Annansilmä ikkunalla kukki--pienen kamarin pienellä ikkunalla.
Annansilmä kukkii keväällä ja kesällä--tämä Annansilmä jo talvella
kukki.
»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, miksi sinä nyt
talvella kukit», puheli ajatuksissaan nuori tyttö--»että ilo hänen
ikkunallaan hymyilisi.»
Annansilmä kukkii vain muutamia kuukausia--tämä Annansilmä jo joululta
alotti, koko kevättalven kukki ja päivä päivältä yhä vielä somentui.
»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, kuinka kauvan sinä
kukit. Sinä silloin rupesit, kun minä sinut tuvasta tänne muutin--ja kun
ei häntä enää ole, jonka iloksi minä sinut muutin, silloin vasta sinä
kukkimasta lakkaat.»
Tyttö kumartui yhä syvempään kukan yli.
»Yksi ainoa kukkanen tytöllä on--niin kaunis ja vieno», kuiskasi hän,
painaen hennot huulensa hyväillen vastapuhjenneita vaaleanpunaisia
terälehtiä vasten.
»Yksi ystävä tytöllä on--niin hellä ja hieno», hymyili kukka vastaan,
nyökäyttäen päätään pihallepäin.
Ikkunan editse, sujahti suksilla solakka nuorukainen, lakki takaraivoon
työntyneenä ja pieni reppu selässä heiluen.
»Vihdoinkin!» huudahti tyttö ja riensi juoksujalkaa tuvan ja porstuan
kautta portaille.
»Terveisiä, Annansilmä!» virkkoi nuorukainen tuskin kuuluvin äänin,
mutta sitä säihkyvämmin silmin, asetellen suksiaan ja sauvojaan
aitanräystään alle pystyyn.
Tyttö nyökäytti päätään ilosta säteillen.
Nuorukainen riensi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön
eteen.
»Terveisiä!» sanoi hän uudelleen nauraen ja painoi leikiten kätensä
tytön poskille.
»No no!» nauroi tyttö ja tarttui molemmin käsin hänen
ranteisiinsa.--»Minä olen sinua niin odottanut. Äiti on kylällä ja
miehet viipyvät vielä kotvan metsässä.»
»Niin että sinä olet ollut aivan yksin ja tietysti pelännyt kauheasti»,
nauroi nuorukainen, pitäen käsiään yhä tytön poskilla ja työntäen hänet
sillätavoin takaperin kynnyksen yli.
He menivät kisaten tupaan ja nuorukainen vei reppunsa kamarin naulaan.
»Arvaappas mitä minä olen tänään kotiin hiihdellessäni ajatellut?» sanoi
nuorukainen tupaan tullessaan.
»En minä sinun arvotuksiasi osaa koskaan arvata. Mitä sitte?»
»Sitä vaan että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset», vastasi
nuorukainen, ottaen tytön kädestä ja vetäen hänet penkille viereensä
istumaan. »Ja jos minä vaan löydän sopivat puut, niin pian minä ne
vieläkin teen.»
»Älä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtääkkään.»
»Siksipä--että oppisit! Ja sitte sinun pitäisi tulla jonakin päivänä
minun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin.»
»Niitä sinun hirmuisia tukkikasojasiko?»
»Vaikkapa niitäkin, ja nostaisin sinut kaikkein korkeimman kasan
huipulle istumaan--niinkuin peipposen vain! Ei, ei; jotain muuta minä
tarkotin. Katsoppas, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin
täällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan
toisella lailla kuin täällä. Siellä on omat tiensä ja kylänsä, jopa
kirkkonsa ja pappinsakin, ja...»
»Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi.
»Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat
nähdä puhunko satuja.--Meillä onkin nyt hyvää aikaa.»
»Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet? Emmehän me nyt voi
mihinkään lähteä ... ja tuskin koskaan.»
»Kyllä me voimme, ja ihan paikalla!»
Hän meni astiakaappinurkkaan ja tempasi sinne jännitetyltä huivinuoralta
pienen villahuivin, jonka kietoi leikiten tytön päähän:
»Nyt lähdettiin!»
Tyttö veti kisaten huivin päästään, eikä tiennyt mitä ajatella.
»Etkö sinä vieläkään ymmärrä?» nauroi nuorukainen, ottaen huivin
käteensä. »Sinun tietysti täytyy otaksua, että nyt on kulunut pari
viikkoa ja että ne sinun suksesi ovat nyt valmiit. Me olemme jo
hiihdelleet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi kehtaa
jo lähteä vaikkapa ihmisten ilmoille. Ja sitten me lähdemme.--Katsoppas
tuonne!»
Leikki tempasi tytön mukaansa. Hän siirtyi ikkunanpieleen istumaan ja
katsoi hymyillen pihalle.
»Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset
rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja
äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä.--Mitäs nyt, kun äiti
naputtaa ikkunanlasiin?
'Älkää vaan viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!' varottaa äiti. 'Ei
se kuitenkaan pysy pystyssä.'
'No ihan niihin kaikkein suurimpiin kuin löydämme!' nauran minä ja me
ponnistaudumme liikkeelle.
Ja hyvin sinä lasketkin, ei kaatumisesta puhettakaan. Sitte me
hiihdämme niittyjen tuohon päähän ja siitä tuon pienen metsäsaarekkeen
poikki Hirvisuolle. Kaikki sujuu kuin voideltu.
Mutta sitte tulee aita vastaan ja sen yli nouseminen on sinulle kovin
hankalaa. Mitäs muuta kun minä tempaan sinut syliini ja nostan, ja sinä
kiedot kätesi niin kauniisti...»
»Nyt minä käännyn takaisin, kun sinä tuollalailla!» huudahti tyttö kuin
puolittain tosissaan.
»Älä, älä! Aita oli tosiaankin korkea, ehkä sinä pääsetkin jo toisista
ilman minun apuani.
Ja sitte me jatkamme matkaa ja nousemme hiljalleen Kultasenmäen rinnettä
ylös--tunnethan sinä sen, kun olet sieltä monesti lehmiä hakenut? Ja
siitä se alkaakin jo hakkuualue.
Me olemme nyt Kultasenmäen laella. Ja nyt on tietysti aamu-aurinko on
juuri noussut, hanki hohtaa ja kuura kimaltelee tähtinä puiden oksilla.
'Katsoppas noita puita tuolla toisen mäen rinteessä!' sanon minä.
'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuin sinä, ja kuuratähdet loistavat
oksilla kuin sinun silmäsi.'
'Kyllä ne ovat tosiaankin kauniita', vastaat sinä. 'En minä olisi
uskonut että metsä voi olla niin ihana.'
'Ei sitä uskokkaan, kuka ei ole nähnyt', sanon minä taas. 'Ja katsoppas
tuota suurta tietä tuolla alangossa--se on valtatie, jota myöten kaikki
tukkikuormat lähtevät metsästä. Sinne ne kertyvät kymmeniltä ristiin
rastiin kulkevilta haarateiltä, niin että siellä voi joskus kulkea
parikymmentäkin kuormaa peräkkäin. Joku laulaa, joku viheltää, kolmannet
puhelevat tai huutelevat toisilleen, ilo ja riemu saattajinaan kulkevat
tukki-kuormat jokirantaan. Ja katsohan tuonne mäenrintaan! Siellä nousee
paraillaan kaksi hevosmiestä tyhjine rekineen--eikös se ole somaa?'
'On, on', vastaat sinä. 'Kyllä jo myönnän ettet satuja kertonut.'
'Ja yhä somenee! Kuuletko kuinka tuolta mäen takaa kajahtelee kirveiden
kalke ja kiirii kuin tervehdys meitä vastaan?--Nyt meidän pitää mennä
miehiä katsomaan!'
'En minä, en minä, kyllä jo uskon!' hätäilet sinä. Mutta minä vastaan
että kyllä meidän täytyy ja että sinä saatkin pysytellä loitompana.
Sitte me laskemme Kultasenrinnettä alas--hui sitä vauhtia! Ja nousemme
toisen mäen rinnettä ylös ja pysähdymme mäen laelle. Sieltä jo näemme
kuinka miehet häärivät alangossa puiden kimpussa.
'Ihankuin muurahaispesä!' huudahdat sinä.
'Ihan', vastaan minä. 'Ja nyt mennään niiden luo--mutta laskekkin
pulskasti, muista se!'
Kohvettunut lumi kahahtaa suksien alla. Miehet nostavat päitään ja
tyhmimmät jäävät suu auki katsoa toljottamaan.
'Päivää!' sanon minä ja hiihdän luo.
'Päivää!' kuuluu vastaus ja jotkut tuuppasevat peukalollaan lakkinsa
syrjää, kun eivät oikein tiedä minä sinua olisi pidettävä. 'Mikä heilake
se tuo on?' näkyy kaikkien silmistä.
'Se on vaan muuan kaupunginneiti, joka ei ole koskaan ennen nähnyt
maalaiselämää--pyysivät minun näyttelemään sille näitä metsätöitä',
selitän minä miehille.
'Oohoh, vai niin!' kuuluu miesten joukosta. 'Onpas siinä neitiä!'
'On, on! Ja on ihan ruotsalainen, ei ymmärrä suomen sanaa--siksi se
noin loitolla seisoo.'
'Ettäkö niin ummikko?' ihmettelevät miehet.
'Onhan niitä', minä vakuutan.
Mutta miehet katsovat sinuun, silmät kysymysmerkkeinä ja tyhmimpien
suut entistäkin enemmän ammollaan. 'Se on vaan pukeutunut noin
maalaisittain, ettei herättäisi huomiota', selitän minä taas. 'Jos se
nyt olisi hatussa ja niissä muissa herrashöpenissä, niin aivanhan teiltä
silmät hankeen putoaisi, kun jo muutenkin noin töllistelette', nauran
minä.
Ja miehetkin remahtavat nauramaan, että metsä raikuu: 'Onpas se
näppärä!'
Sitte minä jo tulenkin sinun luoksesi ja me hiihdämme taas eteenpäin.
Mutta sinä alat ihan tosissasi ottaa minua tiukalle, että mitä se
semmoinen kujeilu? Tämähän on ihan hassua!
Minun on helppo vastata, että etkö itse nähnyt millaisen ilon se
miehissä synnytti. Ne kaiken ikänsä muistelevat sitä ummikkoruotsalaista
kaupunginneitiä, joka kävi heidän luonaan metsässä. Nyt sinun vaan
täytyy muistaa olla koko päivän ruotsalaisena. Minä puhun ruotsia ne
harvat sanat, mitkä muiden kuullen sinulle puhun, ja kun et sinä ruotsia
osaa, niin sinä vaan hymyilet ja nyökäyttelet päätäsi ja puhut
silmilläsi, niin kaikki käy täydestä.
'En minä sellaiseen peliin suostu!' intät sinä.»
»Enkä suostukkaan!» virkahti tyttö.
»Vaan siihenpä on melkein pakko--ei sitä nyt enää voi auttaa, kun kerran
tuli alotetuksi. Ja kyllä se hyvin menee. Tällä kulmalla ei ole ketään
paikkakuntalaista hakkuumiehenä, niin ettei sinua kukaan tunne.'
Ja sitte me hiihdämme eteenpäin, miesryhmästä miesryhmään. Kaikki sujuu
mainiosti.
Mutta erään ryhmän luo tultuamme miehet paraikaa laittavat tervaisesta
kuivasmännystä nuotiota.
'Nyt ne rupeevat päivälliselle--ja niin teemme mekin ja istumme heidän
nuotionsa ääreen', sanon minä.'
Sinä tietysti intät vastaan, vaan suostut lopulta, kun minä vakuutan
että kaikki käy hyvin, kunhan sinä vain pysyt ummikkona tai korkeintaan
sanot 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä jotakin tarjoan.
Miehet häärivät loimuavan nuotion ympärillä, kun me saavumme luo. Sinä
olet pelkästä pelosta punanen ja valkonen, niinkuin oikea herrashetale
ainakin.
Minä taas kertomaan vanhaa juttuani kaupunginneidistä, ummikosta ja
maalaisvaatteista, ja kysyn että saisimmeko mekin istuutua tulen
ääreen--ehkä se tämä neitikin söisi jonkun kipenän.
'Ettäkö? Ja mitäs se täällä syö...?' ihmettelevät miehet.
'No sitä samaa kuin muutkin', päästän minä kuin väännettyä vitsaa.
Miehet kilvan hakemaan havuja sinun allesi.
Sitte istutaan. Minä sovitan sinut aivan reunimaiseksi, että voisit olla
ikäänkuin takanani suojassa, jos pulmapaikka sattuisi.
Miten ihanaa! Tuli loimuaa, lumi sulaa kuin voi nuotion alta ja
ympäriltä, ja miesten kasvot loistavat tulen kuumotuksesta. Kuka paahtaa
lihaa, kuka kalaa pienissä kuusenoksavartaissa, ja melkein kaikki
paahtavat jäätyneen leipänsä, joka tulee siten pehmeäksi ja nuorteaksi
kuin vastikään uunista otettu.
Minäkin teen vartaan ja paahdan meidän leipämme ja lämmitän lihankin.
Panen sitte lihan leivänkappaleille ja leikkelen sinun osasi veitselläni
pieniksi suupaloiksi.
Miehet unohtavat syöntinsä, niin uteliaina he katselevat noita minun
valmistuksiani.
'Behagas det, fröken?' se on: saako olla, neitiseni? sanon minä ja
tarjoan.
Sinä hymyilet ja nyökäytät kiitokseksi, ja tietysti otat ja haukkaat.
Ja kun olet syönyt ensimäisen suupalan, niin avaat suusi, ja minä näen
silmistäsi että nyt sieltä tulee mitä selvimmällä suomenkielellä:
'erinomaista, enpä minä olisi uskonut että...'
'Tag lite' tili, var så god', se on: ottakaa hiukan lisää, olkaa hyvä!
tokasen minä kuin hukkuva ja ojennan hädissäni lihaviipaletta.»
Tyttö ei voinut enää itseään pidättää, vaan purskahti hillittömään
nauruun.
»No, nauramaankos sinä muka rupeat?» sanoi nuorukainen. »Sinähän
päinvastoin punastut ja nakerrat hämilläsi niin nätisti kuin mikähän
pieni hiiri...
'Ka, ihanhan se käy kuin tavalliselta ihmiseltä, vaikkei olekkaan
kahvelia eikä lautasia!' ihmettelee joku miehistä.
Minä voin vaivoin pidättää nauruani ja sinäkin puret huultasi siellä
minun kylkeni suojassa.
Sitte minä otan meidän maitoleilimme, jota olen pitänyt jo kotvan tulen
ääressä.
'Mitenkäs nyt käy?' sanoo joku miehistä--kaikki odottaen katsomaan.
'Saamme nyt tehdä kristillistä tasajakoa, ellei neiti tahdo maidotta
olla', sanon minä vakavasti ja olen supattavinani jotakin sinun
korvaasi.
Sinä nyökäytät, otat astian ja ryyppäät sen suusta ja ojennat sen sitte
minulle.
'Såsom nyss mjölkadt, niinkuin vastalypsettyä', sanon minä: Sinä
hymyilet--miehet hymyilevät.
Sitte ryyppään minä, ja sitte taas sinä--minä sentään aina pyyhkäsen
hihallani leilin suuta omain huulteni jäleltä, ennenkun sen sinulle
annan. Se tietysti on miehistä hirmuisen hienoa.
'Tuotapa minä en olisi uskonut!' sanoo joku ja miehet alkavat taas
jatkaa syöntiään.
'Mikäs siinä--maassa maan tavalla', sanoo joku toinen rohkaistuneena.
'Maassa maan tavalla, niin se ollakkin pitää!' päätän minä asiantuntijan
varmuudella, ja syönti jatkuu kuin leikkiä lyöden.
Sen päätyttyä me loikoilemme tulen ääressä. Joku miehistä ottaa
repustaan lehtitupakkaa ja alkaa hienontaa sitä kirveellä vastasahatun
valkopäisen kannon nenässä--oli niin kiire aamulla, ettei kerjennyt
kotona. Kutsuu sitte kaikki tupakalle, ja minäkin panen piippuuni,
vaikka olenkin kaupunginneidin seurassa.
Sitte me jo lähdemmekin.
Mutta muutamia syliä päästyämme minä käännyn äkkiä ja sanon:
'Kuulkaapas, Heikki! Kyllä teidän nyt pitäisi sanella tälle neidille
pieni lähtösaarna--tuossahan se on meidän kirkkomme.'
'Ilkiäisiköhän tuota?' kysäsee Holo-Heikki.
'Ilkiää, ilkiää, minun vastuullani!' vakuutan minä. 'Sehän se kuitenkin
on kaikkein parasta--ja Antti on apuna messuamisessa.'
'Menkää, menkää!' kehottavat toisetkin.--'Kun se kerran on tänne sitä
varten tullut, että kaikki näkisi!'
Heikki nousee suurelle kivelle ja Antti jonkun kannon nenään, ja Heikki
alkaa pomiloida Käkelän papin tunnettua messua:
'_Onko Keiturilta ketäkään kir-ko-ossaa?'_ '_Olenhan minäkin suuri ja
mahtava he-erraa_!' vastaa Antti että metsä raikuu.
Messun päätyttyä alkaa Heikki saarnata. Siinä on hiukan Jukolan
veljeksistä, siinä on ruotsia, siinä mustalaista ja kaiken maailman
mangerrusta sikin sokin ja sellaisena tulvana kuin keväinen virta.
Miehet nauravat ja sinä olet naurultasi aivan nikahtua.
'Neiti käskee kiittämään sekä pappia että lukkaria', sanon minä, kun
kaikki on päättynyt. 'Ei sano ennen niin mainiota saarnaa kuulleensa.'
'Sen arvasi!' riemuitsevat miehet. 'Kyllä se Heikki toimensa tolkulla
tekee.'