Kaiho oli astunut hänen sieluunsa ja hän puheli iltahämärälle, joka
kurkisti hänen ikkunastaan sisään ja katseli tarkkaavasti hänen
kalvakoihin kasvoihinsa.
»Minullakin kuuluu olleen sisar--Sisar-Maiju», puheli hän haaveillen.
»Niinhän sinulla oli, ja reipas tyttö olikin!» virkahti iltahämy. »Kyllä
minä sen hyvin tunsin.»
»Minä itse en muista niistä ajoista mitään, mutta äiti on kertonut
hänestä niin kaunista--niinkuin senkin, sen sairausjutun...»
»Vai on äitisi kertonut? Sen saattoi arvata.»
»Minä kuulun pienenä sairastaneeni ja olleeni jo aivan viimeisilläni.
Äiti ja tädit itkivät, mutta lohduttelivat itseään sillä että Olavista
tulee enkeli, joka saapi ruunun päähänsä ja palmut käsiinsä. Ja
Maiju-sisartani he lohduttelivat, että minä enkeliksi tultuani istun
hänen vuoteensa ääressä pahoja unia torjumassa, valkeat siivet hänen
suojakseen levitettyinä.»
»Ja jos niin olisi käynyt, niin paljoa parempi olisi ollutkin», sanoi
iltahämy vakavasti.
»Mutta tyttö, se minun siskoni, ratkesi itkuun ja huusi nyyhkytysten
välistä ettei minusta saa tulla enkeliä, vaan suuri mies--vielä suurempi
kuin isä, suuri ja vahva. Ja heittäytyi kaulaani ja sanoi ettei kukaan
saa viedä Olavia, ei vaikka!»
»Oikein sinulle on kerrottu », nyökäytti hämärä, »juuri niin se teki. Ja
äitisi ja muut hätäilivät, että tuosta tytöstä se ristin heitti--eihän
se poikaparka saa edes rauhassa kuollakkaan!»
»Mutta tyttö, se minun sisareni, koetti minua hyvitellä omine
keinoineen: milloin leuvan alta kutkutteli, milloin mitenkin silmillään
ilvehti. Ja minä olin ruvennut hymyilemään, vaikka olinkin kovin sairas,
ja sisareni siitä ilakoimaan, että nyt Olavi paranee ja Olavista tulee
suuri ja vahva mies. Ja sitten minä olin alkanut yhä enemmän hymyillä,
ja elämä alkoi jälleen hymyillä minulle--ja minusta tuli vähitellen
terve poika.»
»Niinhän sinusta tuli. Ja sisaresi tahtoi sinua yksin hoitaa, ei
sallinut muiden sattuvankaan--sellainen se oli sinun Maiju-siskosi!»
»Vaan sitte Maiju kääntyi itse vuoteen omaksi. Ja vaikka oli kovin
heikko, niin ei tahtonut päästää minua hetkeksikään silmistään, vaan
minun piti istua vuoteella hänen vieressään. Ja minä vain hymyilin ja
naureskelin, en ymmärtänyt että ainoa sisareni oli menoteillään--olinpa
väliin tarttunut leikiten hänen laihaan poskeensa, tai vetänyt häntä
korvalehdestä tai tukasta...»
»Niin sinä olet aina tehnyt, kaikille tytöille--ja hymyillyt!»
»Silloin muut ottivat minut pois hänen vierestään--kun minä semmoinen
peto olin...»
»Aivan niin--kunpa olisi myöhemminkin tehty samoin!»
»Vaan Maijupa tarttui minun käteeni, eikä päästänytkään. Ja minun piti
istua hänen kuolinhetkenäänkin hänen vieressään, ja vielä viimeisiksi
sanoikseen hän oli hokenut että Olavista tulee suuri ja vahva mies.»
Nuori mies vaipui mietteisiinsä------.
»Ja nyt sinä jo olet suuri ja vahva...?» sanoi iltahämy, ikäänkuin
viekotellakseen häntä jatkamaan.
»Niin, miksei minun sisareni saanut elää? Kunpa hän nyt olisi elävien
mailla!»
»Kuka tietää--ehkä se oli _hänelle_ parempi, että asia on niinkuin se
nyt on.»
»Jos hän eläisi, niin hän olisi nyt paraassa ijässä. Ja hän olisi minun
luonani, ja me asuisimme kahden, emmekä muista välittäisikään. Meillä
olisi oma talous, ja hän olisi minulle sisar ja toveri--ja kaikki! Minä
näen aivan selvästi minkä näköinenkin hän olisi. Hän olisi pitkä ja
solakka, ja hänellä olisi vaaleat hiukset, vaaleat kuin kotipuolemme
pellava, ja suortuvat valuisivat vapaina hartioilla. Ja hän kantaisi
päätään koholla--ei hän ylpeä olisi, mutta komea, uljas. Ja silmät,
niissä olisi tulta ja veitikkamaisuutta! Ne olisivat syvät, semmoiset,
joissa kuvastuu outo, pohjaton maailma ja joiden edessä ei voi
hiuskarvankaan vertaa vilpistellä. Aivan kuin äidillä, paitsi että
niissä olisi paljo, hyvin paljo nuoruuden tulta--melkein kuin Kylli...»
»Vai niin», nauroi iltahämy, »vai sennäköinen se sinun sisaresi nyt
olisi!--Entäs sitte?»
»Ja hänen luonteensa--se olisi kummallinen! Vallaton, miltei
yltiömäinen, joskus semmoinen, josta vanhat sanoisivat ettei se sovi
kunnon pojallekaan, saati tytölle. Mutta hänelle se sopisi... Näin
talvella, iltahämärissä, hän tulisi hiihtelemästä ja tormaltaisi sisään
että ovet räikäisivät. Sitte hän kiepsahtaisi polvelleni, heittäisi
kylmää hohkavat kätensä olkapäilleni ja kurkistaisi veitikkamaisesti
silmiini:
'No hyvänen aika, veli! Mitä sinä taasen paastoat?'
Mieleni kävisi jo lauhemmaksi--vakavasti kuitenkin vastaisin:
'Voi kuinka sinua vielä lapsettaa, Maiju-kulta, kovin olet poikamainen!
Pidät semmoista jyryä ja nuo kätesikin niin kylmää hohkavat...'
'Sinä se vasta jöröjukka olet! Istua murjotat täällä kuin mikähän
munkki. Toista se on laskea tuolla ulkona rinteitä, että lumi
tupruaa--ja tämä se on raitista..!'
Niin pakisten hän painaltaa kylmät kätensä poskilleni, että sydämeni
aivan säpsähtää, ja katsoo minua veitikkamaisesti silmiin. Vaan silloin
minun huono tuuleni onkin jo poissa ja minä en voi olla nauramatta
tuolle tyttöhupakolle: 'Sinä se olet...'
Nuori mies vaikeni, hymy kasvoillaan--ikäänkuin painaakseen tämän
hilpeän hiihtäjäsisarensa kuvan häviämättömästi mieleensä.
»Niin että hän on etupäässä sinun hupiasi varten--hän, niinkuin kaikki
muutkin?» kysyi hämärä tiukoin katsein.
Hymy pakeni nuoren miehen kasvoilta.
»Ja se siskosi yhä vain istuu polvellasi ja veitikka hymyilee
silmässä...?»
»Ei, ei ... se jo veitikka katosi ja hymy kuoli. Nyt hän katsoo minua
noilla syvillä silmillä, joiden edessä ei voi rahtuakaan vilpistellä:
'Olavi, sinusta kerrotaan...'
'Mitä minusta kerrotaan--?'
Hän iskee silmänsä yhä syvempään minun silmiini:
'Sinusta kerrotaan ... huonoa, veljeni. Sanotaan että sinä leikit
tyttöjen sydämillä--onko se totta?'
Minä en voi kestää hänen katsettaan, vaan painan pääni alas.
'Ajatteleppas, Olavi: _minäkin olen tyttö_!'
Se menee kuin piikki minun olemukseni läpi.
'Voi sisarkulta, jos sinä tietäisit kuinka se asia on ja kuinka paljo
minä olen itsekkin sentähden kärsinyt! En minä heidän kanssaan leikkiä
tahdo, vaan ainoastaan olla niinkuin veli ja sisar--niinkuin me nyt
olemme.'
'Niinkuin veli ja sisar...?' sanoo hän ja katsoo minua suurin,
ihmettelevin silmin. 'Kun et sinä voi olla heidän kanssaan niinkuin
veli--pitäisihän sinun se itsekkin tietää!'
'Kyllä minä joskus voinkin.'
'Mutta et koskaan täydellisesti! Ja he vielä vähemmin kuin sisaria--etkö
sinä vielä sitä vertaa näitä asioita tunne?'
'En!'
'Kyllähän sinun _pitäisi_ tuntea... Usko sitte minua! Kyllä kait sitä
voi olla sisar kenen kanssa voi, en minä sitä tahdo kieltää, mutta ei
koskaan sinunlaisesi kanssa. Ja sitte nuo sinun mustat silmäsi--minä
olen niitä aina pelännyt. Ne vetävät, ja vetävät onnettomuuteen.'
'Voi voi, sisar rakas, kuinka paljo sinä mahdatkaan minua halveksia!'
sanon minä ja kätken pääni hänen helmaansa, niinkuin ennen lapsena äidin
helmaan.
'En minä sinua halveksi, vaan minä säälin sinua. Enkä minä voi olla
nytkään sinua rakastamatta, sillä minä tiedän että sinun sydämesi on
puhdas ja kaunis, mutta sinä olet heikko--niin kovin heikko.' Ja hän
silittää viihdytellen minun kuumaa otsaani, niinkuin äiti ennen. 'Niin,
sellainen minä olen, heikko minä olen, mutta minä lupaan...'
'Älä mitään lupaa!' keskeyttää hän miltei ankarasti ja nostaa varottaen
sormensa. 'Sinä olet niin monesti itkien luvannut, ja kuitenkin aina
kompastunut. Älä lupaa, vaan koeta toteuttaa!'
'Minä koetan ... sinä minun oma, ainoa sisareni!' Ja minä tempaan hänen
molemmat kätensä ja suutelen niitä kiitollisena kerta kerran
perästä------»
»Vai on teillä sellaisiakin keskusteluja?» sanoi iltahämy.--
»Nyt minäkin jo alan toivoa, että sisaresi eläisi. Ja kunpa hän edes
tuollalailla puhelisi useammin sinun kanssasi, niin ehkä sinä olisit
aivan toinen mies.»
Nuori mies istui taasen mietteisiinsä vaipuneena.
»Mutta sitte hän kapsahtaa ylös ja sytyttää lampun, sillä ilta on
sillävälin pimennyt. Ja hän tulee luokseni, panee kätensä olkapäilleni
ja katsoo silmiini: 'Enkö saa sinua auttaa--kyllä minä ne sinun
mittauslistasi osaan kirjottaa?'
Minä en virka mitään, katson vaan noihin hänen syviin, loistaviin
silmiinsä: Kiitoksia, sinä ymmärrät minua--mutta sinähän oletkin
Sisar-Maiju!
Hän istuu pöydän ääreen, ja minä katselen kuinka kevyesti hänen pieni
kätensä liitää paperilla. Minä alan selvitellä ylösottokirjojani, ja
niin vierähtää hetki toisensa perään.
Mutta sitte hän keskeyttää äkkiä kirjottamisen ja alkaa lörpötellä että
sinä se vasta suuri tukkipäällikkö olet, kun sinulla on oma konttori ja
oma sihteerikin. Ei kukaan ole päässyt niin nuorena tukkipäälliköksi,
eikä kukaan ole niin komea tukkipäällikkö kuin sinä, jolla on oma
konttori ja tällainen konttorisihteerikin pöydän ääressä.
Minun täytyy pakostakin nauraa:
'Eikä missään ole niin herttaista tyttöä kuin sinä, Sisar-Maiju!'
Sitte hän taas käy vakavaksi ja katsoo minuun niin kummallisesti, etten
minä ymmärrä mitä hän tarkottaa.
'Mutta kuinka kauvan sinä oikein aijot tätä kulkurinelämää jatkaa--sitä
on nyt kestänyt jo kolme vuotta?'
'Onko sitä jo niin kauvan...?' sanon minä hämmästyneenä. 'Kyllä kai sitä
kestää...'
'Jos minä olisin sinun sijallasi, niin minä lopettaisin sen kerta
kaikkiaan tähän. Ja me menisimme kotiin, ja ottaisimme Koskelan
haltuumme ja päästäisimme vanhukset rauhaan--kyllä he ovat jo aikansa
raataneet.'
Minä katson hänen silmiinsä kuin kysymysmerkki.
'Isäkö--? Ole huoletta, hän on jo aikoja sitte leppynyt. Ja sekä hän
että äiti odottavat vain koska sinä tulet, sillä Heikki-veli on
kuitenkin liian pehmeä isännäksi.'
'Luuletko sinä niin--?' kysyn minä ihastuneena ja hämmästyneenä.
'Enkä vain luule, vaan minä tiedän sen aivan varmaan! Ja tiedätkö,
millainen puuha meitä siellä odottaa? Sinä kylvät peltoihin kylvöheinää
ja rakennat uuden navetan, ja karja lisätään kolmenkertaiseksi ... juuri
niin! Ja mitäs sinä Isostasuosta ajattelet--koskas sinä sen aijot
kuivata ja raivata?'
'Isosuo! Kuinka sinä minun ajatukseni arvaat?'
'Miksen minä arvaisi--olenhan minä Sisar-Maiju! Se on kyllä suuri
yritys, isä ei ole koskaan uskaltanut käydä siihen käsiksi--mutta
sinähän oletkin suurempi kuin isä, suuri ja vahva...!'
'Sisar Maiju!' huudahdan minä riemun huumaamana. 'Nyt minun täytyy saada
sinua suudella--ei sinun vertaistasi ole koko maailmassa!'
... Ja me palaamme kotiin jo seuraavalla viikolla. Kaikki käy niinkuin
sinä silloin suunnittelit. Karja karttuu ja pellot laajenevat, suossa
heilimöi tuoksuava apilas ja Koskelan maine vyöryy yhä loitommalle. Ja
me olemme niin onnellisia ... sinä emäntänä ja minä isäntänä. Ja me itse
käymme vähitellen vanhoiksi ja harmaahapsisiksi, mutta meidän
lapsemme--oh, mitä minä nyt hourailenkaan!»
»Sitä sinun kauniinta hourettasi, josta minä toivoisin pian toden
tulevan!» hymyili iltahämy, räväyttäen sysimustat silmänsä selko
selälleen. »Mutta sytytä jo lamppusi--täällähän on pilkkopimeä!»