»Jos minä olisin runoilija, niin minä laulaisin laulun--syvän, sorean ja
ihmeellisen laulun.
»Ja jos minä taitaisin kanteletta soittaa, niin minä sillä lauluni
säestäisin.
»Sinusta ja rakkaudesta minä laulaisin. Minä laulaisin Elämänlangasta,
jolla on lumivalkeat kukat. Sillä elämänlanka sinä olet, minun
tyttöni--sorea ja vieno kuin elämänlanka, hellä ja liittyvä kuin
elämänlanka ikkunanpielessä, ja syvä ja pohjaton kuin elämä itse!»
»Mutta sinähän laulatkin, Olavi, sillä sinun puheesi on laulua ja
soittoa», vastasi nuori, hento tyttö autuain katsein. »Laula minulle
vielä--en minä muuta pyydä kuin saada näin sinun jalkaisi juuressa
lattialla istua ja sinun lauluasi kuunnella.»
»Jospa sinä voisitkin aina sillälailla istua!--Eikö se ole merkillistä,
Elämänlanka, että minun piti sinut löytää--minun, joka jo luulin että
kaikkialla olisi vain syksyn kuihtunutta, keltaista verta?»
»Syksyn keltaista verta...?» sanoi tyttö, katsoen häntä aran kysyvästi
silmiin.--»Olavi, älä pahastu minuun ... oletko sinä rakastanut
muitakin--sinusta on puhuttu niin paljon?»
Nuori mies oli hetken vaiti.
»Ehkä minusta onkin puhumista», sanoi hän sitte alakuloisella äänellä.
»Mutta sano sinä, Elämänlanka, minulle, etkö sinä voikkaan rakastaa
minua täydellisesti ja kokonaisesti, tietäessäsi että olen joskus
muitakin rakastanut?»
»Ei, ei--en minä sitä tarkottanut», sanoi tyttö hyväillen hiljaa hänen
polviaan. »En minä itseäni ajatellut...»
»Vaan...?»
He katselivat tuokion toisiaan äänettöminä.
»Niin, kyllä minä ymmärrän--minä ymmärrän sinun katseestasi kaikki!»
Hän silitteli kuin viihdytellen polveansa vasten lepäävää tytön päätä:
»Elämä on niin ihmeellistä. Ja ihminen itse on kaikkein ihmeellisin
arvotus. Minä olen rakastanut, mutta nyt minä olen niinkuin ihminen,
joka on vain nähnyt unta kummallisista seikkailuista.»
»Mutta oletko sinä silloin oikein todella heitä rakastanut ... minä
tarkotan: antanut _kaikki_, mitä sinulla on ollut--voiko sitä sellaista
antaa kuin kerran?»
Se tuli hiljaa, mutta niin kiinteän värähtelevästi, että nuori mies jäi
äänetönnä eteensä tuijottamaan.
»Kuka sen ymmärtää!» sanoi hän hetkisen päästä.
»Minä luulin kaikki saaneeni ja kaikki antaneeni ja olevani köyhä kuin
kerjäläinen. Mutta sitte ilmestyit sinä minun eteeni, niin erilaisena
kuin muut ja sellaisia salaisia aarteita täynnä, ettei kukaan ole
minulle ennen sellaisia antanut. Ja minä itse tunnen olevani jälleen
rikas, nuori ja koskematon, niinkuin vasta nyt astuisin elämän kynnyksen
yli.»
»Niinkö--?... Niin niin, rikas sinä oletkin kuin ruhtinas ... ja
minä olen sinun halpa orjattaresi, joka istun sinun jalkaisi juuressa.
Mutta kuinka ihminen voi olla niin rikas, ja mitenkä se on se koko asia,
sitä minä en ymmärrä?»
»Tiedätkö, Elämänlanka, mitä minä luulen? Minä luulen että ihminen on
aivan mittaamattoman syvä ja rikas, että hän on niinkuin luonto, joka on
aina nuori ja vain kehityskausia vaihtaa. Luulen että kaikki, mitä
minulle on tätä ennen tapahtunut, on ollut vain kuin keväisen mahlan
kuohua. Ja nyt vasta on tullut kesä, se tyyni, lämmin ja onnellinen
kesä. Minä olen ollut niinkuin sadun linna, jonka valtasaliin ei kellään
ole ollut avainta. Vain sinulla oli avain--muut ovat olleet
esikamareissa, sinä vasta saliin astuit.»
»Onko se totta, Olavi-? Niitä sanoja en minä ikänä unohda!»
»Kyllä se totta on, vasta sinun kauttasi minä opin tuntemaan miten
salainen, syvä ja ihmeellinen miehen ja naisen väli on. Ettei se ole
vain satunnaista toistensa tapaamista, vain syleilyjä, suuteloita ja
tunteitten kevätouruja. Vaan että se on niinkuin hiljainen onni veressä,
tai niinkuin nesteet puiden suonissa, näkymätön mutta kuitenkin kaikki
kaikessa, sanaton mutta kuitenkin kaikkisanova ilman että huulet
kertaakaan liikahtavat.»
»Juuri niin», sanoi tyttö liikutettuna. »Etkö sinä sitä ennen tuntenut?
Minä olen sen aivan ensi hetkestä sellaiseksi tuntenut.»
»En, en minä ymmärtänyt että se kuului niin läheisesti meidän koko
olemukseemme, että se on elämän ja onnen peruslaki kaikelle, mitä maan
päällä on. Vasta nyt minä ymmärrän että me erillämme olemme niinkuin maa
ilman vettä, niinkuin puu ilman juuria ja multaa, tai taivas ilman
aurinkoa ja pilviä. Ja nyt minä ymmärrän paljo semmoista, jota en ennen
ymmärtänyt: koko elämisen salaisuuden, sen voiman, joka ihmisiä pystyssä
pitää.»
»Ja sinä ymmärrät että se on _rakkaus_, se suurin kaikista!--Mutta
miksikäs ihmiset eivät siitä koskaan puhu ... minä tarkotan: oikein
siitä _itsestä_, eikä vain nimestä?»
»Siksi, luulisin minä, että se on liian syvää ja pyhää puhuttavaksi,
että se selviää vasta silloin, kun kukin sen omassa kohdassaan tuntee.
Ja että kuka sen todella tuntee, hän vaikenee ja ainoastaan elää
siitä.--Kuuleppas, nyt minä muistan jotain! Tapauksen eräässä pienessä,
hatarassa mökissä, ja se selittää kaikki...»
»Oletkos sinä sen itse nähnyt, sen mökin?»
»Olen, olen--siitä on jo monta vuotta. Se oli eräänä kylmänä
talvipäivänä, kun minut lähetettiin sinne asialle. Ikkunanlasit olivat
jääkuusia täynnä ja viima vinkui hataruuksissa. Kaksi lasta istui
takkakivellä ja lämmitteli kylmästä punaisia paljaita jalkojaan, toiset
kaksi olivat lattialla ja kiistelivät viimeisestä leivänkappaleesta...»
»Olivatkos ne niin köyhiä?» keskeytti tyttö osanotosta väräjävin äänin.
»Olivat, niin tuiki köyhiä. Ja vuoteessa lepäsi äskensyntynyt viides
ryysyjen keskellä äitinsä vieressä.»
»Siellä kylmässäkö--?»
»Niin--mutta kuuntele nyt loppuun saakka! Pöydän päässä istui mökin
mies. Ja hän katseli lapsia lattialla ja sitte äitiä pienoisineen
vuoteessa--katseli ja hymyili ja hänen laihoilla, kuivettuneilla
kasvoillaan lepäsi selittämätön kirkastus...»
»Entäs äiti...?» kysyi tyttö jännittyneenä. »Eikös sekin hymyillyt, ja
vielä enemmän kuin mies?»
»Hymyili, hymyili, ne hymyilivät molemmat. Ja siihen hymyyn sulkeutui
lapset ja viima ja ryysyt ja kaikki. Ja minä olin niin hämmentynyt,
etten tiennyt mihin katsoa. 'Kurjaa!' ajattelin minä. 'Ovatko ne niin
tylsiä, nuo ihmiset, etteivät osaa itkeä?' Mutta nyt minä heidän hymynsä
ymmärrän--heidän välillään oli se, se syvä ja salaperäinen. Siksi mökki
tuntui linnalta ja lapset kuninkaanlapsipa ryysyissäkin--siksi he
hymyilivät.»
Molemmat olivat hetken vaiti. Nuori mies tunsi kuinka vieno liikutuksen
väristys meni tytön ruumiin läpi ja sen jatkona hänen oman itsensä läpi.
»Nyt minä ymmärrän», sanoi tyttö vihdoin, »miksi sinä sanoit ihmistä
niin syväksi ja tutkimattomaksi--en minä vielä äsken sitä niin
täydellisesti ymmärtänyt. Ja tiedätkö, Olavi? Juuri sellainen köyhä
mökin vaimo minäkin tahtoisin olla--olla jäätä ikkunassa ja ryysyjä
vuoteessa, mutta olla...» Kimaltelevat kyyneleet vierähtivät hänen
silmiinsä.
»Mitä olla...?» kysyi nuori mies heltyneenä, ottaen hänen päänsä käsiensä
väliin ja koettaen katsoa häntä silmien sisään.
»Olla se, jota rakastaa, _kokonaan ja ainaisesti omana_!» sanoi tyttö
katsoen häntä tulisesti suoraan silmiin.
Olavi lähes säpsähti. Niinkuin siihen onneen, jonka syvillä aalloilla he
keinuivat, olisi äkkiä sekottunut jotain selittämätöntä, levotonta ja
haikeata, jonka olemuksesta hän ei ollut selvillä, vaan ainoastaan tunsi
sen läsnäolon.
»Ei, ei, vaikkei sitäkään ... mutta olla hänestä se ... se joka
ryysyihin käärittynä vuoteessa hymyilee», päätti tyttö, kätkien äkkiä
päänsä hänen polviinsa ja puristautuen niin lujasti kuin olisi liittynyt
hänen eroamattomaksi jatkokseen.
Lamppu oli sytytetty, pieni tuli palaa lekotti uunissa.
Tyttö istui tapansa mukaan lattialla, pitäen rakastettunsa jalkoja
sylissään--sylissään ja hellästi esiliinaansa käärittyinä, ikäänkuin ne
olisivat kuuluneet hänelle.
»Tee sinä vaan työtäsi, en minä sinua tahdo häiritä», puheli tyttö.
»Minä vaan näin lämmitän sinun jalkojasi ja katselen täältä salaa kuinka
kaunis sinä olet.»
Olavi loi häneen nopean, lämpimän silmäyksen ja jatkoi työtänsä.
»Kuuleppas, Olavi!» sanoi tyttö hetkisen päästä. »Mitäs minä sitte
sylissäni pidän, kun sinä olet mennyt...?»
Hän katsoi rakastettuunsa avuttomana, kuin neuvoa pyytäen.
Nuori mies liikahti levottomasti, aivankuin olisi kirjottanut väärän
numeron, jota oli vaikea saada pois.
»Sinä et tietenkään pidä mitään», sanoi hän tuokion kuluttua kepeää
leikillisyyttä tavottavalla äänellä. »Eihän sinulla ennenkään ollut
mitään.»
»Niin ennen, mutta nyt--nyt _pitäisi_ olla!»
Tytön ääni värähti niin kummasti, että nuori mies tahtomattaan ailahti,
laski kynän pöydälle ja katseli äänetönnä pesässä palavaan tuleen.
Niinkuin hän olisi puhellut lapsen kanssa--syvän, ihmeellisen lapsen,
joka käsitti ja tunsi paremmin kuin moni aikuinen. Mutta niinkuin hän
kuitenkin olisi lapsi ja nyt alkaisi tehdä itsepintaisia
lapsenkysymyksiään, joihin aikuisen oli vaikea vastata lapsen mieltä
pahottamatta.
Tyttö katseli häntä pitkään, tutkivasti.
»Älä ole pahoillasi, Olavi», sanoi hän lämpimästi. »Minä olen niin
lapsellinen. Tee sinä jälleen työtä, teethän? Muuten minun on niin
vaikea olla.»
»Kuinka sinä olet hieno!» sanoi nuori mies, puristaen liikutettuna hänen
kättään. »Kyllä minä vielä puhun sinun kanssasi tästä asiasta, mutta
toiste--ymmärräthän?»
»Kyllä--toiste, toiste. Älä ajattele sitä enää.»
Mutta Olavin korvissa kumisi omien sanojensa onttous--niinkuin hän olisi
sanonut vain jotain sanoakseen, lasta viihdytelläkseen. Hän otti jälleen
kynän käteensä, mutta ei ruvennutkaan työtään jatkamaan, vaan aivan
ajatuksissaan piirtämään ylösottokirjansa laitaan neliötä ja sen
keskelle suuria kysymysmerkkejä.
Tyttö lähentihe, painoi poskensa hänen polveaan vasten ja ummisti
silmänsä. Mutta ajatus teki ankaraa työtä, ja hänen silmissään paloi
äkkinäisen mielijohteen lieska, kun hän kohotti päänsä.
»Olavi!» sanoi hän innostuneesti. »Onko sinulla kovin kiire?»
»Ei--mitä sitte?» Hän ymmärsi heti äänestä, että tytöllä oli jotain
erikoista.
»Minä vaan muistin erään vanhan tarinan ja minä niin mielelläni
kertoisin sen sinulle nyt.»
»Oi kerro, kerro!» huudahti Olavi kuin raskaasta taakasta vapautuneena.
»Sinä oletkin ainoa tyttö, joka osaat tarinoita kertoa ja itsekkin
satuja sepittää.»
»Ei tämä ole minun sepittämäni, minä olen sen muilta kuullut», vakuutti
tyttö.
»No, mitenkäs se alkaa?» sanoi Olavi hilpeästi, ottaen hänen molemmat
kätensä omiinsa. »Oli kerran ... eikös niin?»
»Juuri niin, aivan niillä sanoilla. Oli kerran tyttö ja poika. Ja ne
rakastivat toisiaan, varsinkin se tyttö rakasti niin, ettei sitä voi
kielin kertoa.»
Hän katsahti Olavin silmiin, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomuksen
alku teki.
»Kauniisti alkaa», virkkoi Olavi. Mutta hänen mielessään alkoi itää
salainen ajatus.
»Ja he istuivat lehtojen rinteillä ja vanhojen koivujen alla ja
kertoivat toisilleen onnestaan. Mutta se tyttö ei voinutkaan saada sitä
poikaa omakseen, vaan heidän täytyi erota. Ja pojan täytyi matkustaa
kauvas pois, ja tyttö tiesi ettei hän saisi enää koskaan armastaan
nähdä.»
Olavin silmät avartuivat ja hänen salainen ajatuksensa alkoi ottaa
juurta. »Jatka, jatka, kuinkas sitte kävi?»
»Sitte tyttö sanoi pojalle, juuri ennenkun heidän piti erota: 'Pane
minuun joku merkki, että minä tuntisin olevani aina sinun omasi, ettei
kukaan voisi sinua minun sydämestäni riistää!'
Poika mietti hetkisen. 'Mihinkäs minä sen merkin panen?' kysyi hän
tytöltä.
'Tänne, sydämen kohdalle!' sanoi tyttö.
Ja tyttö paljasti rintansa, ja nuorukainen veti tupestaan puukon ja
piirsi sen terävällä kärellä sydämen kuvan hänen rintaansa juuri sydämen
kohdalle...»
Vieno väristys kävi tytön läpi.
»Ja pani siihen merkkiin väriä, niinkuin merimiehet laittavat
ankkurinkuvia käteensä. Ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, niin hän
suuteli sitä merkkiä--ja he erosivat.»
Nuori mies tunsi itsensä liikutetuksi--nyt hän jo ymmärsi...
»Entäs sitte?» sanoi hän hiljaa. »Mitenkä sitte kävi tytölle, jolla oli
merkki sydämen kohdalla, ja pojalle, joka sen piirsi?»
»Pojalle--?» sanoi tyttö hämmentyneenä ja koetti miettiä.--»Siitä ei
minun tarinani tiedä enää mitään, se kertoo vaan tytöstä.»
»Niin, niin, onhan se luonnollista, sillä poikahan meni», sanoi Olavi.
»Vaan tyttö?»
»Tyttö katseli sitä merkkiä joka ilta riisuutuessaan ja joka aamu
pukeutuessaan, ja oli niin onnellinen, sillä hänestä tuntui että poika
yhä vielä oli sen merkin kautta hänen luonaan. Mutta sitte hänen
vanhempansa vaativat hänen menemään naimisiin. Ja vaikkei tyttö
tahtonut, niin hänen kuitenkin täytyi. Mutta hän ei rakastanut sitä
miestä, vaan katseli aina salassa rakastettunsa merkkiä ja kuiskaili sen
merkin kautta hänen kanssaan--ja oli onnellinen.»
»Ja mies? Eikö hän mitään huomannut?» kysyi Olavi jännittyneenä.
»Ei--eivät miehet tavallisesti sellaisia asioita huomaa. Mutta sitte
sille tytölle syntyi siitä miehestä lapsi ... niin, tyttö hän vieläkin
oli, sillä hän oli rakastetulleen uskollinen. Ja sillä lapsella oli
aivan samanlainen merkki ja aivan samalla kohdalla.
Mies näki sen merkin. 'Mikä se on?' kysyi hän kylmällä äänellä.
'Se on syntymämerkki', vastasi tyttö.
'Älä valehtele!' huusi mies. 'Se on perintömerkki, ja paljasta paikalla
rintasi!'
Tyttö ei tahtonut, sillä hänen mielestään ei sillä miehellä ollut mitään
tekemistä sen merkin kanssa. Silloin miehen hahmo mustui ja hän repäsi
tytön vaatteet rikki. Mutta nyt ei tyttö enää halunnutkaan sitä merkkiä
salata, vaan seisoi suorana ja vastasi, kasvot lumivalkoisina, ennenkun
mies ennätti kysyäkkään: 'Se on minun nuoruudenrakastettuni merkki, että
minä aina hänen omansa olisin--ja niin minä olen ollutkin!'--Silloin
miehen silmät leimahtivat, ja sanaakaan sanomatta hän veti puukkonsa ja
iski sen merkin läpi hänen rintaansa...»
Hän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta ääni petti--hän tunsi kuinka
Olavin polvet värisivät hänen rintaansa vasten.
»Hyvin sinä kerroit», sanoi nuori mies tukehtuneella äänellä. »Mutta se
loppu oli niin kamala.»
»Ei, ei se kamala ollut, vaan ihana! Ei tyttö muuta halunnutkaan, vaan
kuoli hymy huulillaan, niinkuin ainoastaan onnelliset kuolevat.--Eikä se
vielä siihen loppunutkaan, sillä on vielä jatkoa!»
»Vielä jatkoa--?» huudahti Olavi hämmästyneenä, voimatta aavistaa
mitenkä tyttö aikoi tarinansa lopettaa.
»Niin», jatkoi kertoja, »sillä tyttö tuli nyt kuolemansa jälkeen taivaan
portille. Ja siellä oli pyhä Pietari vastassa, niinkuin se aina on.
'Et sinä tänne pääse', sanoi Pietari, 'sillä sinulla on nuoruuden himon
merkki rinnassasi!'
Mutta Isäjumala kuuli sen istuimeltaan, sillä taivaansalin ovi oli
raollaan. 'Avatkaa ovi!' sanoi hän ja katsahti tytön rintaan, eikä tyttö
yhtään pelännyt. 'Etkö sinä näitä asioita sen paremmin ymmärrä?' sanoi
Herra Pietarille nuhdellen. 'Hän on nuoruutensa rakkaudelle uskollinen
ollut--astu sisään, tyttäreni!»
Molemmat olivat vaiti. Hiiloksen sininen lieska leikki punaisella
pohjalla uunissa.
»Kiitoksia, Elämänlanka--kyllä minä nyt sinun ajatuksesi ymmärrän»,
kuiskasi vihdoin Olavi väräjävin äänin, suudellen tytön kuumia käsiä.
»Ja kuinka kauniisti sinä sen sanoitkaan...»
»Tokkohan sinä vieläkään kaikkea ymmärsit!» tyttö sanoi. »Se ei loppunut
vieläkään...»
»Eikö vieläkään--?»
»Ei!»
Tyttö irrotti kätensä, ja ikäänkuin kooten kaiken sen, mitä hän oli
kertomukseensa kätkenyt, hän kiersi ne syleillen Olavin jalkojen ympäri
ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin:
»_Anna minulle se merkki_!»
Niinkuin kylmä puistatus olisi kiitänyt Olavin läpi, ja senjälkeen
kuuma, ja sitte rinnakkain sekä kuumia että kylmiä.
»Ei, ei, Elämänlanka! Älä vaadi minulta sellaista--enhän minä edes osaa
sellaista tehdä», hätäili hän.
»Sinä osaat mitä tahdot--rakkaus osaa kaikkea!»
»Vaan sittenkin, tuon sinun kertomuksesi jälkeen...»
»Sinähän itse sanoit sitä kauniiksi--?»
»Niin sitä ajatusta, minkä sinä olit siihen kätkenyt, mutta sanoinhan
minä sitä kamalaksikin--sitä erästä kohtaa.»
»Niinhän sinä sanoit--sitä kaikkein kauniinta... Etkö sinä voi antaa?»
kysyi hän värisevin huulin.
»Voi, voi», sanoi Olavi ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. »Enhän
minä tahtoisi sinulta mitään kieltää, mutta minä en saisi senjälkeen
koskaan mielestäni sitä erästä kohtaa...»
»Minä melkein arvasin, että näin kävisi--et sinä voi minua ymmärtää,
sillä sinä et ole minä. Mutta jotain minun täytyy saada, en minä voi
ilman elää», sanoi hän kiihkeästi. »Katsoppas!»
Hän veti povestaan sinisestä silkistä tehdyn pienen kotelon, joka
riippui hänen kaulassaan punaisessa silkkinauhassa punaisine
nauharuusukkeineen.
»Se ulottuu juuri sille kohdalle--katsoppas!»
»Kuinka kaunis!» huudahti Olavi kuin hädästä pelastunut, ottaen kotelon
käteensä. »Ja sinä tahdot siihen jotakin?»
»Niin.»
»Kiharanko--oletko sinä niin lapsellinen?»
»En, niin lapsellinen minä en ole.»
»Kukan?»
»En niinkään lapsellista.»
»Muistovärsyn?»
»En sitäkään--_vaan sinut kokonaan_!»
Olavi katsoi hämmästyneenä, tietämättä mitä ajatella. Niinkuin se, josta
hän oli koettanut irtiponnistella, olisi vain sitä lujemmin kietoutunut
hänen ympärilleen.
»Etkö ymmärrä--? Sinun kuvasi!»
»Mutta minullahan ei ole kuin yksi ainoa, enkä minä ole antanut
kenellekään kuvaani», pakotti hän itsensä sanomaan.
»Et--sinä olet säästänyt sen minua varten!» sanoi tyttö painokkaasti.
Olavia hävetti--millaiseksi raukaksi hän koettikaan itsensä pakottaa!
Miksei hän noussut ylös, temmannut tuota ihmeellistä, väräjävää lasta
syliinsä ja vannonut: sinä se olet, joka olet minun sydämeni syvimpiä
kieliä väräyttänyt--sinä olet minun ja minä sinun, nyt ja
ijankaikkisesti!
Hän nousi ja äänessä oli tulta:
»Niin, sinua vartenhan se on otettukin, sinua eikä ketään muuta..!»
Mutta sanat katkesivat siihen--niinkuin raskasta hiekkaa olisi valunut
hänen suoniinsa. Hän haparoi vapisevin käsin kuvansa pöytälaatikosta ja
vaipui sitte kuin halvautunut tuolilleen.
Tyttö katseli häntä tähtinä säteilevin silmin, onnen kirkastus
kasvoillaan.
Olavi ei voinut sitä kestää, vaan painoi päänsä alas:
'Mikä minun on tullut? Miksi minä petän hänet ja itseni? Miksi minä
annan kerjäläisen muruja sille, jonka pitäisi kaikki saada?'
Mutta tyttö piti yhä kuvaa kädessään ja katseli säteilevin silmin
vuoroin kuvaa, vuoroin Olavia.
»Kyllä se olet sinä», sanoi hän vihdoin, koskettaen kuvaa hiljaa
huulillaan ja pannen sen koteloon. Kotelo katosi poveen.
»Ja nyt en minä enää mitään pyydä, vaan kiitän sinua koko ikäni. Olet
poissa, ja sentään luonani. Sinulle illalla maatapannessani puhelen ja
aamulla ensiksi sinua katselen, ja kuiskailen kanssasi niinkuin
ennenkin. Ja kun minut haudataan, niin sekin haudataan minun kanssani.»
Syvä liikutus oli vallannut Olavin--niinkuin joku olisi repinyt häntä
kahtia, kolmia, kappaleiksi. Hän katsahti tytön kasvoihin. Kuinka ehjää,
pyhää ja puhdasta kaikki! Miksei hän itse voinut olla samanlainen? Mitä
kummaa hänelle on tapahtunutkaan--?
Hän olisi tahtonut heittäytyä lattialle tytön viereen ja sanoa
kaikki--sanoa ja kohota jälleen nuorukaiseksi, puhtaaksi ja
kokonaiseksi, ja tuntea niinkuin tuo toinen tunsi. Mutta hän ei
voinut--'_sinun kevätkuusi on ainaisesti ohi_!' huusi kuin jäätävä viima
hänen sisässään. Ja kun tyttö kietoi käsivartensa hänen jalkojensa
ympärille, niin hän tuskin uskalsi kumartua hänen ylitsensä, laskea
kätensä hänen olkapäilleen ja painaa kuin anteeksipyytäen huulensa hänen
otsalleen hiustenrajaan. Kuumia pisaroita alkoi tipahdella hänen
polvilleen, kuumia pisaroita alkoi tipahdella tytön hiuksille. Ne
kumpuivat syvistä, värisevistä lähteistä kummatkin--mutta erilaisista
lähteistä, ja vierivät omia uriaan kummatkin.