Juna juoksi, penger jyrisi, vaunut hiljaa keinahtelivat.
Eräässä vaununosastossa oli ainoastaan kaksi ihmistä. Toinen oli nuori
rouva, jonka suuret, siniset silmät näyttivät alati katselevan jonnekkin
kauvas--häntä vastapäätä istui nuori mies.
-----»Siinä te epäilemättä olette oikeassa», vastasi nuori mies. »Ja
siitä ehkä olisi paljokin sanomista--vaan tuskinpa minun sopii ruveta
teidän kanssanne sellaisesta asiasta keskustelemaan...?»
Hän sanoi sen lämpimällä ja kunnioittavalla äänellä, mutta hänen
suupielissään väreili salattu ylimielisyys ja uhka.
»Eikö jokaisen sovi lausua vapaasti mielipidettään?» sanoi nuori rouva.
»Minä puolestani ainakin olen iloinen tavatessani ihmisiä, joilla on
mielipiteitä.--Muuten», jatkoi hän matalammalla äänellä, leikillinen
hymy haaveilevissa silmissään, »luulin minä teidän voivan lausua minulle
ajatuksenne lupaa kysymättä--eihän meidän ensi tapaamisemmekaan sattunut
aivan luvan perusteella.»
»Vieläkö te sitä muistelette?» nauroi nuori mies. »Sehän kuuluu
kokonaan--herra Hanssonin 'Amorin' ansioluetteloon. Minkä minä sille
voin, ettei herra 'Amor' suvaitse ymmärtää luvasta ja sopivaisuudesta
vähääkään, vaan syöksyy teidän kimppuunne ja minä itseäni esittelemättä
riennän avuksenne.»
Hän sanoi sen niin leikillisellä hilpeydellä, että nuori rouva ei
voinut olla nauramatta.
»Teidän miehenne sitte on niin hyväntahtoinen, että kutsuu minut teidän
kotiinne, ja te, rouva, suvaitsette tuon pikku tapauksen johdosta olla
minulle, sivistymättömälle tukkilaiselle, ystävällinen--se asia on ollut
ja mennyt, kyllä minä aina asemani muistan.»
Nuori rouva katsahti häneen pitkään, terävä pilke silmissään:
»Miksi puhutte tukkilaisesta ja sivistymättömästä? _Teidän_ huulillanne
se kuuluu pikemmin ylimielisyydeltä ja ivalta kuin vaatimattomuudelta.»
»Niinkö--?» Siinä tapauksessa pyydän anteeksi--se ei ainakaan ollut
tarkotukseni. Ja minä kiitän teitä, rouva, siitä suosiosta, että
puhelette minulle niinkuin ei tässä istuisikaan tukkilainen ja hieno
rouva, vaan ainoastaan kaksi ihmistä.»
»Aivan niin--kaksi ihmistä, kuinka sattuvasti te sanoittekaan!»
Nuori mies loi häneen nopean, tutkivan syrjäkatseen ja hänen
suupielissään väreili taasen ylimielisyys, salattu iva ja uhka.
»Ja se asia», puheli hän aivankuin muuttuneella äänellä, »josta meidän
keskustelumme lähti, sekin koskee kahta ihmistä, niitä ihmistenvälisiä
suhteita, joissa kolmannella ei ole mitään sanomista.--Sanotteko
rouva...»
Hän keskeytti, sillä junapalvelija tuli vaunuun lamppuja sytyttämään,
mutta jatkoi sitte matalammalla äänellä.
Liekit syttyivät, kylmä puu sai lämpimän sävyn, koko vaunu muuttui
kodikkaaksi----.
----»Ja minun mielestäni», vastasi nuori mies miltei kuohuvalla
lämmöllä, »se on koko meidän elämämme päätekijä, josta meidän kohtalomme
riippuu yhtä tinkimättömästi kuin vuodentulo taivaan ilmoista.--Vaan
sitähän ei sovi sanoa!»
»Ja miksikä ei, jos se kerran totta on?»
»Siksi, ettei tässä ole kysymys totuudesta, vaan hyvinkasvatetuista
lapsista, joille haikara tuopi veljet ja sisaret ja aapiskirjan kukko
lahjottaa pikkulantit», jatkoi hän miltei karmivan ivallisesti.
»Rakkaus, sehän on pieni kiltti lapsi, jota me kasvatamme ja koulutamme
kuin koiranpenikkaa--suokaa anteeksi ruma sana! Sitä siistitään ja
kammataan, opetetaan sokerinpaloja ottamaan ja kiittämään ... sitte
huopatassut jalkaan, punainen silkkinauha kaulaan, nyt kaduille ja
kujille ja talutusrihma ensimäisen vastaantulijan käteen: katso, tuleva
haltijasi, jota sinun pitää kuolemaasi asti rakastaa!»
Nuori rouva puri huultaan, voimatta estää hymykuoppiensa väreilemistä.
»Ettekö puhu liian rajusti, ettekö suorastaan liiottelekkin?»
»Ehkä--suokaa anteeksi, jos loukkasin tunteitanne. Ja kuitenkin minun
täytyy sanoa että se on tämä pieni lapsi, joka taluttaa meitä, emmekä me
häntä. Me olemme ylpeitä kuin jumalat, mutta rakkauden edessä me
matelemme matoina maassa. Me miehet olemme voimakkaita kuin leijonat,
mutta kuitenkin voi hento tyttönen yhdellä suortuvainsa hapsella vetää
meidät vaikka kadotukseen. Ja mitä teihin naisiin tulee ... niin,
siitähän minulla ei ole oikeutta mitään sanoa.»
Juna kiiti sillan yli--puhujain ääni hukkui teräskiskojen
säestykseen------.
------»Sanotteko niin vakaumuksesta», kuului taasen nuoren miehen
kiinteä ääni, »vaiko ainoastaan senvuoksi, että olemme maailman ajan
sellaiseen puhetapaan tottuneet?»
»Kyllä minä vakaumuksesta sanoin!» vastasi nuori rouva terävästi.
»Siinä tapauksessa minä pyytäisin kysyä mitä hyötyä tuosta 'jostakin'
on meille ollut? Sitäkö että punastumme, koska meitä on opetettu
punastumaan? Tai että huulemme sanovat 'ei', vaikka silmämme huutavat:
'minä odotan!' Emmekö me kaikista siveyssäännöistä huolimatta ole
valmiit mihin tahansa, kun se 'oikea' tulee? Emmekö me ole levottomia
kuin kompassin neula, kunnes näytämme pohjoista, s. o. sitä, mitä
sydämemme janoo?»
Nuori rouva katsoi hämmästyneenä--sillälailla hän ei ollut kuullut vielä
kenenkään puhuvan. 'Mikä hän oikein on, tuo mies, ja mitä hän tahtoo?
Miksi minä rupesinkaan hänen kanssaan sellaisesta asiasta
keskustelemaan?'
»Ja vaikka minun täytyisikin myöntää, että on tapauksia, jotka
oikeuttavat puhumaan, niinkuin te nyt puhutte», sanoi hän kuin torjuen,
»niin minun samalla täytyy sanoa että se ei sovi kaikkiin. Ne ovat
hetkellisiä tunteita ja suurin osa ihmisiä ne hillitsee, tietäen että
niin on parempi.»
»Miksi parempi, sanokaa: kun niin on käsketty!» huudahti nuori mies ja
iva ja uhka väikehti hänen suupielissään. Juna pysähtyi asemalle ja
joukko työmiehiä työntyi vaunuun--nuori rouva huoahti helpotuksen
huokauksen. Mutta miehet huomasivat välioven päällä olevan vaalean
sinisen taulun, ja nauraen ja 'naisten karsinasta' sukkeluuksia
lasketellen mennä kolistivat he toiseen vaunuun------.
------»Minä taasen loukkasin teitä», sanoi nuori mies omituisella
verhotulla äänellä. »Mutta älkää itseänne ajatelko--jos _teidän_
avioliittonne on onnellinen, niinkuin se on, niin miksemme silti voi
puhua asiasta yleensä, ajattelematta että te olette naimisissa ja minä
naimaton, vaan ainoastaan--niinkuin kaksi ihmistä?»
»Niin, niin, niinhän se on», sanoi nuori rouva, mutta hänen
levottomuutensa yhä kasvoi. 'Arvaako hän jotakin, tarkottaako hän
jotakin? Minusta tuntuu kuin hänen äänessään väreilisi iva?'
»Minä en tahdo ketään loukata tai lausua ainoatakaan halventavaa sanaa»,
jatkoi nuori mies hillityllä äänellä. »Mutta pitäisikö meidän vaijeta
nähdessämme satojen syöksyvän onnensa hautaan kuin kalat mertaan? Vai
tahdotteko väittää että merta on kalojen oikea koti--senvuoksi että se
on vedessä?»
»Te ette _saa_ puhua tuollalailla!» huudahti nuori rouva tuskaisella
äänellä. »Teidän vertauksenne ontuu, eikä vain onnu, se on kokonaan
väärä! Teidän pitää ymmärtää että minä ja minun kanssani tuhannet
kunnioittavat sitä, mitä te uskallatte sanoa onnen haudaksi.»
Nuori mies loi pitkän, miltei säälivän katseen:
»Minähän ymmärrän--mutta miksi te taasen itseänne sekotatte! Minä
luulin», jatkoi hän alennetulla äänellä ja katsoen häntä miltei
hypnotisoivasti silmiin, »minä luulin teidän minua paremmin ymmärtävän,
melkeinpä hyväksyvän, sillä minun käsittääkseni te naiset olette tässä
asiassa vieläkin huonommalla puolella kuin me miehet. Minä luulin että
teille, joilla on hienommat vaistot ja ehkä suuremmat odotukset,
pettymyskin on suurempi.»
»Teettekö te meistä pilaa--tahdotteko te tahallanne minua piinata?»
»En, kuinka minä pilaa tekisin, mutta itse asia on räikeintä pilaa kuin
ajatella saattaa.» Hänen äänensä oli matala, mutta tunkeutuva kuin
pumpuliin kääritty naskalinkärki: »Sanokaa, rouva, minulle yksi asia!
Eikö jokaisella nuorella tytöllä ole miehestä 'ihanne', josta hän
haaveilee, ja eikö hän odota avioliitolta sitä suurta ja pyhää, jolle
koko hänen olemuksensa väreilee?»
»On on, siinä te totta puhutte!» sanoi nuori rouva lämpimästi. »Mutta
ne ovat tyttöajan haaveiluja, jotka eivät aina toteudu.»
»Eivätkö muka toteudu? Toteutuvathan ne! Eikö jokainen meistä kelpaa,
jokainen vapiseva vanhus, jokainen kuihtunut ruumis ja jokainen raaka,
kömpelö henki? Mehän olemme jumalallista sukua, me miehet--ihanteita
kaikki tyyni!»
Hän sanoi sen niin kylmällä, repivällä ivalla, että puistatus kulki
nuoren rouvan läpi.
»Ja te kulette näiden 'ihanteittenne' kanssa kuin kievarikyydillä jonkun
tuntemattoman herran kanssa, kapsäkit samoilla kärryillä. Ja te istutte
ja puhelette ilmoista ja maisemista, ja muuta yhteistä teillä ei
olekkaan. Mutta matka sujuu, sillä kärryjen alla on vieterit. Ja aikaa
myöten ilmautuu lapsiakin, vaikkette te kaikkina hetkinä voi käsittää
kuinka teillä voi olla lapsia tuon miltei vieraan matkustajan kanssa.»
Hän katsahti rouvaan kysyvin, terävin silmin, ikäänkuin hän olisi
päässyt siihen, mitä oli tähdännyt.
Nuoren rouvan kasvoilla kuvastui yhä suurempi tuska ja levottomuus.
»Eikö täällä ole liian kuuma?» sanoi hän nousten ylös.
»Aivan varmaan--miten huomaamaton minä olenkaan!» Nuori mies riensi
ikkunan luo ja avasi sen, mutta jäi ikkunanpieleen nojaten seisomaan ja
loi seuralaiseensa katseen, jossa ilkamoi ylimielisyys ja salainen
voitonvarmuus.
Nuori rouva seisoi toisella puolella vaunua ja katseli ikkunasta ulos.
Tuo mies ahdisti ja veti häntä--miksei edes ketään tule vaunuun? Hänen
olisi pitänyt vastata, mutta mitä? Saamattomuuden tunne ja yhä jatkuva
äänettömyys alkoi lopulta käydä sietämättömäksi.
»Mutta mitä te tuolla kaikella oikein tarkotatte?» sanoi hän
hermostuneesti, kääntyen ympäri.
»Minä tarkotan--uskallankohan minä sanoakkaan?» puheli nuori mies tullen
hänen luokseen. Mielipiteet ovat niin erilaiset... Minä tarkotan että
rakkaus on vapaa, vapaa avioliitosta ja synnistä ja muista ihmisten
keksimistä siteistä!»
»Ja te uskallatte tuollalailla puhua?» huudahti nuori rouva
tulistuneena.
»Miksen minä uskaltaisi--pyydän vain anteeksi mikäli se teitä loukkaa.
Rakkaus ei tunne eikä tunnusta mitään rajoja. Puhutaan sivistyksen ja
samansäätyisyyden vaatimuksista ja puhutaan sivistyneitten muka
'hienommista tunteista'. Lörpötystä kaikki tyyni! Hieno neiti voi olla
varreltaan siro ja vyötäröltään pyöristetty--ompelijattaren armosta. Ja
hänellä voi olla pää täynnä korulauseita ja kirjavernissaa--koulujen
armosta. Mutta rakkausasioissa hän voi olla raaka ja kömpelö kuin
navettapiika. Ja joku sivistymätön 'piika' voi olla kuin notkea
koivunvirpi sekä sisältä että ulkoa ja hän voi haaveilla tuntikausia
kuvin ja tauluin, joita ei tapaa missään kirjassa--ja sitä hän on
luonnon armosta! Ja aivan sama on meidän miestenkin laita.»
Nuori mies puhui yhä hillityllä äänellä, mutta se ääni oli kiinteä ja
sen pohjalla virtasi tulta ja sen lomitse välähteli salamoita.
»Ettekö siis anna sivistykselle mitään arvoa näissä asioissa?» kysyi
nuori rouva tietämättä mitä sanoisi, sillä tuo ääni alkoi huumata hänen
kuuloaan ja aistejaan niinkuin kirkonkellojen ääni, kun sitä kauvan
läheltä kuuntelee.
»En, enemmän kuin tekään! Te naiset pidätte kyllä kauniista vaatteista
ja hienoista huonekaluista, mukavuudesta ja lemmenkujertelusta. Mutta ne
eivät ole sitä, jota teidän sisimpänne janoo ja jolle te väreilette,
vaan...»
Hän keskeytti, ikäänkuin peläten liikoja sanovansa.
»Vaan...? Miksette sano suoraan, kun kerran olette jo näin pitkälle
sanonut!» huudahti nuori rouva ja hänen maidonvalkeilla poskillaan
paloivat tummanpunaiset täplät.
»Vaan te odotatte miestä, joka kykenee teidät ottamaan, ottamaan luonnon
vapaalla valtakirjalla! Sellaisesta miehestä te unta näette, sellaisen
perään teidän salaisimmat huokauksenne nousevat--miehen perään, joka ei
lepertele, vaan ottaa teidät kahden lämpimän käden väliin ja kohottaa
niin, että näette taivaan aukeavan ja tähtien tuikkivan. Ja vasta
sellaisena hetkenä te tunnette mitä elämä on, ettei sen salaista voimaa
kykene kukaan mittaamaan eikä rajottamaan.»
»Mutta eikö juna viheltänyt ... eikö asema jo tule?» sanoi nuori rouva
hätääntyneenä, ikäänkuin peläten onnettomuutta ja tahtoen rynnätä
vaunusta ulos.
»Ei, ei vielä ... tämä on pitkä väli.» Hänkin oli nyt levoton ja
kiihottunut, silmät säihkyivät ja poskilla kukkivat kuumat veret------.
------»Ja tiedättekö, miksi minä teitä naisia sanoisin, sellaisina kuin
te olette saadessanne olla oman luontonne mukaan?--Minä sanoisin teitä
_sabinittariksi_!»
»Sabinittariksi--?»
»Niin. Muistattehan että heidät ryöstettiin, ja että heidän joukossaan
oli sekä puolisoita että neitoja. Ja kun heidän miehensä ja isänsä
tulivat heitä takaisin vaatimaan ja seisoivat miekka miekkaa vasten
ryöstäjäin edessä, niin nuo neidot ja puolisot juoksivat hajallisin
hiuksin ja revityin vaattein väliin ja vannoivat korkealla äänellä
etteivät he _tahdo_ palata, vaan jäädä ryöstäjäinsä roomalaisten luo. Ja
jäivät, ja heistä tuli sen kansan esi-äidit, joka maailman
vallotti.--Ontuuko minun tämäkin vertaukseni?»
»En minä tiedä--en minä ole koskaan sitä ajatellut siltä kannalta»,
vastasi nuori rouva hämmentyneenä.
Valaistuslaite oli joutunut epäkuntoon, kaasuliekit levottomina
lepattivat.
Molemmat istuivat äänettöminä. Nuoren miehen veri kuohui ja kiihkeä
maltittomuus kulki kuumepuistatuksina hänen lävitseen. Nuori rouva nousi
seisoalleen, pyyhkien hikeä otsaltaan ja leyhyttäen nenäliinalla
viileyttä kasvoilleen. Mutta käsi vapisi ja liina vierähti lattialle.
Nuori mies nousi nopeasti, otti liinan ylös ja ojensi sen rouvalle.
Mutta hän ei ainoastaan ojentanut, vaan tarttui samalla hänen käteensä.
Käsi värisi ja vääntelihe kuin tuskissaan--kaksi suurta sinistä silmää
katsoi häneen avuttomina.
»Ettekö pelkää minua?» huusi nuori mies miltei rajusti, tarttuen hänen
toiseenkin käteensä.
Tuskainen, tukehtunut huokaus--nuoren naisen rinta kohoili kiihkeästi
kuin väsyksiin ajetun otuksen ja hän puristi tietämättään nuoren miehen
käsiä, niinkuin hukkuva puristaa epätoivoissaan mitä käsiin sattuu.
Nuori mies tempasi hänet lähemmäksi ja hänen kätensä, jotka yhä pitivät
rouvan käsistä, kaartuivat taaksepäin sulkeakseen värisevän naisen
syleilyyn.
Niinkuin ukonvasama olisi samana hetkenä piirtänyt hänen selkärankaansa
pitkin, karsinut oksat ja polttanut ytimen. Hän päästi äkkiä kädet irti
ja painui itse lysähtäen penkille.
»Kurjaa!» huusi hän ja löi raivostuneena otsaansa. »Miksi matkia
roomalaista, kun en kuitenkaan ole roomalainen! Ja tuskinpa tekään
tahtoisitte olla mikään sabinitar!»
Veri oli paennut nuoren rouvan kasvoilta ja hänen silmissään kuvastui
jähmettynyt tuska ja neuvottomuus.
»Me olemme kurjia kaikki tyyni!» puhui nuori mies kuohuvalla raivolla.
»Niin kurjia, että jos meidän lävitsemme voitaisiin nähdä, niin me emme
uskaltaisi astua toistemme eteen. Me olemme sairaita, ja meissä on
himoa ja salapahantekijän halua, mutta oikeata roomalaista verta ei
pisaraakaan!»
»Älkää puhuko enää!» nyyhkytti nuori rouva nenäliinaansa. »Jos te
tietäisitte kuinka onneton, kuinka äärettömän onneton minä olen...»
»Miksen minä sitä tietäisi, me olemme kaikki onnettomia!... Minä tiesin
että te ette rakasta miestänne kokonaisesti!»
»Te--? Mistä te sen tiesitte?» huudahti nuori rouva kauhistuneena.
»Silmistänne--ne sanovat enemmän kuin sanat... Ja minä tiesin että te
ette rakasta lapsiannekaan!»
»Älkää jatkako, minä en voi tätä kurjuutta kestää», rukoili nuori rouva.
»Kyllä te voitte, ja se onkin jo kestetty. Ja minä tiesin vielä
muutakin. Minä näin että teidän talossanne luikerteli käärme, se
sirosuinen lörppömaisteri, joka sattui olemaan teillä juuri sinä
hetkenä, kun minäkin siellä kävin. Minä ymmärsin ettei teidän miehenne
ollut voinut antaa sitä, mitä te kaipasitte, ja että te yhä haaveilitte
'ihannettanne'. Ja minä näin yhdellä silmäyksellä että tuo siloinen
fariseus, jolla oli suu täynnä Goetheä, Schilleriä ja rouva von Steiniä
ja joka katseli teitä kuin nälkäinen susi lammasta, luuli olevansa tuo
etsitty miehen-ihanne. Ja tämän estetiseeraavan lörppöherran minä päätin
tallata lokaan, jos minulle siihen tilaisuus sattuisi, ja näyttää ettei
ainakaan hän voi antaa teille senkään vertaa kuin miehenne!»
Nuori rouva lyyhistäysi vaunun nurkkaan, niinkuin hän olisi ollut
pahantekijä, jolle tuomiota julistettiin.
»Se oli pohjaltaan rehellinen ja kunniallinen ajatus», jatkoi nuori
mies, »mutta siihen sekaantui muutakin--minun omaa kurjuuttani. Minun
veressäni kuohui halu tehdä ivaa avioliitosta ja rakkaudesta, ja minun
suoniani poltti kiihkeä halu syleillä toisen miehen vaimoa, sillä sitä
arvolausetta ei minun kulkijankirjoissani vielä ollut. Mutta silloin
ryntäsi minun toinen ihmiseni väliin ja huusi minun korvaani: sinä et
ole roomalainen, sillä sinä et tahdo pitää etkä taistella sen ryöstetyn
puolesta, vaan sinä olet samanlainen salavaras kuin kaikki
muutkin!--Halveksikaa minua, sillä sen minä olen ansainnut!»
»_Minäkö_ halveksisin--? Ja teitä...? Sanokaa itseänne miksi tahansa, te
kuitenkin olette toisenlainen kuin monet muut.»
»Luulottelua! Tai ehkä sentään, ehkä minä lopultakin olen rehellisempi
kuin monet muut, sikäli että annan joskus tuon toisenkin ihmiseni
puhua--sen, joka on iloinnut ja kärsinyt, suudellut taivasta ja itkenyt
mullassa.»
»Rehellinen te olette ja suora--siitä minä teitä kunnioitan», vastasi
nuori rouva rauhallisempana.
Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte kuin arastellen:
»Ja miksen minäkin voisi olla rehellinen teitä kohtaan. Minun suhteeni
mieheeni ja lapsiini ja minun haaveeni ja toiveeni te olette lukenut
kuin kirjasta. Ja mitä siihen kolmanteen tulee ... niin, te ette voi
ymmärtää millaista elämää minä olen elänyt--meitä on satoja, jotka
elämme vuosikausia sellaisten lörpötysten varassa. Sellainen on minun
kohtaloni ollut, ja minä olen vain pelännyt ja vavissut että jos minä
joskus tapaisin sen, josta minä olen haaveillut, mitä sitte? Mutta te
... te olette tahtonut repiä ne haaveet hajalleen. Tahdotteko sanoa
ettei 'ihannetta' olekkaan?»
»Tahdon, sillä me olemme kaikki raukkoja! Toiset meistä eivät uskalla
ryöstää muuta kuin silmillään, toiset kyllä riistävät käsinkin, mutta he
ovat kuin salavarkaat, jotka jättävät saaliinsa heti kun joku heidät
huomaa. Jos me olisimme oikeita roomalaisia, niin me astuisimme teidän
eteenne, olittepa naineita tai naimattomia, ja sanoisimme: sinä olet
minun ja minä sinut otan! Ja te voisitte turvallisina luottaa
sellaisiin miehiin. Mutta sellaisia ei ole, ja te turhaan odotatte
roomalaisianne.»
»Ja mikä tämän kurjuuden ja toivottomuuden loppu on?» kysyi nuori rouva.
»Kurjuus! Sillä me olemme hulluja ja sairaita, ja se jota me lääkkeeksi
luulemme, rakkaus, se on meissä yltynyt tuleksi, joka ei lämmitä, vaan
polttaa ja kuluttaa, niinkuin tuli kuluttaa puun.»
Puhe katkesi. He istuivat alakuloisina ja masentuneina------.
------»Vain yhden kohdan minä tiedän koko rakkauselämässä, joka on
kaunista ja puhdasta», puhui taasen nuori mies. »Sallitteko että minä
sen sanon? Ehkä te ymmärrätte minua--toinen onneton toista onnetonta.»
»Oi sanokaa!» huudahti nuori rouva. Ja hän näki kuinka noihin äsken
tulisina hiilinä hehkuviin silmiin kohosi vieno, surumielinen
kimallus--hän tuli siitä niin liikutetuksi, että tuskin saattoi
kyyneliään pidättää.
»Vain yhdellä asteella minä olen huomannut rakkauden kauniiksi», puhui
nuori mies. »Vain silloin, kun sitä ei ole tyydytetty. Kun se vasta
väräjää nousevana toivona rinnassamme, kun vain ajatus kuiskaa ja katse
tekee hiljaisia, pyhiä tunnustuksiaan. Mutta kun käsi koskettaa, repii
se kaiken hennon ja hienon hajalleen, himon viholainen itää ja
mustasukkaisuuden orjantappurat kasvavat pistäviä piikkejään ja repivät
meidän sydämemme verille. Siihen saakka oli paratiisi ja onnellisuus!
mutta silloin ilmestyy käärme ja omena ja enkeli välkkyvin miekoin, ja
meidät ajetaan armotta ulos, emmekä pääse enää koskaan takaisin.--Minä
olen yksi niitä, jotka ovat ainaiseksi korpeen ajetut.»
»Oi, älkää noin puhuko! Te kuitenkin edes osaatte puhua paratiisista.»
»On parempi _olla_ siellä, kuin puhua siitä katkerin mielin. Te,
rouvani, olette vielä aidan tuollapuolella--tosin valheparatiisissa,
jossa huokaatte ja haikailette, mutta se on luullakseni lopultakin
parempi kuin korpi. Menkää miehenne luo, kyllä hän on yhtä hyvä kuin me
muutkin! Mitä ette sieltä saa, sitä tuskin saatte täältäkään, sillä
täällä on maailmanmarkkinat, joilla myydään huonoa tavaraa korkeasta
hinnasta. Ken täällä tahtoo kauppaa tehdä, hänen pitää voida nauraa
kylmä nauru kaikelle, mitä ympärillään tapahtuu--ja siihen teillä tuskin
on kylläksi kylmä sydän.»
»Ettekö voi muuta sanoa--ainoatakaan lohdutullista sanaa?» kysyi nuori
rouva kuin epätoivoksi kivettyneenä.
»En--tai ehkä sentään--ja aivan varmaankin! Teillä on lapsia, joita ette
sano rakastavanne, mutta ne rakastavat teitä ja odottavat äitiään
kotiin. Niissä on teidän vertanne, ja ne ovat lapsia, vaikkapa olisivat
ventovieraitakin. Kasvattakaa niistä uutta polvea--tästä vanhasta ei ole
muuta kuin leikata ja pätsiin heittää! Kasvattakaa heistä sellaisia,
jotka uskaltavat ottamalla ottaa sen, jota rakastavat, ja pitämällä
pitää, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä. Siinä on teille
rakkauden-ihannetta kylliksi... Kuulitteko? Juna vihelsi!»
Hän nousi, tempasi rahalaukkunsa penkiltä ja heitti sen olkapäänsä yli.
»Ja nyt, rouvani, eroavat meidän tiemme! Suokaa minulle anteeksi--te
silläpuolen aidan ette ymmärrä miten revityitä me tälläpuolella olemme.
Hyvästi, minun tieni viepi markkinoille! Jos muistelette, älkää pahoin
muistelko.» Hän puristi värisevää, kylmältä tuntuvaa kättä. Rouvan
huulet värähtivät, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi.
Hattu heilahti ja nuori mies riensi nopeasti vaunusta ulos.
Nuori rouva näki hänet vielä vilaukselta ikkunan läpi hämärällä
asemasillalla. Mutta sitte hän ei nähnyt enää mitään--kuuma virta
himmensi hänen silmänsä.
»Mikä hän oli...?» kysyi nuori rouva ajatuksissaan, vaipuen väsyneesti
penkille.
»Hän oli sittenkin roomalainen!» vastasi hän hetkisen päästä.--»Tai
ainakin enemmän roomalainen kuin yksikään niistä, joita minä olen
nähnyt...»