Sunnuntaiaamu--tyyni, rauhaisa sunnuntaiaamu. Olavi oli juuri ajanut
partansa ja istui vielä tukkaansa sukien peilin edessä pöydän ääressä.
»Niinkuin nuo lahdekkeet hiustenrajassa olisivat syventyneet», ajatteli
hän itsekseen.--»No, miehekkäämmältä vain näyttää!»
Hän pani harjan pöydälle, käänsi hiukan päätään ja katsahti vielä
kerran.
»Taidanpa olla hiukan kalvakkakin», ajatteli hän edelleen.--»Vaan enhän
minä mikään rippikoulupoika enää olekkaan!»
Hän aikoi juuri nousta.
»Katsoppas vielä kerran--hiukan tarkempaan!» kehotti peili.
Olavi otti harjan, pyyhkäsi pari kertaa viiksiään ja hymyili:
»Enpä minä nyt enää mitään huomaa.»
»Vai et huomaa...?» virkahti peili miltei ilkkuen. »_Vilkaseppas hiukan
silmiesi alle_!»
Niinkuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään. Peilistä
tuijotti häntä vastaan kalvakka mies, jolla oli vaelluksen ja
ristiriitojen viivat kulmillaan ja silmäin alla leveät, tummanharmaat
juovat, niinkuin sinetit nimikirjotuksen alla. »Onko se mahdollista?»
huudahti hän, tuntien veren jähmettyvän suonissaan.
»Onko se ihmeellistä?» vastasi peili kylmällä äänellä.
Mies peilissä yhä tuijotti tummine juovineen.
»Mistä minä ne olen saanut?» huudahti Olavi tuskaisella äänellä.
»Se sinun pitäisi kysymättäsikin tietää!» peili vastasi. »Sinullakin on
nyt 'merkki'--pyytämättäsi.»
Mies peilissä tuijotti, tummat juovat tuijottivat. Hän olisi tahtonut
kääntää päänsä toisaanne tai ummistaa silmänsä, mutta hän ei voinut.
Sillä hän tunsi niinkuin hänen takanaan olisi seisonut suuri, ankara
mies, ruoska koholla ja komentanut: »katso!»
Hän katsoi.
»Katso tarkemmin, että opit itsesi tuntemaan!» huusi ruoskamies. »Katso
niiden merkkiesi sisäkulmiin, mitä niissä on?»
Olavi katsoi. Joukko hienoja, velttoja viivoja--toiset syvempiä, toiset
matalampia, toiset suoria ja varmoja, toiset sekavia. Kylmä hiki alkoi
pusertua hänen otsalleen.
»Lue ne!» huusi takanaseisova.
»Mahdotonta--ne ovat niin sekavia!»
»Sen minä kyllä tiedän», sanoi ruoskamies miltei ivaten, »mutta lue!»
Olavi kuuristausi eteenpäin ja koetti tarkata.
»Montako niitä on?»
Ei vastausta.
»Montako niitä on?» kuului kuin jyrähdys ja Olavi oli tuntevinaan
ruoskan vinhahduksen päänsä päällä.
»Yhdeksän tai kymmenen paikkeilla», sammalsi hän.
»Enemmänkin niitä on! Ja tahdotko nyt tietää mitä ne merkitsevät?»
»En!»
»Sen arvaan, vaan minäpä sanon, ettei mitään unohtuisi!--Ensimäinen?»
»En minä tiedä.».
»Sinä kyllä tiedät: säihkyvät silmät!»
Se oli niinkuin ruoskan läjähdys, joka sai hänen vaistomaisesti
painamaan päänsä alas--ja niitä seurasi toinen toisensa jälkeen:
»Solakka vartalo ja hyväilevät suortuvat!--Kyyneleitä ja tyhjiä
lupauksia!--Kauneudenjanoa!--Valeveljeyttä!--Vallotushalua ja
itsekkyyttä!--Sammuvia lapsuudenääniä!--Mielikuvituselämää ja
itsensäpettämistä...!»
»Jo riittää!»
»Ei vielä, on vielä 'ynnä muuta', 'ynnä muuta', jota tuskin
muistatkaan.»
»Älä piinaa minua!» huusi Olavi kuin uhaten.
»Itse sinä itseäsi piinaat! Katso tarkemmin: 'ynnä muuta', 'ynnä
muuta'...»
»Älä piinaa minua!» karjasi Olavi kuin sydämeen haavotettu peto, tempasi
peilin pöydältä ja lennätti sen uunia vasten, niin että sirpaleet
helähtivät lattialle.
Hän oli ponnahtanut seisoalleen. Veri kuohui ja silmissä paloi tumma
lieska.
»Entä sitte--?» huusi hän uhmaavalla äänellä ja jalkaansa lattiaan
polkaisten. »Itse minä merkkini kannan--ja kannan pää koholla!»
Sanoi, tempasi hattunsa ja syöksyi tuulena ulos.