»Todesti tietysti, kuinka minä muuta voisin sanoa.--Kuulehan kun kerron!
Minä olin kerran kaupungissa taidenäyttelyssä, ja siellä oli paljo
valkoisia marmorikuvia, semmoisia joita jo kreikkalaiset
veistelivät--olethan sinä niistä lukenut, muistatko?»
»Muistan, kyllä minä muistan, vaikken ole koskaan nähnyt», sanoi tyttö.
»Siellä oli niitä paljo, valkoisia kuin lumi ja aivan kuin eläviä. Ja
vaikka ne olivat alastomia eikä mitään paikkaa oltu salattu, niin niiden
edessä seisoi kuitenkin rauhallisena ja puhtaana kuin Jumalan kasvojen
edessä. Sillä ne olivat niin kauniita, ettei muuta ajatellut kuin sitä
pyhää kauneutta, minkä Jumala on ihmisen ruumiiseen kätkenyt. Ja
tiedätkö mitä minä nyt aijon sanoa?»
»Kuinka minä sen voisin tietää?» sanoi tyttö katsoen kainostellen
alas--niinkuin hän kuitenkin olisi aavistanut mitä toisen mielessä
liikkui.
»Minä aijon sanoa, että sinä olet ollut minulle kuin tuommoinen
valkoinen ja viileä marmorikuva, jonka kauneutta minä katselen kuin
pyhyyttä ja kiitän Jumalaa, joka on sinut niin kauniiksi ja vilpoiseksi
luonut.»
»Nyt sinä kuitenkin rupesit minusta pilaa tekemään», tyttö valitti.
»Ei, ei, ei se pilaa ole, anna minun vaan puhua. Sano itse onko meidän
välillämme koko tänä aikana ollut ainoatakaan kiihkeätä suudelmaa tai
hurjaa syleilyä?»
»Hurjaa--?» kysyi tyttö suurin silmin.
»Niin ... kyllähän sitä voisi semmoistakin olla. Minä olen luonnostani
kiihkeä, mutta kun minä katson sinuun, niin kaikki lauhtuu ja sammuu.
Voit uskoa, kun sanon, että sinä olet ollut minulle kuin parantava ja
rauhottava lääke kuumetta sairastavalle. Ja minä luulen että sinä olet
minut kokonaan parantanut ja ratkaissut koko minun tulevan elämäni.»
»En minä nyt ymmärrä sinua ensinkään.--Mutta oletko sinä oikein todella
ollut onnellinen?»
»Olen, olen, niin sanomattoman onnellinen. Ja minä olen ollut niin
iloinen tuntiessani itseni niin voimakkaaksi ja horjumattomaksi. Ja minä
olen monesti ajatellut, että kuka voisi arvata että näin pienen harmaan
torpan seinien sisällä asuu niin paljon kauneutta ja onnea. Tiedätkö
mitä minä luulen? Että kaikissa pienissä harmaissa mökeissä asuu
tämmöistä hiljaista salattua onnea, josta eivät muut tiedä.»
»Ei kaikissa, Olavi--ei kaikissa ole sinun kaltaisiasi!»
»Eikä sinun! Ei tietysti aivan samanlaista kuin meidän, vaan kuitenkin
sinnepäin.»
Hän veti tytön lähemmäksi--he vaipuivat pitkään, himottomaan suuteloon.
»Osaavatko kaikki suudella niin kuin sinä?» kuiskasi tyttö hämillään,
hellä loiste silmissään.
»Kyllä kai--en minä voi tietää.»
»Ei, ei; ei kukaan maailmassa ole niin kuin sinä! Ei kukaan katso, ei
kukaan puhu eikä kukaan voi suudellakkaan niinkuin sinä. Tiedätkö mitä
minä aina ajattelen ja katselen, kun sinä suutelet?»
»En suinkaan, sano, sano!» puhui nuorukainen innostuneesti.
»En minä sentään kehtaakkaan.»
»Häpeätkö sinä _minua_--sinä Annansilmä? Kerro nyt sinäkin kerran
minulle jotain, kerrothan?»
Tyttö loi katseensa alas.
»Mutta sinä et saa nauraa, se on niin lapsellista. Minä ... aina
katselen sinun vasenta kaulasuontasi, kuinka kauniisti se silloin
tykkii. Ja minusta tuntuu niinkuin sinun sielusi kulkisi sitä suonta
myöten minuun--ja se kulkee, minä sen tunnen!»
»Nyt sinä sanoit niin kauniisti», vastasi nuorukainen, »ettet sinä ole
koskaan niin kaunista sanonut! Ei puhuta enää, katsellaan vaan näin
toisiamme...»
* * * * *
Kevät joutui, aurinko ja pakkanen kävivät ilmi sotaa--hanget ouruina
vierivät.
Olavin mielessä alkoivat kummat ourut kuohua.
»Hän rakastaa minua--lämpimästi ja vilpittömästi!» puheli nuorukainen
itsekseen. »Mutta onko hänen rakkautensa oikein suurta ja syvää,
sellaista joka on valmis maan ja taivaan unohtamaan ja kokonaan
rakastetulleen antautumaan?»
»Ja voisitko sinä ottaa sellaisen uhrin vastaan--sellaiselta tytöltä...?»
»En suinkaan, enhän minä sitä tarkotakkaan! Mutta kun minä voisin edes
kerran veressäni tuntea, että hän on kokonaan minun ja minun tähteni
valmis kaikki uhraamaan.»
»Ja sekö se olisi rakkauden syvin tunnusmerkki--häpeä!» Iltataivas
selkeni, tähdet syttyivät, kummat ourut jäähän riittyivät.
Aurinko helotti, kummat ourut puroina juoksivat--nuorukaisen jälessä,
sivuilla, kaikkialla, samean veden soliseva soitto alati korvissaan.
»Ja kuitenkin minä tahtoisin sen tietää--koetella hänen rakkautensa
syvyyttä!»
»Etkö ymmärrä että se olisi raakaa, että sen täytyy loukata sellaista
tyttöä?»
»Mutta sehän on vain kysymys, vain leikillä!»
»Leikillä...? Onko se sellainen leikin aihe?»
Ourut purojen pohjiin painuivat, mutta taivaalla purjehtivat lämpimät
pilvet.
Kummat ourut koskina kuohuivat.
»Voiko rakkaus loukkaantua--kysymyksestä, joka juuri osottaa kuinka
palavasti itse häntä rakastan? Ei, minä en voi kestää tätä
epätietoisuutta, minun täytyy siitä vapautua ja saada selvyys!»
»------». Se toinen ääni hukkui vaahtoisten vesien pauhuun.
Nuorukainen otti tytön käden omaansa ja puhui, kauniisti ja lämpimästi.
Tytön kirkkaalle otsalle nousi tumma pilvi--niin tumma, että nuorukainen
miltei katui kysymystään.
»En minä olisi luullut, että sinä olisit voinut minun rakkauttani
epäillä ja että sinä olisit voinut minulta sellaista pyytää», sanoi
tyttö miltei kyyneliin liikutettuna.
»Voi voi, tyttö kulta!» nuorukainen ajatteli. »Jos sinä tietäisit,
kuinka se on? Se yksi sana vain, ja minä kerron kaikki, ja meidän
onnemme on kahdenkertainen.»
Ajatteli, mutta ei sanonut--eikä osannut enää muuta ajatellakkaan kuin
sitä ilon hetkeä, jolloin hän ilmaisee että se olikin vain viaton
koetus.
»Juuri senvuoksi, että minä sinua niin suuresti rakastan», puheli tyttö,
»en minä uskalla siihen suostua. Meidän on nyt niin hyvä olla, mutta
minusta tuntuu niinkuin silloin tunkeutuisi jotain vierasta meidän
väliimme. Ja se olisi niin ikävätä, kun sinä muutenkin niin pian
lähdet?»
He vaikenivat ja katsoivat toisiinsa kaihoisin silmin--niinkuin jotain
vierasta jo olisi tunkeutunut heidän väliinsä. Niinkuin he olisivat
tahtomattaan pahottaneet toistensa mielen, ja siitä kärsineet.
Eron hetki päivä päivältä läheni, taivas yhä kaihonpilvissä asui.
Silloin, eräänä päivänä, hiipi tyttö nuorukaisen luo, omituisena,
hentona ja liikutettuna kuin iltatuulessa väräjävä koivunritva--hiipi,
kietoi lämpimästi kätensä hänen kaulaansa ja katsoi kummasti silmiin.
»Mitä, Annansilmä--?» kysyi nuorukainen ilon ja tuskan tyrehtämänä.
»Olavi ... nyt minä...», värähti liikutettu ääni ja kasvot kätkeytyivät
nuorukaisen poskea vasten.
Raju riemu valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tuliseen syleilyyn ja
avasi suunsa sanoakseen vihdoinkin salaisuutensa. Mutta hänen rintansa
löi niin ankarasti ja joku ikäänkuin kuristi häntä kurkusta, niin että
hän ei saanutkaan mitään sanotuksi, vaan ainoastaan puristi tytön
itseensä ja yhdytti hänen huulensa.
Niinkuin kaksi kättä olisi repinyt häntä eri suuntiin, ja vihdoin se
toinen temmannut hänet kokonaan. Hänen rintansa oli tuskasta haleta
huomatessaan, ettei hän voinut eikä enää edes tahtonut mitään sanoa.
Ja kun tyttö vastasi tulisesti hänen puristukseensa, hiukeni tuska ja
kiihkeä antautumisen riemu valtasi hänet kokonaan.
»Minä rakastan sinua niin, kuin ainoastaan äitisi on voinut sinua
rakastaa!» kuiskasi tyttö huumeissaan.
Nuorukainen miltei tyrmistyi--niinkuin joku syrjäinen silmä olisi äkkiä
yllättänyt heidät salaisessa hyväilyssään.
»Olavi!» jatkoi tyttö ääretön hellyys silmissään ja ikäänkuin hän olisi
äkkiä muistanut jonkun tärkeän, unohtuneen asian. »Sinä et ole koskaan
minulle kertonut millainen sinun äitisi on...? Ei, älä kerrokkaan--minä
tiedän sen itse! Hän on suuri ja kookas, niinkuin sinäkin, ja hän ei ole
vielä lainkaan kumarassa. Ja hänellä on samanlaiset säihkyvät silmät ja
syvät lahdekkeet hiustenrajassa kuin sinullakin. Ja hänellä on aina
päällään suuri tummarantuinen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku,
jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus tiellä käydessäänkin kutoo
sukkaa.»
»Mistä sinä sen tiedät?» huudahti nuorukainen iloisesti hämmästyneenä ja
ikäänkuin tuskastaan vapautuneena. Selittämätön riemu täytti hänen
mielensä, että tyttö puheli hänen äidistään sellaisella hellyydellä.
»Minä vaan arvaan», sanoi tyttö. »Ja tiedätkö, kun minä niin kovin
mielelläni tahtoisin nähdä sinun äitisi--hänet, joka on...»
»Joka on...?»
»Joka... Sinä et voi arvata kuinka minä haluaisin häntä nähdä. Kiertää
salaa käteni hänen kaulaansa ja... Sano, Olavi, minulle yksi
asia--suuteliko sinun äitisi sinua usein?»
»Ei, ei usein.»
»Vaan silitteli sinun hiuksiasi ja puheli sinun kanssasi usein
kahdenkesken--niinkö?»
»Niin, niin...»
Nuorukaisen kädet olivat heltineet. Hän ikäänkuin tietämättään loitonsi
tyttöä itsestään ja katseli kuin kaukaiseen etäisyyteen, vieno hymy
vielä kasvoillaan, mutta silmissä suuri vakavuus.
Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä.
»Mikä sinun nyt tuli...?» kysyi hän hätääntyneenä, ikäänkuin peläten
taasen hänen mielensä pahottaneensa.
Nuorukainen oli niinkuin ei olisi mitään kuullut, katseli vain
kaukaiseen etäisyyteen.
»Sano, Olavi, sano mikä sinun tuli?» hätäili tyttö yhä levottomampana.
»Äiti vaan puheli minun kanssani kahdenkesken», vastasi nuorukainen
väräjävällä äänellä.
»Niinkö--?» huoahti tyttö syvään. »Nytkö hän puhui?».
»Juuri nyt.»
»Mitä hän sinulle puheli?» kysyi tyttö hellän arasti.
Kului hetkinen, ennenkun nuorukainen vastasi.
»Hän sanoi että minä olisin huono poika ... ja että minä jo olin huono
kun pyysinkään...»
Tyttö katseli häntä pitkään vaijeten, ja hänen silmiinsä kohosi syvä,
hetki hetkeltä kasvava liikutus.
»Nyt vasta minä sinun äitiäsi oikein, oikein rakastan!» kuiskasi hän
kietoen kätensä hiljaa nuorukaisen kaulaan.