Se lankesi sinä vuonna tavallista myöhemmin, vasta muutamia päiviä ennen
joulua. Siksi ihmisistä tuntui niinkuin taivas olisi hopeata satanut.
Lapset tervehtivät sitä raikuvilla riemuhuudoilla ja räiskyvällä
lumisodalla, naiset kantoivat sitä lapiomäärin huoneisiin ja kylvivät
lattialle lakasemaan ruvetessaan, ja miehet kiinnittivät heläjävät
kulkuset hevostensa ajokatuihin.
Metsäteillä kuhisi hilpeämielisiä ajomiehiä ja kaupunkiin johtavalla
suurella valtatiellä kulki kuin katkeamaton pyhiinvaeltajain jono.
Eivätkä ihmiset malttaneet olla huutamatta vastaantulijalle iloista
tervehdystä ja sanomatta jotakin lumesta, olipa tulija kuinka outo
tahansa.
Ilta alkoi hämärtää.
Olavi oli juuri palannut metsätöistä ja istui nyt pienen torpan pienessä
kamarissa, missä hänellä oli asuntonsa, kun sisään astui vanhahko mies,
muuan sen kylän isäntiä.
»Iltaa--terveisiä kaupungista!» tervehti mies.
»Iltaa iltaa! Ettekö käy istumaan?»
»Eipä ole oikein aikaakaan ... minulla vaan on teille vähän
kaupunginterveisiä. Syötin toissa iltana Välimäessä hevostani, ja sieltä
niitä lähetettiin--tällaisia näin!»
Mies otti povestaan pienen paperikäärön ja ojensi sen Olaville.
Nuorukainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja sai vaivoin
kiitetyksi.
Terveistentuoja sen kyllä huomasi, mutta ei ollut mitään huomaavinaan,
vaan jatkoi hyvänsävyisesti hymyillen:
»Minulle kyllä sanottiin ettei tarvitse mitään sanoa, vaan ainoastaan
antaa tämä. Mutta ehkä minä sentään kerron kuinka minä sen sain...?»
»Kertokaa vaan--kyllähän minä mielelläni...», sanoi nuorukainen, yhä
edelleen hämillään.
»Niinkuin sanoin, niin minä syötin siellä hevostani ja läksin sitte
iltahämärässä ajamaan. Kun pääsen niitylle talon alle, niin kuulen äkkiä
jonkun juoksevan takanani.--Unohtuiko minulta jotakin? ajattelen minä ja
pysäytän.
Se juoksija on semmoinen pieni sievä tyttö, ilman huivia ja posket
punottavat.
'Jäikö jotain?' kysyn minä.
'Jäi', vastaa tyttö ja katsoo varpaisiinsa.--'Te puhuitte että se Olavi
on nyt siellä teidän kylässä?'
'Niinhän minä puhuin. Entäs sitte?'
'Minä vaan tunnen sen, ja minulla olisi asiata.'
'Oo!' sanon minä ja naurahdan.
'Ei muuta kuin terveisiä', tyttö hätäisesti lisää.
'Kyllähän niitä menee, onhan nyt hyvä keli!'
'Voipikos teihin luottaa?' tyttö taas sanoo.
'Ettäkö hukkaisin tiellä?' kysäsen minä.
'Niin--taikka pilkaksi kääntäisitte.'
'Kuinkas minä pilkaksi kääntäisin, vanha mies?'
'Siihen minäkin luotin', tyttö sanoo. 'Tässä ne olisi!'
Sitte se antoi tuon tuossa.
'Oikein näin kädestä annettaviako?' minä nauran.
'Niin--ettehän te avaa? Kyllä sen tuntee muutenkin, mitä siellä on.'
'Minkästähden minä sitä avaisin?' vakuutan minä.
'Ja annatte kahdenkesken? Eikä tarvitse mitään sanoa.'
'Ei, ei, kyllä minä ymmärrän että tämä on kauniisti vietävä', aijon
minä sanoa, mutta silloin se jo mennä vilistää, niin että letti heiluu.
Niin että sillälailla se minulle annettiin. Ja nyt minä menen--voikaa
hyvin!»
»Hyvästi! Kiitoksia paljon ... kaikesta!»
Nuorukainen vaipui pöydän ääreen istumaan, käärö kädessään. Hän tunsi
mitä siellä oli, mutta ei kiirehtinyt avaamaan, vaan ajatteli kuinka
tuon kaiken oli täytynyt tapahtua. Kuinka ruskeatukkainen,
kirkassilmäinen, miltei vielä lapselta näyttävä tyttö oli istunut
tuvassa, kun matkustaja söi sivupenkillä punaisesta matka-arkustaan.
Kuinka mies oli puhunut ensilumesta ja hyvästä kelistä, ja että nyt ne
pääsivät siellä meidän kylälläkin metsätyöt alkuun. Ja niitä onkin nyt
entistä enemmän, niin että on ylösotossa apulainenkin, muuan Olavi
niminen nuori mies.
'Olavi!' on tyttö ääneensä huudahtaa ja sävähtää aivan punaiseksi, ja
keskeyttää työnsä tarkemmin kuullakseen. Mutta matkustaja ei puhu enää
mitään siitä, mistä hän haluaisi kuulla, vaan kaikesta muusta
joutavasta. Tyttö on rauhaton eikä tiedä mitä tehdä, sen vaan että
jotakin hänen pitäisi. Ja hän katsoo hyvin tarkkaan matkustajan
kasvoihin, kun se nyt istuu penkillä ja tupakoi.--'Se on niin rehellisen
ja hyvän näköinen', ajattelee tyttö. 'Kylläkai siihen voipi luottaa?'
Ja sitte tyttö menee hiljalleen kamariin, niinkuin menisi jotain
hakemaan, ja ottaa jotakin piirongin laatikosta--jotakin, jota hän on
kauvan säilyttänyt. Etsii paperia tai pussia, eikä tahdo löytää. Löytää
vihdoin ja panee sen siihen ja sitoo rihman päälle, ja tekee hyvin lujan
solmun, ja leikkaa päät hyvin lyhyiksi, ettei sitä voisi sormin
avata--ja hymyilee.
Nyt tyttö palaa sisään--se pieni käärö taskussa. Matkamies hankkiutuu
juuri lähtöön. 'Pitää tässä mennä lehmänhaudevettä valmistamaan!' tyttö
sanoo, ja menee karjankeittiöön ja katselee sen ikkunasta kuinka
matkustaja irrottaa hevostaan. Nyt se jo ajaa portista ja nykäsee
hevosensa juoksuun niittytielle päästyään. 'Nyt!' ajattelee tyttö ja
lähtee jälessä.
Ja nuorukainen näkee kuinka tyttö juoksee ja kuinka kiihkeästi hänen
rintansa lyö, kun hän pysäyttää miehen ja alkaa puhella. Kuinka hän
punastuu ja kuinka hän katsoo, ja kuinka hän on niin iloissaan, kun saa
asiansa toimitetuksi, ettei muista edes kiittääkkään, vaan juoksee kuin
sen ilonsa kanssa kilpaa takaisin. Ja kuinka hän pihalle päästyään
katsoo joka taholle ympärilleen, ettei vaan kukaan olisi nähnyt, ja
menee sitte karjankeittiöön...
Nuorukainen avaa käärön--hiljaa, riemuisin tuntein.
Suuri tummanpunainen omena lausuu tytön terveiset.
»Pihlajantertun värikin!» huudahtaa nuorukainen, ikäänkuin tyttö olisi
varta vasten valinnut senvärisen suuresta varastosta, vaikka hän tietää
että se epäilemättä on ollut hänen ainoansa.
Ja nuorukaisen sydän paisuu ilosta ja ylpeydestä, että tyttö yhä vielä
häntä muistaa: »Sellainen tyttö, sellaiset terveiset!»
Ja hänen ajatuksensa palaa kauniiseen syksyyn, ja hän kierittelee kuin
hyväillen omenaa kädessään ja katselee hymyillen ikkunasta ulos.
Silloin hän tuntee niinkuin omena jollakin kohdalla aina nykäsisi häntä
kädestä, ikäänkuin jostakin huomauttaakseen. Ja hän kääntyy katsomaan
mitä se oikein on, ja huomaa kuoren olevan eräässä kohti koholla ja
kohouman ympärillä kuin veitsellä piirretyn pyörön. Hän kohottaa
uteliaasti sen reunaa. Silloin kohoaa pieni pyöreä lohkare kuin sievonen
kansi--kannen alta näkyy valkoista paperia.
»Vielä lähempiäkö terveisiä--?» huudahtaa nuorukainen ja ottaa ilosta
vapisevin käsin paperin kätköstään ja alkaa kiehittää sitä auki.
Se on aivan pieni lippu ja sen toisella puolella on tottumattomalla
kädellä kiireisesti lyijykynällä piirretyt terveiset::
»Nyt minä tiedän mitä ikävä on. Oletko
Pihlajanterttusi kokonaan unohtanut,
minä joka ilta nukun vaan sinua ajatellen.»
Omena vierähtää nuorukaisen syliin, paperilippu vapisee hänen kädessään
ja silmiin nousee himmeä kimallus.
Nuorukainen katsahtaa ylös. Suuria viileitä lumihiutaleita putoo
raskaasti alas.
Kuluu hetki ja toinen. Ilma tummenee ja vihdoin kokonaan himmenee, mutta
nuorukainen istuu yhä entisellään, paperilippu kädessään ja katselee
ulos.
Hän ei näe enää mitään, mutta hän _tuntee_ kuinka suuria, viileitä
lumihiutaleita yhä putoo raskaasti alas.