kohottaa elämän vaahtoavan maljan huulilleni ja juoda sen
yhdellä siemauksella pohjaan!» puhui nuori mies itsekseen.
»Minä olen sen keväistä mahlaa juonut valkeanvälkkyvistä maljoista, ja
minä olen sen kuohuvaa olutta juonut punasenhohtavista laseista, miksen
minä joisi sen väkevää taaria tummista tuopeista ja maistaisi sen
humalluttavia pohjasakkoja--minä, niinkuin muutkin!»
»Sillä juoda meidän pitää, kun kerran olemme makuun päässeet; elämän
kuiluihin kurkistaa meidän pitää, jos tahdomme elämää lähteitään myöten
tuntea--juoda hymyilevin huulin ja kulkea tietämme kohotetuin otsin!»
»Malja pohjaan, ja naura elämälle--ei sekään sinua itke!»
Ja nuori mies kulki ripein askelin laitakaupungin katuja ja saapui sille
kadulle, jonka varrella pienissä huoneissa täyteiset lasit helmeilevät,
puolihumalaiset tytöt istuvat miesten polvilla ja ihmiset suitsuttavat
sille jumalalle, joka ei tule koskaan tyydytetyksi.
Kirkas, kuulakka kesäilta. Päivän äänet olivat sammuneet, kadulla ei
liikkunut ketään. Niinkuin nyt olisi ollut sunnuntai-ehtoo ja ihmiset
valmistautuneet iltakirkkoon--hän yksin päivästä erehtyneenä kulkenut
arkitamineissa työhön.
Korkea, kapea ovi, sen keskellä pieni luukku. Mutta hän kulkee kuin
osotteesta epävarmana pysähtymättä ohitse, tuntien kuinka rinnassaan
kuristaa ja jyskyttää.
Se kuohutti. Hän kääntyy harmistuneena ympäri, rientää miltei juosten
ovea kohti ja kolkuttaa hätäisesti.
Ei risahdusta. Niinkuin tuhat silmää tähystäisi hänen selkänsä takana,
tuhat ilkkuvaa silmää, joiden katseita hänen pitää päästä pakoon. Hän
kolkuttaa toisen kerran, rajusti ja hermostuneesti.
Lyhyt, kiusallinen hetki. Sitte ovenkäyntiä ja nopeita askeleita--luukku
lennähtää auki.
»Hva' ä' de' för en drummel?» huutaa kimakka naisen ääni. »Bråskar de'?
Packa dej i väg, din slyngel, och de' på eviga minuten!» Luukku lentää
paukahtaen kiinni.
Kuuma veri syöksähtää Olavin kasvoihin. Hän tuntee kiihkeätä halua
tarttua oveen ja temmata se pihtipielineen kadulle--kaikkiin koko
katuvarren rakennuksiin ja hajottaa ne maan tasalle.
Ihmetteleviä päitä siellä täällä ikkunoissa. Niinkuin hän olisi
pahantekijä, joka on yrittänyt murtovarkautta keskellä päivää--hän
rientää miltei juosten keskikaupungille.
Siellä hänet tapaa uudelleen raivo--loukatun ylpeyden ja uhman raivo:
'olenko minä karjapoika?'