»Että oikeinko se on sellaista» kysäsi tyttö ihastuneena.
»Tietysti, tietysti, mutta älä virka nyt mitään! Me lähdemme jo
kotiinpäin, puhutaan sitte kotona.
Ja me nousemme mäelle ja laskea hurautamme loivaa rinnettä alas.
Sitte tasangolla sinä yllyt aivan kilpasille kanssani, niin että minun
on vaikea pysyä siinä pyräkässä edes rinnallasi. Poskesi hehkuvat kuin
punaiset ruusut ja sinä lämpenet niin, että irrotat huivisi ja sitaset
sen kuin vyöksi uumillesi.
'Et sinä ole ikänä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun sinä
hiihtelet siinä rinnallani paljain päin, jotta vaalea lettisi vain
heilahtelee. 'Noin sinun pitäisi aina olla, tuossa Jumalan itsensä
kutomassa huivissa vain--se se kuitenkin on kaikkein kauniin!'
Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin--ja nyt me jo olemmekin
kotona ja istumme täällä sisässä.»
»Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se kaunista oli, niin
tavattoman kaunista ja hauskaa--kun se tällälailla tehtiin se matka.»
»Tehdään se vielä toisellakin lailla, kun kerjetään! Ja se sujuukin
sitä paremmin, kun sinä nyt jo kerran olit mukana.»
»Älä, älä, en minä kuitenkaan lähde!» intti tyttö.
»Sittepähän nähdään», sanoi nuorukainen. »Siitä sinä vaan näet mitenkä
reipasta ja raitista tämä talvinen metsäelämä on. Iloa ja väliin
suruakin, tapaturmia ja onnettomuuksiakin, mutta aina reipasta. Onko
ihme että minä olen kotiintullessani hyvällä tuulella? Ja sitte täällä
kotona--täällähän minulla on toinen metsä, yhtä puhdas ja raitis kuin se
äskeinenkin. Annansilmä--istuppa tuohon, että saan taas sinua oikein
katsella!»
Tyttö istahti hänen syliinsä ja pani kätensä nuorukaisen toisella
olkapäälle: »Älä vaan tee minusta pilaa--kun en minä kuitenkaan mitään
ole.»
»Sitä sinä et itse tiedä, mutta minä sen kyllä tiedän. Ja sanonko minä
nyt kerran sinulle itsellesi, mitä sinä minulle olet?»