»Ei! Elää minä tahdon niinkauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää minä
tahdon niinkauvan kun minulla keuhkot ovat!--Mutta tiedätkö,
Tuomenkukka, mitä elämä oikein on?»
»Kyllä», vastasi tyttö säkenöivin silmin--»se on rakkautta!»
»Niin, rakkautta se on--mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä
ja uskallusta elää, ja se on kohtaloa, joka meitä ihmislapsia yhteen
johtaa.»
»Niinkö--? Kuinka minä en ole osannut sitä ennen ajatella, ennenkun sinä
sen nyt sanoit?»
»Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me
kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä. Ja
me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkasematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä
viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten. Ja heti
sinä hetkenä me tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme
kuin maneetti rautaa--tulkoon siitä sitte onnea taikka onnettomuutta!»
»Juuri niin minä olen tuntenut, ja tunnen sen nyt yhä selvemmin», sanoi
tyttö puristautuen kiihkeästi likemmäksi. »Yksi ainoa hetki sinun
sylissäsi on enemmän kuin koko minun entinen elämäni!»
»Ja sinä olet minulle niinkuin kevät ja kuohuva mahla, josta minä
päihdyn ja unohdan kaiken entisen. Ja minä tahdon päihtyä ja hukuttaa
kaihoisen kesäni ja synkän syksyni ja ilottoman talveni kevään riemuun!
Ja minä kiitän kohtaloa, joka sinut minun tielleni toi, sillä ei kukaan
ole niinkuin sinä.»
»Eikö kukaan?» sanoi tyttö iloiten ja epäillen. »Kunpa minä voisin olla
sellainen!»
»Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta.
Sinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin
syleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun
tuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!»
»Älä puhu niin ... en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki!--Mutta
sano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?»
»Eivät.»
»Miksi--? Eivätkö ne osaa?»
»Eivät, sillä ne _pelkäävät_ olla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka,
kuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä
silloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa. Ja kun he ovat vanhoja ja
heidän suonensa ovat lyijyä täynnä, silloin he katsovat kerjäläisen
katsein taakseen hukkaankuluneeseen nuoruuteensa, ja kun he eivät voi
sitä enää takaisin saada, niin he pistävät katkismuksen ja virsikirjan
meidänkin käteemme.
»Niinkö se onkin...?»
»Niin se on.--Onnellinen on ihminen ainoastaan silloin, kun hän on
nuori, kun elämän elohopea hänen suonissaan herkkänä juoksee! Ja uljas
on ihminen, kun hän uskaltaa täysin käsin elämältä osansa ottaa, kun hän
pelvotta koskia laskee ja tyrskyjä halkoo, niin että vaahtojen pirskeet
kulmilla kimmeltää ja elämän kostea virve hänen kasvojaan kietoo ja
kiehtoo!»
»Uskallanko minäkin sillälailla, Olavi? Sano enkö uskallakkin?»
»Uskallat, ja juuri sellaisena sinä niin kaunis ja kiehtoava
oletkin.--Kaunis on ihminen, kun hän kokonaan toiselle antautuu, ei
mitään kysy eikä vasta-antia odota eikä jälkitiliä ajattele, vaan
sieluineen ruumiineen elämän syvässä lähteessä kylpee!»
»Juuri niin!--Ja tiedätkö, Olavi?» sanoi tyttö kiihtyneellä, väräjävällä
äänellä.
»Mitä, mitä sitte?»
Mutta tyttö ei saanut enää sanaakaan sanotuksi, vaan hyrskähti itkuun ja
upotti polttavat kasvonsa hänen rintaansa, nyyhkyttäen niin että hento
ruumis värisi.
»Mitä--? Miksi sinä itket, minun Tuomenkukkani?»
Tyttö yhä nyyhkytti, hento ruumis värisi: »En minä itsekkään tiedä...
kun en minä voi antaa sinulle niin paljo kuin minä tahtoisin!»
»Mutta sinähän olet antanut enemmän kuin minä uskalsin toivoakkaan.»
»Vaan en niin paljo kuin tahtoisin! Mikset sinä vaadi minulta enempää?
Käske minut kanssasi kuolemaan, niin minä tulen ja syöksyn sinun
kanssasi vaikka tuliseen järveen! Tai tukehuta minut tähän paikkaan...»
Niinkuin nuorukainen olisi istunut tulen ääressä ja tuntenut kuinka sen
yhä paisuva, onnensäteinä hänen lävitseen kulkeva lämpö olisi äkkiä
pistänyt tulisena kipinänä.
»Kuinka sinä nyt tuollalailla puhut?» sanoi hän melkein hätääntyneenä.
»Sehän on aivan järjetöntä!»
»Järjetöntä se onkin, mutta jos sinä tietäisit kuinka minä sinua
rakastan! Sano yksi ainoa sana, ja minä jätän kotini ja isäni ja äitini,
ja kulen kuin kerjäläinen jälessäsi kylästä kylään.»
»Etkö sinä ihmisiäkään häpeisi?»
»Häpeisi--? Mitä minä ihmisistä, mitä ne rakkaudesta tietävät!»
»Tuomenkukka!» sanoi Olavi kohottaen tytön päätä kuvasta ja katsoen
häntä suoraan silmiin. »Olisiko se kaunista?»
»Ei, ei»--tyttö painoi päänsä alas. »Mutta minä tahtoisin tehdä,
jotakin, uhrata jotakin sinun tähtesi.»
Hän oli silmänräpäyksen vaiti, mutta sitte hänen silmänsä säkenöivät:
»Olavi, nyt minä jo tiedän, mitä se on! Minä leikkaan paraimmat
suortuvat hiuksistani, ja sinun pitää teettää niistä joku muisto--minä
tiedän että sellaisia tehdään. Ja sinun, pitää kantaa sitä aina ja
muistaa minua silloinkin, kun jo toista rakastat!»
»Voi voi sinua, Tuomenkukka! Minä en tiedä pitääkö minun iloita vai
itkeä sinun tuollaisista puheistasi! Mutta sinä puhutkin, noin vain
kevätyön hämyssä. Kun päivä valkenee, niin sinä ajattelet toisin.»
»En, en haudassakaan!»
»Ja kuitenkin se on niin lapsellista. Täytyykö sinunkin saada minulta
joku näkyvä merkki, voidaksesi muistaa että olet ollut minun kanssani
onnellinen?»
»Ei!»
»Onko se sitte minulle välttämätön?»
»Ei, ei, kun sinä kerran niin sanot! Minä olen niin lapsellinen. Anna
minulle anteeksi, Olavi, äläkä ole enää surullinen--en minä muuta pyydä
kuin saada vaan sinua rakastaa.»
»Ja minä sinua--ilman kysymättä, ajattelematta!»
»Niin, niin. Ja muistaa koko ikäni sitä onnea, minkä minä olen sinulta
saanut, ja säilyttää sitä pyhänä salaisuutena vielä kuollessakin, ja
siunata sinua...»
Mutta sitte hän kohosi kuin säihkyvä raketti kyynärpäänsä varaan:
»Kuuleppas, Olavi! Sano minulle yksi asia. Tiedätkö sinä, onko kukaan
koskaan kuollut onnesta?»
»En, en minä ole koskaan semmoista kuullut. Miksi sinä...?»
»Vaan jos on _oikein_ onnellinen?»
»En minä sittenkään luule.»
»Mutta kun surustakin kuuluu kuolevan--ja jos oikein _tahtoo_?»
Riemun, hellyyden ja liikutuksen huumaus tempasi Olavin.
»Tuomenkukka!» sanoi hän puristaen tytön rajuun syleilyyn. »Ei kukaan
ole niinkuin sinä!--Ja jos _se_ olisi mahdollista, niin en minäkään
muuta tahtoisi.»
»Tahtoisitko sinäkin--minun kanssani...?»
»Tahtoisin ... tukehtua sinun tuoksuusi, sinun hiustesi kuumaan
hyväilyyn!--Ja se olisikin parempi sekä minulle että muille...»